KAHDEKSASVIIDETTÄ LUKU.
Binoi ei ollut voinut aavistaakaan, että hänen tuttavallinen ja ystävällinen seurustelunsa Pareš Babun luona aiheuttaisi heidän yhteiskuntapiirissään sellaisen purkautuman. Alkuaikoina hän oli tuntenut eräänlaista arkuutta, ja kun ei tietänyt, mihin rajoihin saakka hänellä oli oikeus mennä, hän oli menetellyt aina varovaisesti. Mutta myöhemmin, pelokkuuden häipyessä, hän ei ollut tullut milloinkaan ajatelleeksi, että oli olemassa vähintäkään vaaraa, joten hän nyt kuultuaan käytöksensä herättäneen Lolitaa koskevaa häpeänhälinää Brahma Samadžin keskuudessa, oli kuin ukkoseniskemä. Hän oli huolissaan varsinkin sen vuoksi, että tiesi Lolitaan kohdistuvan tunteensa olevan paljoa enemmän kuin tavallista ystävyyttä, ja yhteiskunnan ollessa nykyisellä kannallaan hän piti rikoksena vaalia sellaisia tunteita niin suurten eroavaisuuksien vallitessa. Hän oli usein ajatellut, että hänen oli ylen vaikea määritellä asemaansa tuon perheen tuttavallisena vieraana. Eräässä suhteessa hän oli tuntenut olevansa petokseksi ja oli ajatellut, että jos hän ilmaisi todelliset tunteensa heille kaikille, niin asia olisi omansa saattamaan häpeään.
Tunteittensa ollessa tuossa tilassa hän oli eräänä päivänä saanut Bordašundarilta (Baroda-rouvalta) viestin, jossa kehoitettiin käymään puolenpäivän aikaan nimenomaisesti hänen luonansa. Hänen saapuessaan Bordašundari kysyi häneltä: »Tehän olette hindu, Binoi Babu, eikö totta.» Ja kun Binoi oli vastannut myöntävästi, hän oli kysynyt edelleen: »Te ette varmaankaan halua luopua hindulaisesta yhteiskunnasta, ettehän?» Siihen hän oli vastannut kieltäen, ja Bordašundan oli sanonut: »Minkätähden siis —?» Tuohon keskeneräiseen kysymykseen Binoi ei kyennyt mitään vastaamaan, vaan istui siinä poiskäännetyin kasvoin, ikäänkuin hänen syyllisyytensä olisi vihdoinkin tullut ilmi. Sellainen asia, jonka hän oli tahtonut salata auringolta ja kuulta ja tähdiltäkin, oli siis kaikkien tiedossa! Hän kykeni vain miettimään itsekseen: »Mitä ajattelee siitä Pareš Babu, mitä ajattelee siitä Lolita, ja mitä ajattelee minusta Sutšarita?» Jonkun enkelin erehdyksen vuoksi hän oli saanut sijan tässä taivaassa vähäksi ajaksi — ja nyt, aivan pian tulonsa jälkeen, hän oli joutuva karkoitetuksi ainiaaksi, ja häpeä oli painava hänen päätänsä.
Kun hän sitten Pareš Babun talosta lähtiessään oli nähnyt Lolitan, hän oli tuokion ajan ajatellut tuhota täydellisesti aikaisemman ystävyytensä jäljetkin tunnustamalla Lolitalle ankaran syyllisyytensä, mutta ei tietänyt, miten olisi menetellyt, ja kumarsi vain kevyesti ollenkaan katsomatta häneen päin.
Ei ollut pitkä aika siitä, kun Binoi oli ollut sivullinen Pareš Babun perheessä, ja nyt hän seisoi siinä jälleen — sivullisena ja vieraana. Mutta millainen olikaan ero? Minkätähden hän tunsikaan nyt sellaista tyhjyyttä? Aikaisemmin hänen elämästään ei ollut tuntunut puuttuvan mitään — hänellä oli ollut Gora ja Anandamoji. Mutta nyt hän oli kuin kala kuivalla maalla, ja kääntyipä minne tahansa, mistään ei löytynyt tukea eikä turvaa. Kuhisevan kaupungin valtakadun vilinässä hän näki joka puolella tuhon kalpean ja varjomaisen kuvan uhkaavan omaa elämäänsä. Hän oli itsekin ihmeissään havaitessaan tuon avaran ja hedelmättömän tyhjyyden ja kysyi sydämettömältä ja sanattomalta taivaalta kerran toisensa jälkeen, miksi tuo oli tapahtunut ja milloin ja kuinka se oli käynyt mahdolliseksi.
Yht'äkkiä hän kuuli jonkun huutavan: »Binoi Babu! Binoi Babu!» Kääntyessään hän näki Satišin juoksevan jäljessään. Binoi sieppasi hänet syliinsä ja huudahti: »Mitä, veikkoseni! Mikä on kysymyksessä, ystäväni?» Mutta hänen äänessään oli kyynelten värähtelyä, sillä hän ei koskaan ennen tajunnut, kuinka hellät siteet liittivät häntä tähän Pareš Babun perhekuntaan kuuluvaan poikaan.
»Ettekö tule meille?» kysyi Satiš. »Huomenna tulevat päivälliselle
Labonja ja Lolita, ja täti lähetti minut kutsumaan teitäkin.»
Binoi ymmärsi tuosta, ettei täti ollut vielä kuullut uutista, ja sanoi: »Kuulehan, Satiš, kerro tädille kunnioittavat terveiseni, mutta sano, etten minä voi tulla.»
Satiš tarttui Binoin käteen ja pyysi hartaasti: »Minkätähden ette voi tulla? Teidän pitää tulla; me emme päästä teitä, ennenkuin lupaatte.»
Satišin pyyntö johtui erikoisista syistä. Hän oli koulussa saanut kirjoitettavakseen aineen »Ole hyvä eläimille!» ja oli saanut arvosanakseen »kahdeksan plus», joten tahtoi välttämättä näyttää sen Binoille. Hän tiesi ystävänsä erittäin viisaaksi ja oppineeksi henkilöksi ja oli mielessään päätellyt, että sellainen mies varmaan kykenisi antamaan oikean arvon hänen teokselleen. Ja kunhan saisi Binoin tunnustamaan kirjoitelman oivalliseksi, voisi olla kerrassaan välittämättä Lilasta, jos hän tapansa mukaan jättäisi suorittamatta nerokkuudelle kuuluvan veron. Satiš se olikin saanut tädin lähettämään kutsun, koska tahtoi sisarten olevan läsnä, kun Binoi tulisi lausumaan kirjoitelmaa koskevan mielipiteensä.
Kuullessaan, että Binoin oli aivan mahdoton saapua, Satiš kovin masentui. Binoi laski käsivartensa hänen kaulalleen ja sanoi: »Tulehan, Satiš, tule minun luokseni.»
Satiš, jolla oli teos taskussaan, ei voinut kieltäytyä. Kirjallista mainetta himoiten hän lähti Binoin luo, vaikka siten tuhlautui läheisten tutkintojen valmistukseen käytettävää kallista aikaa.
Binoin oli vaikea laskea poikaa lähtemään, hän kuunteli hänen esitystään, vieläpä kiittikin teosta sellaiseen ehdottomaan tapaan, joka tuskin vastasi kritiikille asetettavia terveitä vaatimuksia. Kaiken muun hyvän lisäksi hän lähetti hakemaan basaarista makeisia ja jakoi Satišille tuhlaten virvokkeita.
Sitten hän saatteli pojan lähelle Pareš Babun talon porttia ja virkkoi hänestä erotessaan hieman suotta hämmentyen: »Kas niin, Satiš, minun täytyy nyt lähteä.»
Mutta Satiš tarttui hänen käteensä ja yritti vetää häntä sisään sanoen:
»Ei, ei, teidän pitää tulla sisään.»
Tänään hänen vääjäämättömyytensä ei kuitenkaan auttanut.
Binoi kulki kuin unissaan Anandamojin taloon, mutta kun Anandamojia ei näkynyt, hän meni kattotasanteella olevaan yksinäiseen huoneeseen, jossa Gora oli tavannut nukkua. Kuinka monet onnelliset päivät ja yöt he olivatkaan viettäneet toistensa keralla tuossa huoneessa poikaiän ystävyyden aikana! Kuinka hilpeästi siellä olikaan juteltu, millaisia päätöksiä olikaan tehty, kuinka vakavasti olikaan keskusteltu! Millaisia ystävien kiistoja siellä olikaan sattunut, kuinka suloiseen sovintoon kiistat olivatkaan päättyneet! Binoi tahtoi astua tuohon menneiden päiviensä tyyssijaan ja unohtaa nykyisyyden, mutta äsken solmitut tuttavuudet olivat esteinä tiellä — miten olikaan, ne eivät sallineet hänen astua sisään. Aikaisemmin Binoi ei ollut selvästi huomannut, milloin hänen elämänsä keskus oli siirtynyt paikaltaan ja milloin sen suunta oli muuttunut — ja nyt, kun hän selvästi ymmärsi kaikki, hän oli peloissaan.
Anandamoji oli levittänyt vaatteensa kuivamaan katolle ja tullessaan puolenpäivän aikaan niitä noutamaan hän hämmästyi nähdessään Binoin Goran huoneessa. Hän meni nopeasti Binoin luo, laski kätensä hänen olalleen ja kysyi: »Mikä onkaan asiana, Binoi? Mitä on tapahtunut, kun näytät noin kalpealta?»
Binoi nousi istumaan ja sanoi: »Äiti, kun aloin käydä Pareš Babun talossa, Gora oli minulle vihoissaan. Siihen aikaan minä ajattelin, että hän menetteli väärin — mutta eipä ollutkaan väärä hänen kiukkunsa, vaan oma typeryyteni.»
Anandamoji naurahti vastatessaan: »En tahdo väittää sinua erinomaisen viisaaksi pojaksi, mutta tekisipä mieleni tietää, mikä älyäsi haittasi tuossa tapauksessa!»
»Äiti», vastasi Binoi, »minä en ottanut milloinkaan huomioon yhteiskunnallisten olosuhteittemme täydellistä eroavaisuutta. Ajattelin vain, mitä huvia ja hyötyä minulle koituisi heidän seurastaan ja ystävyydestään, ja tunsin senvuoksi heihin kohdistuvaa kiintymystä. En tullut milloinkaan ajatelleeksi, että saattoi olla minkäänlaista muuta pelon syytä!»
»Kun muistelen, mitä olet itse kertonut», virkkoi Anandamoji, »tunnustan, etten olisi minäkään tullut mitään sellaista ajatelleeksi».
»Sinä et tiedä, äiti», virkkoi Binoi, »että minä olen aiheuttanut suoranaisen heihin kohdistuvan myrskyn heidän yhteiskunnallisessa piirissään — siitä on nostettu sellainen häpeänhälinä, etten voi enää milloinkaan mennä heidän —»
»Se, mitä Gora usein minulle sanoi», keskeytti Anandamoji, »tuntui minusta aina erittäin oikealta. Hän sanoi, että pahinta, mitä milloinkaan voi tapahtua, on ulkonaisen rauhan säilyminen siinä, missä vallitsee sisäinen riita. Jos heidän Samadžissaan riehuu myrsky, niin sitä ei kannata pahoitella. Saatpa nähdä, että se koituu hyväksi. Kaikki on niinkuin olla pitää, kunhan oma käytöksesi on vilpitöntä.»
Siinäpä juuri vaikeus piilikin. Binoi ei ollut lainkaan varma siitä, oliko hänen oma käytöksensä ollut täysin moitteeton. Havaitessaan Lolitan kuuluvan toiseen yhteiskuntaan ja avioliiton hänen kanssaan niinmuodoin olevan mahdottoman Binoista tuntui, kuin hänen rakkautensa olisi ollut salattu synti, ja häntä kidutti se ajatus, että nyt oli tullut auttamattomasti rangaistuksen aika.
»Äiti», huudahti Binoi äkillisen mielijohteen vallassa, »olisi ollut parempi, jos olisin nainut Sošimukhin, kuten suunniteltiin. Minut tulisi sitoa lujin sitein siihen paikkaan, johon todella kuulun — minut olisi sidottava niin, etten voisi milloinkaan riistäytyä irti.»
»Toisin sanoen», nauroi Anandamoji, »sinä et tahdo Sošimukhia morsiameksesi, vaan kahleeksesi! Millainen onkaan Sošin kohtalo.»
Samassa tuli palvelija ilmoittamaan, että Pareš Babun tyttäret olivat saapuneet vieraiksi. Sen kuullessaan Binoi tunsi sydämensä tykyttävän rajusti, sillä hän piti varmana, että he olivat tulleet valittamaan Anandamojille ja pyytämään, että hän varoittaisi häntä, Binoita, olemaan varovaisempi. Hän nousi äkkiä ja virkkoi: »Niinpä minun täytyy lähteä, äiti.»
Mutta Anandamoji tarttui hänen käteensä ja sanoi: »Älä sentään talosta lähde, Binoi. Odota hieman alakerrassa.»
Alakertaan mennessään Binoi ajatteli: »Se on aivan tarpeetonta heidän taholtansa. Sitä, mikä on tapahtunut, ei käy auttaminen, mutta minä mieluummin kuolisin kuin lähtisin jälleen heidän luoksensa. Kun synnin rangaistus on kerran alkanut tulena palaa, niin sitä ei ole sammutettava, vaikka se synnintekijän hiillyttäisi.»
Hänen ollessaan astumassa siihen alakerran huoneeseen, jossa Gora tavallisesti oleskeli, hän huomasi Mohimin tulevan kotiin toimistostaan, viitta napittamatta, jotta hänen pyöreä ruhonsa voi rehoittaa vapaammin. »Kas, kas, siinähän on Binoi!» huudahti Mohim tarttuen Binoin käteen. »Minä olenkin käennyt sinua nähdäkseni.» Hän vei Binoin huoneeseen ja tarjosi hänelle beteliä taskustaan.
»Tuokaa tupakkaa», huusi hän ja kävi sitten aikailematta siihen asiaan, joka hänellä oli mielessään. »Olihan asia valmiiksi päätetty, eikö totta?» kysyi hän. »Niin ollen —»
Hän oli heti huomannut, ettei Binoi ollut yhtä vastahakoinen kuin ennen. Hän ei tosin osoittanut mitään suurta innostusta, mutta ei näyttänyt myöskään tahtovan asiaa väistää. Kun Mohim halusi määrätä lopullisesti päivän ja hetken, virkkoi Binoi: »Kunhan Gora tulee kotiin, voimme päivän määrätä.»
»Se tapahtuu muutaman päivän kuluttua!» huudahti Mohim tyytyväisenä ja lisäsi sitten: »Mitäpä, jos nautitaan hieman virvokkeita, Binoi? Sinä näytät tänään ihan uupuneelta. Toivottavasti et ole sairaaksi kääntymässä?»
Kun Binoin oli onnistunut vapautua virvokkeiden vaarasta, Mohim lähti sisäsuojiin tyydyttämään omaa huikeata nälkäänsä, ja Binoi alkoi selailla ensimmäistä Goran pöydältä ottamaansa kirjaa. Sitten hän laski kirjan kädestään ja alkoi kävellä edestakaisin, kunnes ilmaantui palvelija, joka sanoi, että häntä kutsuttiin yläkertaan.
»Ketä kutsutaan?» kysyi Binoi.
»Teitä», vastasi palvelija.
»Ovatko kaikki vielä yläkerrassa?» kysyi Binoi.
»Ovat», vastasi palvelija.
Binoi seurasi palvelijaa yläkertaan sellaisin ilmein kuin tutkittava astuu tutkintosaliin. Ovella hän hieman epäröi, mutta Sutšarita kutsui häntä ystävällisesti ja vilpittömästi kuten ainakin: »Astukaa sisään, Binoi Babu!» Kun Binoi kuuli Sutšaritan puhuvan siihen sävyyn, hänestä tuntui, kuin hänen osakseen olisi tullut odottamaton rikkaus.
Hänen huoneeseen astuessaan sekä Sutšarita että Lolita hämmästyivät, sillä hänessä näkyivät jo ankaran ja odottamattoman iskun jäljet: hänen tavallisesti hilpeissä ja onnellisissa kasvoissaan oli nyt autio ilme. Vaikka tuo näky Lolitaa liikuttikin ja tuotti hänelle tuskaa, hän ei kumminkaan voinut salata eräänlaista ilontunnetta.
Milloinkaan muulloin Lolitan ei olisi ollut helppo alkaa Binoille puhua — mutta tänään hän huudahti heti Binoin tultua: »Kuulkaahan, Binoi Babu, me tahdomme kysyä neuvoanne eräässä asiassa!»
Nuo sanat olivat Binoille kuin äkillinen riemun viesti, ja hänen kalpeat ja alakuloiset kasvonsa kirkastuivat heti.
»Me kolme sisarusta», jatkoi Lolita, »aiomme perustaa pienen tyttökoulun».
»Niinkö!» huudahti Binoi innostuneesti. »Minun elämäni unelmana on ollut pitkät ajat tyttökoulun perustaminen!»
»Teidän tulee auttaa meitä tässä asiassa», sanoi Lolita.
»Saattepa nähdä, etten laiminlyö mitään sellaista, mihin kykenen», virkkoi Binoi. »Mutta sanokaa, mitä minun tulee tehdä.»
»Hindulaiset holhoojat eivät luota meihin, koska olemme brahmoja», selitti Lolita. »Teidän siis tulee auttaa meitä tässä pulassa.»
»Teidän ei tarvitse olla lainkaan huolissanne siitä», huudahti Binoi vilkkaasti, »minä kyllä asian järjestän.»
»Minä tiedän, että hän kykenee sen tekemään», lisäsi Anandamoji. »Binoilla ei ole vertaistaan, kun on voitettava puolelleen ihmisiä houkuttelevin sanoin.»
Lolita jatkoi: »Me pyydämme teitä neuvomaan, millaiseen sanamuotoon koulujärjestys on sommiteltava, kuinka aika on jaettava, mitä aineita on opetettava, kuinka monta luokkaa tulee olla ja kaikkea muuta sellaista.»
Vaikka kaikki tuo olikin Binoille sangen tuttua, hän tunsi sittenkin jollakin tavoin hämmentyvänsä. Eikö Lolita tietänyt, että Bordašundari oli kieltänyt häntä, Binoita, enää heidän kanssaan seurustelemasta ja että heidän Samadžinsa keskuudessa oli käynnissä nimenomainen heitä vastaan suunnattu kiihoitustyö? Hänen mieltään hämmensi kysymys, menettelikö hän itse väärin ja aiheuttiko Lolitalle ikävyyksiä, jos suostui hänen ehdotukseensa, ja toisaalta: oliko hänellä kyllin mielenlujuutta kieltäytyäkseen auttamasta Lolitaa hänen armeliaassa työssään?
Sutšarita oli hänkin samoin ihmeissään. Hän ei ollut voinut aavistaakaan Lolitan yht'äkkiä esittävän sellaista Binoille. Hänen suhteensa Binoihin oli jo sinänsä varsin tukala, ja nyt tuli lisäksi tämä odottamaton asia. Se seikka, että Lolita, joka tiesi kaikki, vapaaehtoisesti ehdotti sellaista, säikähdytti Sutšaritaa. Hän käsitti, että Lolitan mieli oli kuohuksissa, mutta oliko hänellä oikeutta kietoa onnetonta Binoita vieläkin kiinteämmin yhteisiin asioihin? Niinpä Sutšarita virkkoikin hieman pelokkaasti: »Meidän täytyy keskustella asiasta ensin isän kanssa, joten te, Binoi Babu, ette saa liiaksi ylpeillä siitä, että pääsette tyttökoulun tarkastajaksi.»
Tuon huomautuksen nojalla Binoi huomasi Sutšaritan tahtovan tahdikkaasti estää päätöstä syntymästä ja alkoi aavistella sitäkin pahempaa. Hän huomasi selvästi, että Sutšarita tiesi kaikki perheen keskuudessa syntynyttä vaikeutta koskevat seikat, ja hänen oli mahdoton käsittää, ettei Lolita niitä tuntenut. Minkätähden siis Lolita —? Mutta kaikki oli pelkkää arvoitusta.
»Asiasta on tietenkin puhuttava isälle», myönsi Lolita. »Nyt, kun Binoi Babu on ilmaissut haluavansa tulla meitä auttamaan, voimme ottaa asian puheeksi. Minä olen varma siitä, ettei hän esitä minkäänlaisia vastaväitteitä. Me otamme hänetkin apulaiseksemme, ja teitä», sanoi Lolita katsahtaen Anandamojiin, »ei myöskään unohdeta».
»Minä kykenen epäilemättä lakaisemaan kouluhuoneenne», nauroi
Anandamoji. »En ymmärrä, mitä muuta voisin tehdä.»
»Se riittää aivan hyvin, äiti!» virkkoi Binoi. »Onhan koulumme silloin ainakin aivan siisti!»
Sutšaritan ja Lolitan poistuttua Binoi lähti kävelemään Eden-puistoon päin. Hänen mentyään Mohim tuli Anandamojin luo ja virkkoi: »Minä huomaan, että Binoi on käynyt paljoa taipuisammaksi, joten olisi hyvä saada asia pian päätökseen. Kukapa tietää, milloin hänen mielensä jälleen muuttuu!»
»Mitä sanotkaan», huudahti Anandamoji ihmeissään. »Milloin Binoi on kääntynyt jälleen taipuisaksi? Hän ei ole maininnut siitä minulle sanaakaan.»
»Hän keskusteli asiasta tänään kanssani», vastasi Mohim. »Hän sanoi, että voimme määrätä päivän, kunhan Gora palaa kotiin.»
Anandamoji pudisti päätään ja sanoi: »Ei, Mohim, olet käsittänyt hänet väärin, sen sinulle vakuutan.»
»Olipa älyni muuten kuinka tylsä tahansa», huomautti Mohim, »joka tapauksessa olen kyllin vanha ymmärtämään selvää puhetta. Sen tiedän.»
»Kuulehan, poikani», sanoi Anandamoji, »minä tiedän, että suutut minulle, mutta näen, että sinä aiheutat tässä pelkkää hämminkiä».
»Jos sinä tahdot välttämättä hämminkiä aiheuttaa, niin sitä tietenkin syntyy», virkkoi Mohim vakavin ilmein.
»Mohim, minä voin sietää, mitä minulle sanonetkin», virkkoi Anandamoji, »mutta en voi suostua sellaiseen, mistä voi syntyä vain ikävyyttä — minä sanon tämän teidän kaikkien hyväksi».
»Kunhan jättäisit meidän huoleksemme kysymyksen, mikä on meille hyväksi», vastasi Mohim verrattain äreästi, »kunhan sallisit meidän pitää itse huolen asioistamme, niin sinun ei tarvitsisi kuunnella valituksia, ja se olisi kenties ajan pitkään kaikillekin parasta. Mitäpä sanot, jos kehoitan sinua jättämään parastamme koskevan asian siksi, kunnes Sošimukhi on varmasti naimisissa?»
Siihen Anandamoji ei vastannut mitään; hän vain huokasi, ja Mohim lähti pois alinomaista beteliänsä pureskellen.