KUUDESVIIDETTÄ LUKU.
Labonja, Lolita ja Lila eivät tahtoneet erota Sutšaritasta hetkeksikään. Ja vaikka he suurta innostusta ilmaisten auttoivatkin häntä uuden kodin järjestämisessä, heidän innostuksensa sittenkin vain verhosi heidän kyyneliänsä.
Kaikkina kuluneina vuosina oli Sutšarita erilaisten tekosyiden nojalla suorittanut jonkinlaista palvelusta Pareš Babulle, järjestänyt kukkia hänen huoneeseensa, asetellut paikoilleen hänen kirjojansa ja papereitansa, tuulettanut omin käsin hänen vaatteitansa ja käynyt hänelle ilmoittamassa kylvyn joutumisesta. Kumpikaan ei ollut koskaan pitänyt noita toimenpiteitä minään erikoisena asiana.
Mutta nyt, kun lähestyi se aika, jolloin niiden oli määrä loppua, noiden pienten asioiden, joita toiset voivat toimitella yhtä hyvin tai jotka voivat jäädä suorittamattakin, siten syntyvä muutos kalvoi kummankin sydäntä.
Kun Sutšarita nyt tuli Pareš Babun huoneeseen, niin jokainen hänen
suorittamansa pienikin työ näytti kummastakin kerrassaan valtavalta.
Jokin Pareš Babun sydäntä ahdistava asia sai hänet huokaamaan, jokin
Sutšaritan sydämen kipu sai hänen silmiinsä kihoamaan kyyneliä.
Sinä päivänä, jona Sutšaritan oli määrä päivällisaterian jälkeen muuttaa uuteen kotiinsa, Pareš Babu, lähtiessään huoneeseensa viettämään aamuhartautensa hetkeä, näki kukkia järjestetyn istumasijansa eteen ja huomasi Sutšaritan olevan siellä häntä odottamassa. Labonja ja Lila olivat ajatelleet, että heidän oli rukoiltava yhdessä sinä aamuna, mutta Lolita sai heidät luopumaan suunnitelmasta. Hän tiesi, mitä Sutšaritalle merkitsi se, että hän sai olla läsnä isän hartaushetken aikana, ja hän ymmärsi Sutšaritan kaipaavan isän siunausta erikoisesti juuri tänään. Lolita ei halunnut nähdä toisten läsnäolon häiritsevän heidän molempien yhteistä hartautta.
Kun rukousten päätyttyä Sutšaritan kyynelet hereästi virtasivat, sanoi Pareš Babu: »Älä katso taaksepäin, lapseni. Älä epäröi, vaan käy pelkäämättä päin sitä, mitä kohtalolla voi olla sinulle varattuna. Käy eteenpäin ilomielin, valmiina kaikin voimin valitsemaan itsellesi hyvän kaikesta siitä, mitä voi sattua eteesi. Antaudu täydellisesti Jumalalle, omaksu hänet ainoaksi avuksesi, ja niin voit noudattaa parasta polkua kaiken menetyksen ja kaiken erehdyksenkin keskeltä. Jos sitävastoin olemuksesi on jakautunut, jos uhraat osan itseäsi Jumalalle ja osan jollekin muulle, niin kaikki käy hankalaksi. Suojelkoon sinua Jumala niin, ettet enää tarvitse sitä vähäistä apua, jonka me kykenemme sinulle suomaan.»
Tullessaan rukoussuojasta he tapasivat Haranin, joka heitä odotteli, ja Sutšarita, joka ei halunnut tänään pitää mielessään minkäänlaista kaunaa, tervehti häntä ystävällisesti.
Haran suoristihe heti tuolissaan ja lausui juhlallisin äänin: »Sutšarita, tämä päivä, jona olette taantunut pois kauan tunnustamastanne totuudesta, on meille todellinen murheen päivä.»
Sutšarita ei vastannut mitään, mutta tuo epäsointu häiritsi sitä tyyntä rauhaa, joka oli täyttänyt hänen mielensä.
»Ainoastaan ihmisen omatunto voi sanoa, onko hän edistymässä vai taantumassa», huomautti Pareš Babu. »Usein näemme turhaa vaivaa arvostellessamme asioita ulkokohtaisesti.»
»Tarkoitatteko, ettette ollenkaan pelkää tulevaisuutta», kysyi Haran, »— ja ettei teillä ole mitään syytä katua menneisyyttä?»
»Kuulkaahan, Panu Babu», vastasi Pareš Babu, »minä en suo milloinkaan mielessäni sijaa kuvitellulle pelolle, ja jos on tapahtunut jotakin sellaista, mikä aiheuttaa katumusta, tulen sen tietämään, kun katumus tulee».
»Onko sekin vain kuvittelua, että tyttärenne Lolita matkusti laivalla
Binoi Babun seurassa?» jatkoi Haran.
Sutšarita punastui, ja Pareš Babu vastasi: »Te näytätte olevan jonkinlaisen kiihtymyksen vallassa, Panu Babu, ja minä en menettelisi oikein, jos kehoittaisin teitä keskustelemaan asioista sellaisessa mielentilassa.»
Haran pudisti päätänsä. »Minä en milloinkaan keskustele asioista kiihtyneesti. Minä tiedän aina vastata lausumistani, joten teidän ei tarvitse olla senvuoksi huolissanne. Sanani eivät olleet lausutut henkilökohtaisesti. Minä puhuin Brahma Samadžin nimessä, koska olisin menetellyt väärin vaietessani. Ellette olisi ollut sokea, olisi jo se ainoa tosiasia, että Lolita matkusti yksin Binoi Babun seurassa, teille osoittanut, kuinka perhekuntanne alkaa ajautua irralleen entisestä turvallisesta ankkuripaikastansa. Se ei ainoastaan tuota teille itsellenne katumuksen aihetta, vaan saa vielä koko Samadžin huonoon huutoon.»
»Jos haluatte moittia, niin tuollainen ulkokohtainen näkökanta on riittävä; mutta jos tahdotte arvostella, niin teidän on paremmin asiaan syvennyttävä. Jokin sattunut tapahtuma ei sinänsä todista henkilön syyllisyyttä.»
»Mutta eihän se, mitä tapahtuu, tapahdu itsestään», virkkoi Haran. »Jotakin on mennyt kieroon niissä henkilöissä, jotka voivat siten menetellä. Te olette tuoneet perheen piiriin sivullisia, jotka yrittävät sitä harhauttaa perinnäisiltä laduiltansa. Ettekö itse näe, kuinka kauas he jo ovat teidät harhaan johdattaneet?»
»Minä pelkään, Panu Babu, ettemme voi toisiamme ymmärtää näissä asioissa.» Pareš Babun äänessä oli harmistunut vivahdus.
»Te voitte kieltäytyä ymmärtämästä, mutta minä vaadin Sutšaritaa todistajaksi. Sanokoon hän, onko Lolitan ja Binoin suhde pelkkä ulkokohtainen asia. Eikö se ole tunkeutunut syvälle heidän elämäänsä? — Ei, Sutšarita, teidän ei pidä poistua; teidän tulee sitä ennen vastata minulle. Asia on vakava.»
»Olkoonpa kuinka vakava tahansa, se ei kuulu teille!» vastasi Sutšarita jäykästi.
»Jos olisi ollut niin laita», sanoi Haran, »niin minä en olisi huolinut asiaa ajatella, vielä vähemmän olisin välttämättä tahtonut siitä puhua. Te voitte olla Samadžista välittämättä, mutta niin kauan kuin olette jäseniä, Samadž välttämättä teitä arvostelee.»
Yht’äkkiä syöksyi jostakin esiin Lolita, kuin vihuri, ja sanoi: »Jos Brahma Samadž on asettanut teidät tuomariksi, on parasta, että eroamme siitä kaikki kerrassaan!»
»Minua ilahduttaa, että olette läsnä, Lolita», virkkoi Haran nousten seisomaan. »On oikeus ja kohtuus, että teihin kohdistuvaa syytöstä käsitellään teidän läsnäollessanne.»
Nyt Sutšarita tosiaankin suuttui. Hänen silmänsä iskivät tulta hänen huudahtaessaan: »Tuomitkaa omassa talossanne, jos niin haluatte, Haran Babu. Me emme myönnä teille sitä oikeutta, jonka julkeasti anastatte: solvata ihmisiä heidän omassa kodissaan. — Tule, Lolita. Lähdetään pois.»
Mutta Lolita ei hievahtanutkaan. »Ei sisko», sanoi hän. »Minä en huoli juosta pakoon. Olen valmis kuulemaan kaikki, mitä Panu Babulla on sanottavaa. No, hyvä herra, mitä aioittekaan sanoa?»
Haran ei tietänyt, miten puhetta jatkaa, mutta Pareš Babu ennätti sanomaan: »Lolita, rakkaani, Sutšarita lähtee tänään pois luotamme. Me emme saa riidellä tänä aamuna. — Panu Babu, olivatpa vikamme millaiset tahansa, tänä hetkenä teidän tulee suoda meille anteeksi.»
Haran painui juhlallisen äänettömäksi, mutta mitä selvemmin Sutšarita osoitti, ettei tahtonut olla missään tekemisissä hänen kanssaan, sitä itsepintaisemmin pyrki Haran valtaamaan häntä omaksensa. Hän ei ollut vieläkään luopunut toiveistansa, ja senvuoksi sai Sutšarita ja hänen oikeaoppisen tätinsä suunniteltu lähtö hänet ihan epätoivoon, koska hän tiesi, ettei voinut enää käydä hänen luonansa.
Senvuoksi hän olikin tänään teroittanut kaikkein kuolettavimmat aseensa aikoen väkisinkin johtaa asian ratkaisuun juuri tänä aamuna. Hän oli uskonut nuoltensa hyvin osuvan, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, että Sutšarita ja Lolita asettuivat vastarintaan vetäen viinestänsä esiin yhtä teräviä nuolia.
Mutta tämäkään todellisten tapahtumien aiheuttama pettymys ei ollut hänen mieltänsä masentanut. Totuuden — toisin sanoen Haranin — täytyi voittaa; sehän oli hänen vaalilauseensa! Hänen oli tietenkin taisteltava sen hyväksi, ja hän vyötti jälleen kupeensa uusien taistelujen varalle.
Sutšarita oli sillävälin lähtenyt tätinsä luo ja sanoi hänelle: »Sinun ei pidä pahastua, täti, vaikka aterioinkin tänään heidän kaikkien seurassa.»
Siihen Harimohini ei virkkanut mitään. Hän oli otaksunut Sutšaritan kääntyvän täydellisesti oikeaoppiseksi ja oli sitäpaitsi toivonut, että he vihdoinkin voisivat noudattaa omaa mieltänsä nyt, kun Sutšarita oli omaisuutensa nojalla riippumaton. Tämä Sutšaritan äkillinen peräytyminen ei ollut hänelle ollenkaan mieluinen, ja niin hän oli vaiti. Sutšarita arvasi, mitä hänen mielessään liikkui, ja sanoi: »Minä vakuutan sinulle, täti, että se on jumalasi mieleen. Hän, joka on minun sydämeni valtias, on kehoittanut minua aterioimaan tänään heidän kaikkien keralla. Ellen tottele hänen käskyänsä, hän vihastuu, ja minä pelkään hänen vihaansa enemmän kuin teidän vihaanne.»
Harimohini ei kyennyt tuota ollenkaan ymmärtämään. Niin kauan kuin oli täytynyt alistua Baroda-rouvan solvauksiin, Sutšarita oli yhtynyt Harimohinin oikeauskoisuuteen ja ottanut osansa häntä kohdanneista nöyryytyksistä. Mutta mistä johtuikaan, ettei Sutšarita riemusta hypähdellyt nyt, kun heidän vapautumisensa päivä oli koittanut?
Selvää oli, ettei Harimohini kyennyt mittaamaan sisarentyttärensä mielen syvyyksiä — ne olivat kenties kerrassaan hänen käsityspiirinsä ulkopuolella.
Vaikka hän ei Sutšaritaa suoraan kieltänyt, hän oli kuitenkin harmistunut. »Mistä onkaan tyttö saanut tuon loukkaavan taipumuksen epäpuhtaaseen ravintoon?» jupisi hän itsekseen. »Onhan hänkin syntynyt bramaanin talossa!»
Hetkisen vaiti oltuaan hän sitten lausui ääneen: »Kuulehan, mitä sanon, kultaseni. Aterioi heidän kanssaan jos haluat, mutta älä sentään juo sen vedenkantajan tuomaa vettä!»
»Miksi en joisi, täti!» huudahti Sutšarita. »Onhan hän sama Ramdin, joka lypsää lehmäänsä sinua varten ja tuo sinulle maitoa joka aamu?»
Harimohini levitti hämmästyneenä silmiänsä ja sanoi: »Sinä saat minut ihan ihmeisiini, rakkaani! Vertaat toisiinsa vettä ja maitoa, — ikäänkuin samat säännöt koskisivat kumpaakin!»
»Olkoon niin, täti», virkkoi Sutšarita nauraen. »Minä en nauti tänään Ramdinin tuomaa vettä. Mutta minä varoitan sinua: älä kiellä Satišia, ellet tahdo nähdä hänen tekevän ihan vastoin kieltoasi.»
»Satišin laita on ihan toisin», huomautti Harimohini. — Olihan väkevämmän sukupuolen etuoikeutena rikkoa kaikki säännöt ja väistää kaikkea oikeaoppisuudenkin harjoittamaa kurinpitoa.