SEITSEMÄSVIIDETTÄ LUKU.
Haran oli ollut sotapolulla.
Oli kulunut suunnilleen kaksi viikkoa siitä, kun Lolita ja Binoi olivat matkustaneet höyrylaivalla Kalkuttaan. Muutamat henkilöt olivat asiasta kuulleet, ja useammat tulivat tietenkin ajan kuluessa tiedosta osallisiksi, mutta viimeksikuluneina parina päivänä uutinen oli levinnyt kuin kulovalkea.
Haran oli selittänyt monille, kuinka tärkeätä oli ehkäistä sellaiset yksityisissä ilmenevät kehnon käyttäytymisen oireet, koska ne uhkasivat brahmojen perhe-elämän ydintä. Se ei ollutkaan mikään vaikea tehtävä, sillä helppoa on auliisti totella totuuden ja velvollisuuden ääntä, kun se kehoittaa meitä tuomitsemaan ja rankaisemaan toisten rikkomuksia. Useimmat Samadžin jäsenet yhtyivät innoin suorittamaan tuota kiusallista velvollisuutta, minkään väärän vaatimattomuuden heitä siitä pidättämättä. Suostuivatpa nämä lahkokunnan pylväät vielä kulkemaan talosta taloon julistaen sitä vaaraa, johon Brahma Samadž joutuisi, jos sellaisia asioita suvaittaisiin.
Lisäksi alkoi vielä liikkua monin muodoin kehitelty ja kaunisteltu uutinen, jonka mukaan Sutšarita oli kääntynyt oikeauskoiseksi, vieläpä asettunut asumaan hindulaisen tätinsä taloon, missä vietti aikojansa palvoen jumalankuvia, suorittaen uhritoimituksia ja kaikenlaista taikauskoista itsensäkiduttamista.
Sutšaritan lähdettyä omaan kotiinsa Lolitan mielessä oli tapahtunut ankara taistelu. Joka ilta, makuulle mennessään, hän vannoi kieltäytyvänsä milloinkaan tunnustamasta tappiotansa, ja joka aamu, herätessään, hän toisteli päätöstään. Oli näet jo laita niin, että Binoihin kohdistuva ajatus oli kerrassaan vallannut hänen mielensä. Jos Binoin ääni kuului alakerrassa, niin Lolitan sydän alkoi tykyttää kiivaammin. Jos Binoi ei sattunut käymään talossa parin päivän aikana, niin Lolita kärsi loukatun ylpeyden tuskia. Silloin Lolita sai jonkin verukkeen nojalla Satišin lähtemään ystävänsä asumukseen, ja Satišin palattua hän yritti houkutella häntä ilmaisemaan Binoin jokaisen sanan ja teon.
Mitä hillittömämmäksi Lolitan tunne muuttui, sitä ankarammin hän alkoi pelätä uhkaavaa häviötä, jopa siinä määrin, että oli toisinaan suutuksissa isälleen, joka ei ollut lopettanut heidän tutunomaista seurusteluansa Binoin ja Goran kanssa.
Hän oli kuitenkin päättänyt järkähtämättä taistella loppuun asti, mieluummin kuollen kuin tunnustaen joutuneensa tappiolle. Hän alkoi keksiä mitä erilaisimpia keinoja saadakseen aikansa kulumaan. Ajattelipa hän kerrassaan kykenevänsä kilpailemaan jonkun kuuluisan eurooppalaisen naisen kanssa, josta oli lukenut, antautumalla toimimaan hyväntekeväisyyden palveluksessa.
Eräänä päivänä hän lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Isä, enkö voisi ottaa suorittaakseni opetustyötä jossakin tyttökoulussa?»
Pareš Babu katseli tyttärensä kasvoja ja näki, että hänen silmänsä rukoilivat pelastusta siitä hädästä, jota hänen sydämensä kärsi. Pareš Babu virkkoi tyynnytellen: »Miksipä et, kultaseni? Mutta tiedätkö jonkin sopivan tyttökoulun?»
Siihen aikaan ei ollut olemassa montakaan sellaista koulua, joka saattoi tulla kysymykseen, sillä jos olikin pari alkeisoppilaitosta tyttöjä varten, korkeampien säätyluokkien naiset eivät olleet antautuneet opetustyöhön.
»Eikö niitä siis ole?» kysyi Lolita, äänessä epätoivoinen vivahdus.
»Ei minun tietääkseni», täytyi Pareš Babun tunnustaa.
»Emmekö voi perustaa sellaista, isä?» jatkoi Lolita.
»Pelkäänpä, että se vaatisi sangen paljon rahoja», vastasi Pareš Babu, »ja sitäpaitsi paljon apulaisia».
Lolita oli aina otaksunut, että vaikein asia oli hyvien töiden suorittamiseen kohdistuvan halun rohkaiseminen — hän ei ollut koskaan ennen tietänyt, millaisia vastuksia sellaisen halun täyttäminen saattoi kohdata. Oltuaan hetken ääneti Lolita nousi ja lähti huoneesta jättäen Pareš Babun miettimään, mikä saattoi olla hänen rakkaan tyttärensä sydämenkivun aiheena.
Yht'äkkiä Pareš Babun mieleen johtui Haranin taanoin esittämä Binoihin kohdistuva salavihjaus, ja hän kysyi itseltään huoaten:
»Olenko siis tosiaankin menetellyt harkitsemattomasti?» Jos olisivat olleet kysymyksessä toiset tytöt, ei asia olisi merkinnyt niin paljoa, mutta Lolitalle elämä oli erittäin tosi. Hän ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, ja hänen ilonsa ja murheensa eivät olleet koskaan puolittain todellisia, puolittain kuviteltuja.
Saman päivän iltapuolella Lolita lähti Sutšaritan luo. Uusi koti oli vain niukasti kalustettu. Suurimman huoneen lattiaa peitti kotitekoinen matto, jonka toiselle laidalle oli levitetty hänen ja toiselle laidalle Harimohinin makuusija. Kun näet täti ei käyttänyt vuodetta, niin Sutšarita noudatti hänen esimerkkiänsä ja levitti makuusijansa saman huoneen lattialle. Seinällä riippui Pareš Babun kuva, ja viereisessä pienessä huoneessa oli Satišin vuode. Kirjoja, vihkoja, mustepulloja ja kyniä oli kirjavana sekamelskana seinän vieressä seisovalla pöydällä. Satiš itse oli lähtenyt kouluun. Talossa vallitsi äänettömyys.
Harimohini valmistautui paneutumaan levolle aterian jälkeen, ja Sutšarita istui hajahiuksin makuusijallansa, sylissään pielus, jolla lepäävää kirjaa hän oli syventynyt innokkaasti lukemaan. Hänen edessään permannolla oli joukko muita kirjoja. Huomatessaan äkkiä Lolitan astuvan huoneeseen Sutšarita sulki kirjan joutuen hieman hämilleen, mutta samassa hän jo häpesi omaa häpeämistänsä ja avasi jälleen kirjan siitä kohdasta, jota oli lukenut. Nidokset olivat Goran teoksia.
Harimohini nousi istumaan ja huudahti: »Tulehan, tulehan, maammoseni! Tiedänhän minä, kuinka Sutšaritan sydäntä kirvelee ikävä, kun hän ei näe sinua. Ollessaan alakuloinen hän aina lukee noita kirjoja. Minä tässä maatessani vastikään ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku teistä pistäytyisi meitä katsomassa, ja siinäpä sinä jo oletkin! Sinä elät kauan, kultaseni!»
Lolita kävi siekailematta asiaan, joka oli ylinnä hänen mielessään. Hän sanoi istuutuessaan: »Kuulehan, Sutši-sisko, mitäpä olisi, jos perustaisimme koulun naapuristomme tyttöjä varten?»
»Mitä ihmettä!» huudahti Harimohini kauhistuneena. »Mitä te koululla?»
»Kuinka voisimmekaan koulun perustaa, rakkaani?» kysyi Sutšarita. »Kuka meitä auttaa? Oletko puhunut siitä isälle?»
»Me molemmat osaamme varmasti opettaa», selitti Lolita, »ja Labonja kenties lyöttäytyy mukaan».
»Ei ole kysymyksessä ainoastaan opettaminen», huomautti Sutšarita. »Tarvitaan sääntöjä ja ohjeita koulun johtamiseksi, on hankittava sopiva rakennus, saatava oppilaita ja kerättävä varoja. Mitä voivatkaan meidänlaisemme tytöt tehdä sellaisissa asioissa?»
»Älä puhu niin, didi!» huudahti Lolita. »Tuleeko meidän näännyttää sydämemme kotimme neljän seinän sisäpuolella vain sen vuoksi, että olemme syntyneet tytöiksi? Emmekö voi milloinkaan olla hyödyksi tässä maailmassa?»
Noihin sanoihin sisältyvä tuska löysi vastakaikua Sutšaritan sydämestä.
Hän alkoi vakavasti asiaa harkita.
»Naapuristossamme on tyttöjä yllin kyllin», jatkoi Lolita. »Heidän vanhempansa olisivat hyvinkin iloiset, jos tarjoutuisimme vapaaehtoisesti heitä opettamaan. Mitä taas rakennukseen tulee, voimme varmaan löytää sijaa niille muutamille, jotka todennäköisesti aluksi ilmoittautuvat, tästä sinun talostasi. Rahakysymys ei niinmuodoin tuota mitään suuria vaikeuksia.»
Harimohini tuli kerrassaan levottomaksi ajatellessaan, että naapuriston vieraita tyttöjä tulisi taloon opetettaviksi. Hänen kaikki pyrkimyksensä keskittyivät siihen, että hän koki järjestää käyttäytymisensä ja suorittaa uskonnolliset toimituksensa pyhien kirjojen määräysten mukaisesti, huolellisesti välttäen kaikkea saastumisen mahdollisuutta. Nyt hänen mielensä kuohahti siinä määrin, että hän esitti eristetyn asemansa loukkaamisen johdosta nimenomaisen vastalauseen.
Sutšarita virkkoi: »Älä huoli olla peloissasi, täti. Jos ollenkaan saamme oppilaita, voimme varsin hyvin pitää koulua alakerrassa. Me emme salli heidän tulla sinua häiritsemään. Kunhan vain saamme oppilaita, Lolita, olen valmis käymään kerallasi asiaan.»
»Eihän missään tapauksessa haittaa, vaikka yritämme», virkkoi Lolita.
Harimohini yhä lempeästi napisi sanoen: »Minkätähden tahdotte aina menetellä kristittyjen tavalla, pienet maammoseni? Minä en ole milloinkaan kuullut jalosukuisen hindulaisnaisen haluavan opettaa koulussa — en milloinkaan eläessäni!»
Pareš Babun talon katolta oli pidetty yllä säännöllistä keskustelua naapuritalojen katoilla olevien tyttöjen kanssa. Tuttavallisuuden kehittymistä ehkäisi kuitenkin eräs seikka, nimittäin se, että toiset arkailematta ilmaisivat ihmetystänsä ja suoraan tiedustelivatkin, minkätähden Pareš Babun perhekuntaan kuuluvat tyttäret eivät olleet vielä naimisissa, vaikka olivat ehtineet kasvaa aivan suuriksi. Tuo seikka oli saanut Lolitan kerrassaan karttamaan näitä kattokeskusteluja.
Labonja puolestaan otti mitä innokkaimmin osaa sellaisiin kokouksiin, sillä naapuriperheiden historia herätti hänessä rajatonta uteliaisuutta. Kun hän iltapuolella suori hiuksiansa kattotasanteella, oli hänen kutsuissaan paljon vieraita, ja kaikenlaiset uutiset vaihtuivat naapurien kesken ilmojen tietä.
Lolita jätti niinmuodoin Labonjan asiaksi kerätä oppilaita suunniteltuun kouluun, ja kun asian esitys sitten tapahtui kattomaailmassa, ilmaisivat useat tytöt suurta innostusta. Sillävälin Lolita alkoi järjestää kuntoon Sutšaritan talon alakerrassa olevaa huonetta sitä lakaisten ja hangaten ja koristaen niin hartaasti kuin suinkin osasi.
Mutta kouluhuone jäi tyhjäksi. Naapuriperheiden haltijat olivat kovin kiukuissaan, koska otaksuivat heidän tyttäriään houkuteltavan brahmojen taloon sen verukkeen nojalla, että heille jotakin opetettiin. Pitivätpä he vielä velvollisuutenaan kieltää tyttäriään millään tavoin seurustelemasta Pareš Babun tyttöjen kanssa, joten heiltä riistettiin iltaiset huvihetket kattotasanteella ja sitäpaitsi kerrottiin heidän brahmoystävistään paljon sellaista, mitä ei sopinut nimittää kiittämiseksi. Kun siis Labonja rukka nyt kapusi illalla katolle, kampa kädessään, hän näki läheisillä katoilla iäkkäämpiä naapureita, mutta nuoremmista ei jälkeäkään, ja saamatta jäivät ne ystävälliset tervehdyksetkin, joihin hän oli jo tottunut.
Mutta Lolita ei siitä vääjännyt. »Onhan koko joukko brahmotyttöjä, jotka eivät voi käydä Bethunen koulua. Me teemme heille palveluksen, jos pidämme huolta heidän kouluttamisesta.» Niin hän alkoi etsiä sellaisia oppilaita, pyysipä vielä Sudhiria avukseen.
Pareš Babun tytärten kyvyistä kertova maine oli levinnyt laajalle, ja se, mitä kerrottiin, liioitteli melkoisesti todellisuutta. Monetkin vanhemmat olivat niinmuodoin kovin iloissaan, kun kuulivat tyttöjen suostuvan opettamaan vaatimatta mitään maksua.
Muutaman päivän kuluttua Lolitan koulu oli aloittanut toimintansa. Koulussa oli suunnilleen puoli tusinaa oppilaita, ja Lolita keskusteli Pareš Babun kanssa kaikista koulua koskevista säännöistä ja järjestelyistä niin uutterasti, ettei hänellä ollut hetkeäkään aikaa omille ajatuksilleen. Labonjan kanssa hän kiisteli kiivaasti siitä, millaisia palkintoja oli jaettava tutkinnossa lukuvuoden päättyessä ja kuka oli toimiva tutkijana.
Vaikka Labonjan ja Haranin kesken ei ollutkaan vallitsemassa mikään erikoisen lämmin suhde, Labonjaa kuitenkin lumosi Haranin suuren oppineisuuden maine, ja hän uskoi varmaan, että koulun kunnia melkoisesti lisääntyisi, jos Haran ottaisi osaa sen työhön. Mutta Lolita, ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän ei sietänyt ajatusta, että Haran olisi jotenkin mukana tässä heidän yrityksessään.
Ei kestänyt kumminkaan kauan, kun oppilaiden luku jo alkoi vähentyä, kunnes eräänä päivänä luokka oli aivan tyhjä.
Lolita istui hiljaisessa kouluhuoneessaan ja säpsähti kuullessaan askelia, koska toivoi sittenkin jonkun oppilaan ilmaantuvan. Mutta ketään ei tullut. Kun kello oli kaksi, hän oli varma siitä, että oli jotakin erikoista tapahtunut, ja lähti erään lähellä asuvan tytön luo. Hänen oppilaansa oli itkuun parahtamassa. »Äiti ei päästä minua kouluun», huudahti hän. »Siitä on talossa sellainen häiriö», selitti äiti itse lähemmin määrittelemättä, mikä häiriö oli kysymyksessä. Lolita oli herkkätunteinen tyttö, hän ei huolinut milloinkaan ahdistella henkilöä, jossa huomasi haluttomuutta, eikä edes kysellyt syytä. Niinpä hän nytkin virkkoi vain: »Ellei se sovi, niin miksi olisimme siitä huolissamme?»
Seuraavassa talossa hän sai kuulla toisen syyn. »Sutšarita on kääntynyt oikeauskoiseksi», sanottiin. »Hän noudattaa kastin sääntöjä ja palvoo talossa olevia jumalankuvia.»
»Jos se on vikana, niin voimme pitää koulua omassa talossamme», ehdotti
Lolita.
Mutta kun tuokaan ei tuntunut asiaa korjaavan, Lolita huomasi selvästi, että asian pohjalla piili jotakin muuta. Niinpä hän ei huolinutkaan jatkaa kiertoretkeänsä, vaan lähti kotiin, lähetti kutsumaan Sudhiria ja kysyi häneltä: »Kuulehan, Sudhir, mitä on oikeastaan tapahtunut?»
»Panu Babu on sotakannalla teidän kouluunne nähden,» vastasi Sudhir.
»Minkätähden?» kysyi Lolita. »Senkö vuoksi, että siskon talossa palvotaan jumalankuvia, vai mistä syystä?»
»Ei ainoastaan siitä syystä», aloitti Sudhir, mutta ei jatkanutkaan.
»Mikä muu siis voikaan olla syynä?» kysyi Lolita kärsimättömästi.
»Miksi et sitä sano?»
»Se on pitkä juttu!» kartteli Sudhir.
»Koskeeko se minun vikojani?»
Kun Sudhir ei vastannut mitään, niin Lolita sävähti kiukusta punaiseksi ja huudahti: »Minä ymmärrän, se on rangaistus minun matkustuksestani! Samadžimme keskuudessa ei niinmuodoin ole minkäänlaista keinoa korjata ajattelemattomuuttansa — niinkö on laita? Enkö siis minä saa suorittaa minkäänlaista hyvää työtä omassa seurakunnassamme? Sellaistako menettelyä te noudatatte yrittäessänne moraalisesti kohottaa minua ja Samadžia.»
Sudhir koki lieventää syytöstä sanomalla: »Ei ole nimenomaan siitä kysymys. He pelkäävät vain, että Binoi Babu ja hänen ystävänsä voivat vähitellen päästä ottamaan osaa koulutyöhön.»
Tuo suututti Lolitaa sitäkin enemmän. »Pelkäävät!» huudahti hän. »Sehän olisi meille oiva onni! Luulevatko he voivansa toimittaa meille puolittainkaan yhtä päteviä apulaisia?»
»Totta kyllä», soperteli Sudhir, jota Lolitan suuttumus hämmensi.
»Mutta Binoi Babu ei ole —»
»Hän ei ole brahmo, minä tiedän sen», keskeytti Lolita. »Hän on siis tabu Brahma Samadžille! Enpä totisesti käsitä mitä ylpeiltävää on sellaisessa seurakunnassa!»
Sutšarita oli sillävälin äkkiä arvannut oppilaiden poisjäämisen todellisen syyn. Hän oli poistunut luokkahuoneesta sanaakaan virkkamatta ja oli lähtenyt yläkertaan valmistamaan Satišia tulossaolevaan tutkintoon.
Sieltä Lolita hänet löysi palatessaan Sudhirin luota. Lolita kysyi:
»Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?»
»En ole mitään kuullut, mutta olen kumminkin asian arvannut», vastasi
Sutšarita.
»Ja täytyykö meidän sietää kaikki tämä ihan rauhallisina?» kysyi Lolita.
Sutšarita tarttui Lolitan käteen ja virkkoi: »Kärsikäämme tyynesti mitä osaksemme tulee, sillä kärsimyksessä ei ole mitään häpeällistä. Etkö ole huomannut, kuinka tyynesti isä kärsii kaikki?»
»Mutta kuulehan, Sutši-sisko», virkkoi Lolita. »Minä olen usein ajatellut, että ihminen, joka suostuu kärsimään esittämättä minkäänlaista vastalausetta siten tunnustaa pahan paremmuuden. Pahaan suhtautuu oikealla tavalla se, joka taistelee sitä vastaan.»
»Miten ajattelet siis taistella, kultaseni?» kysyi Sutšarita.
»En ole vielä ajatellut sitä asiaa», vastasi Lolita. »En edes tiedä, mitä kykenen tekemään — mutta epäilemättä on jotakin tehtävä. Ne, jotka voivat kavalasti ahdistaa meitä, turvattomia tyttöjä, eivät ole pelkureita parempia, luulottelivatpa itseänsä kuinka melkoisiksi tahansa. Mutta minä vakuutan sinulle, etten aio joutua häviölle heitä vastaan taistellessani, — en milloinkaan! Minä en välitä mitään siitä, millaisiin vaikeuksiin siinä taistelussa voimme joutua!» Hän polki jalkaa puhuessaan.
Sutšarita ei vastannut mitään, silitti vain lempeästi Lolitan kättä ja virkkoi vaiti oltuaan: »Lolita, kultaseni, kuunnellaan ensin, mitä isä asiasta ajattelee.»
»Minä olen juuri menossa hänen luoksensa», sanoi Lolita nousten.
Lähestyessään kotinsa porttia Lolita huomasi Binoin tulevan talosta, silmät alasluotuina. Nähdessään Lolitan hän pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin olisi epäröinyt, puhuako hänelle vai ei; sitten hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, kumarsi kevyesti ja poistui katsettaan kohottamatta.
Lolitasta tuntui, kuin hänen sydäntänsä olisivat lävistelleet hehkuvat nuolet, hän meni nopeasti sisään ja suoraan äitinsä huoneeseen. Siellä istui Baroda-rouva pöydän ääressä ilmeisesti yrittäen kiinnittää huomiota edessään lepäävään tilikirjaan.
Baroda säpsähti katsahdettuaan Lolitan kasvoihin, ja hänen silmänsä suuntautuivat jälleen tileihin, joita hän tutki niin innokkaasti, että tuntui siltä, kuin perheen asema olisi riippunut yksinomaan niiden asianmukaisesta järjestyksestä.
Lolita siirsi tuolin pöydän luo ja istuutui, mutta hänen äitinsä ei vieläkään kohottanut katsettaan. Vihdoin Lolita virkkoi: »Äiti!»
»Odotahan hetkinen, lapseni», lausui Baroda valittavin äänin, »näethän, että minä —» Hän kumartui entistä syvempään sarakkeittansa yli.
»Minä en aio sinua kauan häiritä», sanoi Lolita. »Haluan vain tietää erään asian. Kävikö täällä Binoi Babu?»
Baroda ei kohottanut katsettaan tileistänsä vastatessaan myöntävästi.
»Mitä sanoit hänelle?»
»Oh, se on pitkä juttu.»
»Minä tahdon vain tietää, puhuitteko te minusta vai ettekö», jatkoi
Lolita.
Baroda, joka ei nähnyt minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, laski kynän kädestään ja virkkoi: »Puhuimme, lapseni, puhuimme! Olenhan huomannut asioiden kehittyvän liian pitkälle — niistä puhutaan Samadžin keskuudessa ihan yleisesti, joten minun täytyi häntä varoittaa.»
Lolita sävähti tulipunaiseksi, ja veri tuntui tulvahtavan hänen päähänsä. »Onko isä kieltänyt Binoi Babua enää talossa käymästä?» kysyi hän.
»Luulitko sinä hänen huolivan sellaisista asioista?» kysyi vuorostaan Baroda. »Jos hän olisi niin tehnyt, ei tällaista olisi milloinkaan tapahtunut.»
»Ja onko Panu Babulla kaikesta huolimatta lupa yhä täällä käydä?» jatkoi Lolita.
»Kuulehan tuota! Miksi ei Panu Babu voisi täällä käydä?» huudahti
Baroda.
»Miksi siis ei voisi käydä Binoi Babukin?»
Baroda-rouva veti jälleen tilikirjaansa lähemmäksi ja virkkoi: »Lolita, minä en voi kanssasi kiistellä! Älä huoli minua nyt häiritä, minulla on ylen paljon toimitettavaa.»
Lolitan ollessa poissa kotoa Baroda oli käyttänyt tilaisuutta, oli kutsunut Binoin luoksensa ja ilmaissut hänelle hieman ajatuksiansa. Hän oli otaksunut, ettei Lolita saisi milloinkaan asiasta tietoa, ja nyt hän joutui kovin hämilleen havaitessaan sotajuonensa epäonnistuneen. Hän käsitti, ettei hänen suunnittelemansa rauhallinen ratkaisu ollut enää mahdollinen, — entistä ankarampi häiriö näytti uhkaavan. Mutta hänen koko kiukkunsa kohdistui nyt omaan mieheen, joka hänen mielestään menetteli kerrassaan anteeksiantamattomasti. Olipa nainen tosiaankin pahemmassa kuin pulassa, kun piti elää ja olla sellaisen tuhman turilaan seurassa!
Lolita poistui huoneesta, sydämessä raivoava myrsky. Alakertaan tultuaan hän tapasi Pareš Babun kirjoittamassa kirjeitä omassa huoneessaan. Lolita kysyi häneltä suoraa päätä: »Isä, eikö Binoi Babu ole kyllin arvokas seurustelemaan meidän kanssamme?»
Pareš Babu oivalsi heti tilanteen. Hän oli havainnut Samadžin keskuudessa syntyneen hänen perheeseensä kohdistuvan kuohunnan ja oli vakavasti asiaa miettinyt. Ellei olisi ajatellut Lolitan mahdollisia tunteita, hän ei olisi välittänyt vähääkään siitä, mitä sivulliset sanoivat. Mutta jos Lolitan sydämessä oli versonut Binoihin kohdistuva rakkaus, niin mikä olikaan silloin hänen velvollisuutensa heitä kohtaan? Tuota hän kyseli itseltään kerran toisensa jälkeen.
Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin hänen perheensä keskuudessa oli sattunut vaikeuksia siitä saakka, kun hän oli avoimesti luopunut oikeauskoisuudesta liittyäkseen brahmalaisuuteen. Kun siis toisaalta kaikenlainen pelko ja epäilys pyrki häntä ahdistamaan, niin toisaalta hänen herkistynyt omatuntonsa varoitti häntä: samoinkuin hän alkuperäisestä uskonnostaan luopuessaan oli pitänyt silmällä yksin Jumalaa, samoin oli hänen tämänkin tukaluuden aikana kohotettava totuus kaikkia yhteiskunnallisia tai varovaisia harkintoja korkeammalle ja siten vaikeuksista suoriuduttava.
Pareš Babu siis vastasi Lolitan kysymykseen näin: »Minä pidän Binoita erittäin hyvänä miehenä. Hänen luonteensa on oivallinen, ja hän on yhtä sivistynyt kuin älykäskin.»
»Gour Babun äiti on käynyt kaksi kertaa meidän luonamme muutamien viimeksikuluneiden päivien aikana», virkkoi Lolita oltuaan hetkisen vaiti. »Minä ajattelin lähteä Sutši siskon kanssa vastavierailulle.»
Pareš Babu ei voinut vastata heti, sillä hän tiesi, että sellaisena aikana, kun heidän jokaista liikahdustansakin julkisesti arvosteltiin, vierailu vain lisäisi yleistä häpeänhälinää. Mutta koska hän ei voinut havaita asiassa mitään väärää, hän ei myöskään voinut sitä kieltää, vaan virkkoi: »Hyvä, menkää te molemmat. Minäkin olisin lähtenyt mukaan, ellei olisi ylen paljon tekemistä.»