NELJÄSVIIDETTÄ LUKU.
Pareš Babu istui yksin pienessä huoneessaan ja luki ennen makuulle menoa lampun valossa jotakin Emersonin teosta. Sutšaritan tullessa ja hiljaa siirtäessä tuolia hänen lähelleen hän laski kirjan kädestään ja katsoi häntä silmiin.
Sutšarita ei voinut mainita asiaa, jonka vuoksi oli tullut. Hänestä tuntui kerrassaan mahdottomalta ottaa puheeksi mitään maallista seikkaa. Hän sanoi vain: »Lue minulle jotakin, isä.»
Pareš Babu luki ja selitti hänelle aina kello kymmeneen saakka. Lukemisen päätyttyä Sutšaritan ei taaskaan tehnyt mieli kajota mihinkään ikävään asiaan, joten hän oli aikeissa vetäytyä omaan huoneeseensa, kun Pareš Babu kutsui hänet takaisin ja virkkoi: »Sinähän tulit juttelemaan tädistäsi, eikö totta?»
Sutšarita oli kovin ihmeissään huomatessaan hänen keksineen, mitä hänen mielessään liikkui, ja vastasi: »Niin tulin, isä, mutta älä huoli siitä tänä iltana. Voimmehan puhua asiasta huomenna.»
Mutta Pareš Babu kehoitti häntä istuutumaan ja sanoi: »Olen hyvin huomannut, että tätisi olo käy täällä hankalaksi. Minä en aikaisemmin tajunnut, kuinka ankarassa ristiriidassa välttämättä olivat hänen uskomuksensa ja tottumuksensa ja toisaalta äitisi tottumukset ja mielipiteet. Nyt, kun näen, kuinka asia surettaa äitiäsi, uskon varmaan, ettei tätisikään voi tuntea oloansa helpoksi.»
»Täti on jo varustautunut lähtemään», virkkoi Sutšarita.
»Minä arvasin hänen tahtovan niin menetellä», sanoi Pareš Babu, »mutta toisaalta tiedän, ettet sinä hänen ainoana sukulaisenaan voi sallia hänen siten lähtevän kodittoman teille. Olen siis miettinyt asiaa jo joitakin aikoja.»
Sutšarita ei ollut arvannut Pareš Babun havainneen, millaiseen ikävään asemaan hänen tätinsä oli joutunut, ja ryhtyneen ajattelemaan, miten se oli autettavissa. Sutšarita oli ollut kaiken aikaa erittäin varovainen, koska oli pelännyt asian ilmitullessaan aiheuttavan Pareš Babulle tuskaa, ja kun hän nyt kuuli hänen puhuvan siten, hänen silmiinsä nousivat ilon ja kiitollisuuden kyynelet.
»Minä olen ajatellut, mistä hänelle löytyisi sopiva asunto», jatkoi
Pareš Babu.
»Mutta minä pelkään, että hän — hän —», sopersi Sutšarita.
»Tarkoitat, ettei hän kykene maksamaan vuokraa! Mutta miksi hän maksaisikaan? Ethän sinä häneltä vuokraa vaadi, ethän?»
Sutšarita silmäili häntä sanatonna ihmeissään, ja Pareš Babu selitti: »Etkö tiedä, että sinulla on Kalkuttassa kaksi taloa? Toinen kuuluu sinulle, toinen Satišille. Isäsi jätti kuollessaan rahoja haltuuni, ja kun ne olivat riittävästi kasvaneet, minä sijoitin ne ostamalla kaksi taloa. Olen saanut niistä kaikkina näinä vuosina vuokratuloja, jotka olen nekin säilyttänyt. Sinun talosi vuokraaja on muuttanut pois joitakin aikoja sitten, joten tätisi voi hyvinkin asettua vapaaksi jääneisiin huoneisiin.»
»Mutta voisiko hän elää siellä ihan yksinään?» kysyi Sutšarita.
»Eihän hän ole yksinään niin kauan kuin sinä, hänen oma sukulaisensa, olet olemassa», virkkoi Pareš Babu.
»Juuri siitä aioin tulla tänä iltana kanssasi keskustelemaan!» huudahti Sutšarita. »Täti on jo päättänyt lähteä tästä talosta, ja minä ajattelin, että olisi kovin vaikea sallia hänen poistua yksin. Aioin kysyä neuvoa sinulta ja teen aivan niinkuin kehoitat.»
»Tiedäthän sen poikkikadun, joka kulkee talomme vieritse?» virkkoi Pareš Babu. »Sinun talosi on kolmas järjestyksessä. Voit sen nähdä kattotasanteeltamme. Jos asut siellä, et suinkaan tunne oloasi orvoksi, sillä voimme nähdä sinut yhtä usein kuin samassa talossa asuessasi.»
Sutšarita tunsi sanomattoman painon vierähtävän mielestään, sillä se ajatus, että oli lähdettävä pois Pareš Babun luota, oli hänestä sietämätön, vaikka oli alkanut selvästi tuntea, että velvollisuus pakottaisi hänet piankin niin tekemään.
Sydän niin tulvillaan, ettei ollut sijaa sanoille, Sutšarita istui Pareš Babun vieressä, joka hänkin oli vaipunut mietteisiinsä. Sutšarita oli hänen oppilaansa, hänen tyttärensä, hänen ystävänsä. Hän oli muuttunut Pareš Babun oman elämän osaksi. Ilman häntä tuntui Jumalan palveleminenkin puutteelliselta. Niinä päivinä, joina Sutšarita oli hartaushetkien aikana hänen seurassaan, hänestä tuntui, kuin koko hartaus olisi muuttunut hedelmällisemmäksi, ja kun hänen hellä kiintymyksensä pyrki kohottamaan tytön ajatuksia Jumalan puoleen, hänen oma elämänsäkin tuntui ylenevän.
Kukaan muu ei ollut milloinkaan tullut hänen luoksensa niin hartain ja vilpittömän nöyrin mielin kuin Sutšarita. Niinkuin kukka kääntyy kohti taivasta, niin Sutšaritan koko olemus kääntyi kohti häntä ja puhkesi kukkaan. Sellainen harras kiintymys herättää välttämättä vastaavaa tunnetta ja saa täyden sydämen karistelemaan lahjojansa niinkuin sadepilvi.
Mikäpä voikaan olla ihanampaa kuin voida siten joka päivä antaa parastansa ja tosintansa toiselle, jonka sielu oli avoin ottamaan vastaan? Sutšarita oli suonut sellaisen tilaisuuden Pareš Babulle, ja siitä syystä heidän suhteensa oli harvinaisen harras.
Nyt oli tullut heidän ulkonaisen eroamisensa aika. Puu-vanhus oli kypsyttänyt hedelmän omalla elämänmehullansa, ja nyt sen tuli sallia hedelmän vapaasti pudota. Pareš Babu tarjosi sydämensä salaisen tuskan uhriksi sydämessään asuvalle valtiaalle.
Joitakin aikoja sitten hän oli havainnut, että Sutšarita oli saanut kutsun alkaa elää omaa elämäänsä. Hän tiesi Sutšaritan hyvin varustautuneen vaellusmatkallensa, ja niine varusteineen tytön oli nyt lähdettävä kulkemaan elämän valtatietä voittaakseen itselleen uutta kokemusta sen iloista ja suruista, kestettävistä kärsimyksistä ja suoritettavista ponnistuksista.
Lähde, lapsukaiseni, sanoi hän sydämessään. Minun opastukseni tai valvova huolenpitonikaan ei voi jäädä alinomaiseksi sinun vaiheillesi. Jumala vapauttaa sinut minusta ja kuljettaa sinut kaikenlaisten kohtaloiden läpi päin lopullista tarkoitustasi, — löytäköön elämäsi täyttymyksensä Hänestä. Niin hän tarjosi Jumalalle kuin pyhänä uhrilahjana Sutšaritan, jota oli lapsuudesta saakka vaalinut runsaalla rakkaudellansa.
Pareš Babu ei ollut sallinut mielessään heräävän minkäänlaisia Baroda-rouvaan kohdistuvia harmistumisen tunteita eikä ollut mitenkään närkästyksissään perheensä piirissä sattuneiden ristiriitojen vuoksi. Hän tiesi varsin hyvin, että väkevien ourujen alkaessa äkkiä virrata vanhoihin kapeihin uomiin syntyy ankara tulva ja että ainoa keinoa on sallia veden vapaasti virrata yli aavojen vainioiden. Hän huomasi, kuinka hänen perheensä elämän perinnäiset ja totunnaiset raiteet olivat häiriytyneet Sutšaritan vaiheille kerääntyneiden odottamattomien tapausten vuoksi, ja hän tiesi, että rauha oli saavutettavissa ainoastaan vapauttamalla hänet kaikista esteistä ja sallimalla hänen löytää oma oikea suhteensa ulkoiseen maailmaan. Ja niin hän oli rauhallisesti valmistautunut antamaan hänelle sellaisen vapauden viettää omaa elämäänsä sopusoinnussa.
He istuivat molemmat äänettöminä, kunnes kello löi yksitoista. Silloin Pareš Babu nousi, tarttui Sutšaritan käteen ja vei hänet kerallaan parvekkeelle. Tähdet hohtelivat nyt pilvettömällä taivaalla, ja Pareš Babu rukoili, Sutšaritan seisoessa hänen vieressään: »Vapahda meidät kaikesta, mikä ei ole oikeata, ja anna totuuden puhtaan valon säteillä meidän elämäämme.»