VIIDESVIIDETTÄ LUKU.
Seuraavana aamuna, kun Harimohini jäähyväisiä sanoessaan kumarsi syvään Pareš Babulle, kuten vanhemmilleen ainakin, viimeksimainittu veti nopeasti jalkansa pois. »Älkää tehkö sitä minulle!» huudahti hän kovin hämillään.
Harimohini virkkoi kyynelsilmin: »Minä en suoriudu milloinkaan, en tässä enkä missään toisessa elämässä, velastani teille. Te olette tehnyt elämän mahdolliseksi minunlaisellenikin onnettomalle olennolle, — kukaan muu ei olisi kyennyt sitä tekemään, — ei siinäkään tapauksessa, että olisi tahtonut. Mutta Jumala on teille armollinen, ja siitä syystä te kykenette pelastamaan minutkin.»
Pareš Babu painui ihan alakuloiseksi. »Minä en ole tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa», mutisi hän. »Kaikki tämä on Sutšaritan —»
Mutta Harimohini ei sallinut hänen lopettaa lausumaansa. »Tiedän, tiedän», sanoi hän, »mutta Radharani itse on teidän, — mitä ikänä hän tekeekin, se on kaikki teidän tekoanne. Kun hänen äitinsä kuoli ja hän sitten menetti isänsäkin, niin luulin, että hän oli tuomittu onnettomaksi — kuinkapa olisinkaan voinut tietää, että Jumala tulisi siunaamaan häntä hänen onnettomuudessaan? Kun vihdoin kaikkien vaellusteni jälkeen saavuin tänne ja tulin tuntemaan teidät, niin ymmärsin, että Jumala saattoi armahtaa minuakin.»
Samassa tuli Binoi ilmoittamaan: »Täti, äiti on saapunut sinua noutamaan.»
»Missä hän on?» huudahti Sutšarita hätäisesti.
»Alhaalla sinun äitisi luona», vastasi Binoi, ja Sutšarita riensi alakertaan.
Pareš Babu sanoi Harimohinille: »Sallikaa minun lähteä edellä järjestämään kotianne kuntoon.»
Hänen mentyänsä Binoi virkkoi ihmeissään: »Täti, minä en ole milloinkaan kuullut, että sinulla on talo!»
»En ole kuullut siitä minäkään, poikani», vastasi Harimohini. »Sen tiesi yksin Pareš Babu. Se näyttää kuuluvan Radharanille.»
Kuultuaan koko asian Binoi virkkoi: »Minä luulin Binoin vihdoinkin olevan hyödyksi jollekin, mutta huomaan, että se ilo on minulta riistetty. Tähän saakka en ole voinut tehdä mitään, en äidillekään, — hän sitävastoin tekee aina jotakin minun hyväkseni. Näyttää siis siltä, etten kykene tekemään mitään tädinkään hyväksi, vaan täytyy tyytyä hänen hyvyyteensä. Minä huomaan, että kohtalonani on vastaanottaminen eikä antaminen!»
Vähän ajan kuluttua saapui Anandamoji Lolitan ja Sutšaritan saattelemana. Harimohini astui häntä tervehtimään sanoen: »Kun Jumala osoittaa suosiotansa, hän ei kitsastele. Didi, tänään minä olen saanut sinutkin omakseni.» Hän tarttui Anandamojin käteen ja kehoitti häntä istuutumaan viereensä.
»Didi», jatkoi Harimohini, »Binoi ei osaa puhua mistään muusta kuin sinusta!»
»Se on ollut hänen tapansa lapsuudesta saakka», vastasi Anandamoji hymyillen. »Kun jokin asia herättää hänessä mielenkiintoa, hän ei voi siitä mitenkään luopua. Voitte uskoa, että pian tulee hänen tätinsä vuoro.»
»Epäilemättä!» huudahti Binoi. »Mutta onpa siis ennakolta varoitettu! Minä olen saanut tädin vasta myöhäisellä iällä, vieläpä itse hänet hankkien! Koska hän on petoksella minulta riistetty pitkät ajat, niin minun täytyy nyt saada vahinko korvatuksi!»
Anandamoji katsahti Lolitaan ja virkkoi merkitsevästi hymyillen: »Binoimme se osaa hankkia itselleen, mitä tarvitsee, ja pitää hyvää huolta hankkimastansa! Tiedänhän minä, millaisessa arvossa hän pitää teitä kaikkia, kuin hyvää onnea, josta ei ole voinut untakaan nähdä! En osaa sanoin kertoa, kuinka onnellinen olen siitä, että hän on tullut teidät tuntemaan — hänestä on tullut siten uusi mies, ja hän tietää sen!»
Lolita yritti siihen jotakin vastata, mutta sanat eivät totelleet, ja hän hämmentyi siinä määrin, että Sutšaritan täytyi tulla hänen avukseen huomauttaen: »Binoi keksii hyvää jokaisesta, ja niin hän ansaitsee itselleen oikeuden iloita ystäviensä parhaista ominaisuuksista; enimmälti se johtuu hänen omasta ansiostansa.»
»Äiti», virkkoi Binoi, »sinun Binoisi ei ole toisille ihmisille niin mielenkiintoinen, että sinun kannattaisi hänestä puhua kerran toisensa jälkeen! Olen usein mielinyt tehdä tämän asian sinulle selväksi, mutta itserakkauteni on ollut esteenä. Lopulta käy sittenkin niin, etten kykene enää pidättämään tätä tuhoisaa ilmiantoa. No niin, äiti, vaihdetaanpa puheenaihetta.»
Samassa tuli sisään Satiš, viimeinen hankintansa, koiranpentu, sylissä.
Nähdessään, mitä poika kanniskeli, Harimohini säikähti ja kehoitti:
»Kuulehan, Satiš, poikaseni, päästä koira menemään, ole hyvä. Tee se,
rakkaani.»
»Se ei tee sinulle mitään pahaa, täti», puolusteli Satiš. »Se ei mene huoneeseesikaan. Se on aivan hiljaa, kunhan sitä hieman hyväilet.»
Harimohini vetäytyi yhä kauemmaksi eläimestä, jota oli mahdoton koskettaa, ja pyysi yhä: »Ei, rakkaani, vie se pois, taivaan tähden!»
Anandamoji veti Satišin luokseen pentuineen päivineen ja kysyi:
»Tässäkö siis on Satiš, Binoin ystävä?»
Satiš ei pitänyt ollenkaan mahdottomana, että häntä nimitettiin Binoin ystäväksi, joten hän myönsi ollenkaan epäröimättä. Sitten hän seisoi katsoa tuijotellen Anandamojia, joka hänelle selitti olevansa Binoin äiti.
Sutšarita varoitti veljeänsä sanoen: »Kumarra äidille, sinä pakinoitsija.» Satiš yritti häpeissään tehdä niinkuin käskettiin.
Sitten ilmaantui näyttämölle Baroda-rouva, joka ei välittänyt vähääkään Harimohinista, vaan tiedusteli Anandamojilta, voiko tarjota jotakin virvoketta.
»Minä en arkaile ollenkaan, mitä nauttimaani ravintoon tulee», vastasi Anandamoji, »mutta en halua mitään nyt, kiitoksia. Kunhan Gora palaa, käytämme hyväksemme vieraanvaraisuuttanne, jos saamme niin tehdä.» Anandamoji ei halunnut missään tapauksessa menetellä Goran poissaollessa vastoin hänen toivomuksiansa.
Baroda suuntasi sitten katseensa Binoihin ja virkkoi: »Kas, Binoi Babu, oletteko tekin täällä, en ollenkaan huomannut tuloanne!»
»Minä aioin vasta sanoa teille, että olen täällä, olen aivan varmaan!» vastasi Binoi.
»Niin, te pujahditte eilen pakoon, vaikka olitte kutsuttuna vieraanamme! Mitä sanotte siitä, jos kehoitan tulemaan aamiaiselle käskemättä?»
»Se tekee asian sitäkin houkuttelevammaksi», vastasi Binoi. »Juomaraha on aina rattoisampi kuin vakinainen palkka.»
Harimohinia tämä keskustelu hämmästytti. Binoi ilmeisesti oli useastikin talossa aterialla, ja Anandamoji ei hänkään näyttänyt olevan huolissaan kastinsa vuoksi. Kaikki tämä ei suinkaan tuntunut Harimohinista mieluisalta.
Barodan lähdettyä huoneesta hän uskalsi epäröiden kysyä: »Didi, eikö miehesi —?»
»Minun mieheni on jyrkkä hindulainen», vastasi Anandamoji.
Harimohini oli kerrassaan ymmällä ja ilmaisi mielentilansa niin selvästi, että Anandamojin täytyi selittää: »Sisareni, niin kauan kuin ihmisten yhteiskunta näytti minusta maailman tärkeimmältä asialta, minä kunnioitin sen sääntöjä, mutta kerran Jumala ilmoitti itsensä minulle sellaisella tavalla, ettei Hän salli minun enää ottavan huomioon yhteiskuntaa. Sen jälkeen kuin Hän itse otti pois kastini, olen lakannut pelkäämästä, mitä toiset voivat minusta ajatella.»
»Entä miehesi?» kysyi Harimohini, joka ei ollut selityksestä ollenkaan viisastunut.
»Mieheni ei siitä pidä», vastasi Anandamoji.
»Entä lapsesi?»
»Heitäkään asia ei miellytä. Mutta onko elämäni annettu minulle vain siinä tarkoituksessa, että miellyttäisin miestäni ja lapsiani? Sisareni, tämä asia kuuluu niihin, joita ei käy toisille selittäminen. Sen ymmärtää vain Hän, joka tietää kaikki!» Anandamoji liitti kätensä yhteen hiljaiseen rukoukseen.
Harimohini ajatteli, että joku kristitty rouva kenties oli viekoitellut häntä kristinuskoon taipuvaksi, ja tunsi sydämessään häntä kovin säikkyvänsä.