KUUDESKYMMENES LUKU.
Seuraavana iltana, kun Sutšarita oli lähdössä tapaamaan Pareš Babua, palvelija tuli ilmoittamaan, että eräs herrasmies halusi puhutella häntä. »Kuka herrasmies?» kysyi hän. »Binoi Babuko?» Palvelija vastasi, ettei vieras ollut Binoi Babu, vaan eräs erinomaisen kookas, vaaleaverinen herrasmies. Tuo tieto sai Sutšaritan säpsähtämään, ja hän käski palvelijan kehoittaa vierasta tulemaan yläkertaan.
Sutšarita ei ollut tänä päivänä ollenkaan ajatellut, mitä hänellä oli yllään ja miten hän pukuansa kantoi, ja kun hän vilkaisi kuvastimeen, ei ulkoasu häntä itseään ollenkaan tyydyttänyt. Mutta vaateparren vaihtamiseen ei ollut aikaa, ja niin hän sivaisi hieman hiuksiansa, järjesteli pukuansa ja lähti huoneeseen. Hän oli unohtanut, että pöydällä lepäsi Goran teoksia, ja nyt Gora istui ihan niiden luona! Kirjat lepäsivät julkeasti hänen nähtävissään, ja Sutšarita ei kyennyt niitä siirtämään pois enempää kuin peittämäänkään.
»Täti on jo kauan aikaa kovin halunnut saada teihin tutustua», virkkoi Sutšarita. »Minä menen sanomaan hänelle, että olette saapunut.» Niin hän poistui huoneesta, koska ei rohjennut jäädä Goran kanssa kahden kesken.
Muutaman minuutin kuluttua Sutšarita palasi Harimohinin keralla.
Harimohini oli joitakin aikoja sitten kuullut Binoilta Goran elämää, mielipiteitä ja harrasta uskonnollisuutta koskevista asioista ja oli toisinaan puolenpäivän aikaan kehoittanut Sutšaritaa lukemaan ääneen joitakin hänen teoksiansa. Harimohini ei tosin kyennyt selvästi käsittämään kaikkea, mutta hän ymmärsi ainakin sen, että Gora noudatti tarkoin pyhiä kirjoja ja että hänen teoksensa vastustivat uudenaikaisen yhteiskunnan hölliä periaatteita. Joka tapauksessa ne olivat hänelle suureksi hyödyksi edistämällä hänen päivällisuntansa. Hän ihaili Goraa siitä syystä, ettei hänen mielestään voinut olla olemassakaan mitään ihmeellisempää ja hyveellisempää kuin englantilaisen kasvatuksen saanut uudenaikainen nuori mies, joka voimallisesti puolusti oikeauskoisuutta. Kohdattuaan Binoin brahmoperheessä Harimohini oli aluksi häneen ihastunut, mutta sittemmin, opittuaan hänet paremmin tuntemaan ja varsinkin saatuaan oman kodin, hän oli alkanut pitää loukkaavina Binoin käytöksessä ilmeneviä puutoksia. Hän oli aluksi luottanut Binoihin liian paljon, ja siitä syystä hän nyt soimasi häntä asiattomasti ja odotti sitäkin kiihkeämmin Goraa.
Goran nähdessään Harimohini hämmästyi. Siinä oli hänen edessään todellinen bramaani! Olihan hän häikäisevä kuin uhritulen lieska! Hän muistutti Mahadevaa säteilevässä loistossaan! Harimohini tunsi niin syvää kunnioitusta, että kun Gora astui hänen luokseen kunnioittavasti kumartamaan ja koskettamaan hänen jalkojansa, hän väistyi säikähtyneenä.
»Minä olen kuullut paljon teistä kerrottavan!» huudahti Harimohini. »Mutta teidät nähdessäni ihmettelen, kuinka kukaan on uskaltanut teidät vangita.»
»Jos teidänlaisenne henkilöt toimisivat tuomareina», nauroi Gora, »niin vankilat olisivat vain yölepakkojen ja rottien tyyssijoja.»
»Ei, poikani», vastasi Harimohini, »tässä maailmassa on yllin kyllin varkaita ja pettureita. Mutta oliko tuomari upposokea? Eihän tarvitse kuin teidät nähdä havaitakseen, ettette ole mikään tavallinen ihminen, vaan että kuulutte Jumalan omaan kansaan. Onko ihmisiä tuomittava vankeuteen vain siitä syystä, että täytyy täyttää vankiloita? Hyväinen aika! Millaista oikeutta tämä onkaan?»
»Tuomarit», selitti Gora, »tekevät työtänsä silmäillen lakikirjojansa, jotteivät joutuisi näkemään Jumalan kunniaa katselemalla ihmisten kasvoja. Kuinkapa he muuten voisivatkaan nauttia ravintoa ja unta, vaikka tuomitsevat ihmisiä piiskattaviksi, vankeuteen, maasta karkotettaviksi, vieläpä hirtettäviksikin?»
»Kun minulla on aikaa», sanoi Harimohini, »minä tavallisesti pyydän Radharania lukemaan ääneen teoksianne ja olen jo kauan odottanut saadakseni kuulla sellaisia sanoja teidän omilta huuliltanne. Minä olen vain typerä nainen ja lisäksi onneton — en voi mitään ymmärtää enkä mitään harrastaa, mutta uskon varmaan, että voin saada teiltä jotakin viisautta.»
Gora vaikeni vaatimattomasti tahtomatta väittää vastaan.
»Teidän pitää syödä jotakin, ennenkuin lähdette», jatkoi Harimohini. »En ole saanut pitkiin aikoihin kestitä teidänlaistanne bramaanin poikaa. Tänään teidän on tyydyttävä makeisiin, mutta toiste kutsun teidät oikealle aterialle.»
Sutšarita kävi ihan levottomaksi, kun Harimohini jätti heidät lähtien hakemaan virvokkeita.
»Onko Binoi käynyt tänään luonanne?» kysyi Gora äkkiä.
»On», vastasi Sutšarita.
»Minä en ole nähnyt häntä senjälkeen», sanoi Gora, »mutta tiedän, mikä hänellä oli asiana».
Hän vaikeni, ja Sutšaritakin oli ääneti.
»Te yritätte», jatkoi Gora, »saada Binoin menemään naimisiin teidän brahmalaisten juhlamenojenne mukaisesti. Pidättekö sitä oikeana ja kohtuullisena?»
Tuo huomautus hieman loukkasi Sutšaritaa, josta nyt katosi kaikki arkuus ja epäröinti. Hän katsoi Goraa suoraan silmiin vastatessaan: »Odotatteko minun sanovan, ettei brahmalaisten juhlamenojen mukainen naimisiinmeno ole mielestäni oikeata eikä kohtuullista?»
»Voitte uskoa», vastasi Gora, »etten odota kuulevani teiltä mitään mitätöntä. Minä odotan teiltä paljon enemmän kuin keneltäkään tavalliselta lahkolaiselta. Voin mitä varmimmin väittää, ettette kuulu niihin henkilöihin, jotka orjien tavoin uurastavat lisätäkseen oman lahkokuntansa jäsenlukua. Minä toivon, että ymmärrätte itsenne omalla tavallanne ettekä toisten ihmisten mielipiteiden harhaanjohtamana tee itseänne vähäpätöisemmäksi kuin todella olette. Teidän itsenne tulee käsittää, ettette ole pelkkä määrätyn puolueen jäsen!»
Sutšarita keräsi koko mielenlujuutensa ja kysyi: »Ettekö siis te kuulu mihinkään määrättyyn puolueeseen»?
»En», vastasi Gora. »Minä olen hindu! Hindu ei kuulu mihinkään puolueeseen. Hindut muodostavat kansakunnan, vieläpä niin suuren, ettei heidän kansallisuuttaan voida millään yksityisellä määritelmällä rajoittaa. Valtameri ei ole sama kuin sen aallot, ja hindut eivät ole sama kuin eri lahkokunnat.»
»Jos teidän keskuudessanne ei ole mitään puoluetta», kysyi Sutšarita, »niin minkätähden on puoluehenki siinä määrin vallitsemassa hindujen keskuudessa?»
»Minkätähden puolustautuu mies, jota lyödään?» virkkoi Gora. »Siitä syystä, että hänessä on henki ja elämä. Kivi voi tyynesti sietää kaikki iskut.»
»Jos hindut pitävät uhkaavana vaarana sitä, mikä minun mielestäni on uskonnon ydin, niin mitä minun tuleekaan tehdä? Sanokaa!»
»Kuulkaahan», sanoi Gora, »kun se, mitä te pidätte velvollisuutenanne, koskettaa kipeästi sitä suurta oliota, joka tunnetaan Intian kansan nimellä, niin teidän on syytä harkita vakavasti, piileekö teissä itsessänne jonkinlaista erehdystä ja sokeutta ja oletteko tosiaankin tarkastellut asiaa joka puolelta. Ei ole oikein turvautua väkivaltaisuuteen pitämällä omien tottumustensa ja huolettomuutensa nojalla varmana, että oman yhteisönne mielipiteet ovat ainoat oikeat. Nakertaessaan reiän laivan runkoon rotta noudattaa ainoastaan omaa taipumustansa ja mukavuuttansa; se ei oivalla, että hyöty, jonka se itselleen saavuttaa puhkaistessaan sellaisen valtaisen suojan, on varsin mitätön verrattuna kaikille aiheutettuun suunnattomaan vahinkoon. Niinpä on teidänkin harkittava, toimitteko ainoastaan oman lahkokuntanne vai koko ihmiskunnan etuja silmälläpitäen. Käsitättekö, mitä koko ihmiskunta tarkoittaa? Kuinka lukemattomat ovat sen tarpeet, kuinka erilaiset siihen sisältyvät luonteet, kuinka lukemattomat taipumukset? Kaikki ihmiset eivät ole samassa tien kohdassa — toiset ovat vuoristojen edustalla, toiset merten rannoilla, toiset tasankojen rajoilla, ja kukaan heistä ei voi pysyä paikoillaan, kaikkien täytyy liikkua. Tahdotteko pakottaa kaikki oman lahkokuntanne arvovallan alaisiksi? Tahdotteko sulkea silmänne ja kuvitella kaikki ihmiset toistensa laisiksi, otaksua heidän syntyneen maailmaan tullakseen Brahma Samadžin nimellä tunnetun lahkon jäseniksi? Jos se on ajatuksenne, niin missä suhteessa eroattekaan niistä rosvokansoista, jotka fyysillisestä voimastaan ylpeillen kieltäytyvät tunnustamasta, että kansakuntien välillä vallitsevat eroavaisuudet ovat koko ihmiskunnalle sanomattoman arvokkaat, ja luulottelevat olevan ihmiskunnalle kaikkein suurimmaksi siunaukseksi, jos he valloittavat kaikki maailman maat saattaen ne ehdottoman valtansa alaisiksi, siten orjuuttaen koko maailmaa?»
Hetkiseksi Sutšarita unohti, että Gora väitteli; hänen sydäntään liikutti vain puhujan voimakkaan äänen ihmeen juhlallinen sointu. Sutšarita ei huomannut hänen väittelevän, mutta hänen esittämänsä totuudet herättivät hänen mielessään syvää vastakaikua.
»Teidän lahkokuntanne», jatkoi Gora, »ei ole luonut niitä miljoonia, jotka muodostavat Intian asujaimiston. Onko teidän asianne jyrkästi määrätä, mikä tie on paras noille miljoonille, mikä usko tyydyttää heidän nälkänsä ja millaisin teoin he voivat tulla voimakkaiksi? Kuinka voitte toivoa saattavanne samaan tasoon valtavan suuren Intian kaikki osat? Huomatessanne tuon mahdottoman yrityksen kohtaavan vastuksia te suututte maahan itseensä, ja mitä suuremmiksi käyvät vastukset, sitä ankarammin te alatte vihata ja ylenkatsoa niitä, joiden hyväksi tahdotte toimia! Ja kaikesta huolimatta te kuvittelette palvelevanne Jumalaa, joka on luonut ihmiset erilaisiksi ja haluaa heidät sellaisina säilyttää. Jos tosiaankin häntä kunnioitatte, miksi ette selvästi huomaa hänen määräyksiänsä ja miksi ette tunnusta hänen tarkoituksiaan, vaan ylpeilette omasta oivalluksestanne ja puolueestanne?»
Kun Gora huomasi Sutšaritan kuuntelevan yrittämättä mitään vastata, hänen mielensä täytti myötätunto, ja kun hän hetkisen kuluttua jatkoi, hänen puheensävynsä oli leppoisampi: »Sanani kenties tuntuvat teistä karuilta, mutta älkää vastustako minua vain sen vuoksi, että pidätte minua vastakkaiseen puolueeseen kuuluvana henkilönä. Jos olisin ajatellut teidän vain edustavan vastakkaista lahkokuntaa, en olisi lausunut ainoatakaan sanaa. Mutta minua surettaa, kun näen lahkokunnan ahtaiden rajojen supistavan luontaista vapaamielisyyttänne.»
»Ei, ei!» huudahti Sutšarita punastuen. »Teidän ei pidä huolehtia minusta. Jatkakaa puhettanne, minä yritän teitä ymmärtää.»
»Minulla ei ole enää paljoa sanottavaa», virkkoi Gora. »Katselkaa Intiaa kirkkaan älykkäästi, rakastakaa sitä vilpittömästi ja sydämestänne. Jos tahdotte nähdä Intian asukkaissa ainoastaan ei-brahmoja, näette ainoastaan irvikuvan ja suhtaudutte heihin halveksivasti — te käsitätte heidät vain väärin ettekä näe heitä täydellisyydessään. Jumala on luonut ihmiset sellaisiksi, että he eroavat toisistaan ajatuksissaan ja teoissaan ja noudattavat mitä erilaisimpia uskomuksia ja tapoja, mutta heidän ihmisyytensä on pohjaltaan yksi. Heissä kaikissa on jotakin, mikä on minun, mikä kuuluu Intialle kokonaisuudessaan, jotakin sellaista, mikä totuudessaan nähtynä puhkoo kaiken mitättömyyden ja epätäydellisyyden ja ilmaisee suurta ja ihmeellistä oliota, jonka välityksellä vuosisatainen palvonta paljastaa merkityksensä. Me tulemme näkemään, että menneiden aikojen uhrien tuli vieläkin leimahtaa tuhkastaan, ja epäilemättä on tuleva sekin päivä, jolloin tuo tuli urkenee pois ajan ja paikan rajoista sytyttäen tuleen koko maailman. Sekin, joka luulottelee, että Intian muinaisaikaisen miehuuden suuret teot ja sanat ovat erehdystä, ilmaisee totuuteen kohdistuvaa ylenkatsetta, selvää ateismia!»
Sutšarita oli kuunnellut pää kumarassa, mutta nyt hän kohotti katseensa ja kysyi: »Mihin siis neuvotte minua ryhtymään?»
»Minulla ei ole enää mitään sanottavaa», vastasi Gora, »vain tämän tahdon vielä lisätä. Teidän tulee käsittää, että hindulainen uskonto kerää äidin tavoin helmaansa kansoja, jotka noudattavat erilaisia ajatustapoja ja periaatteita; toisin sanoen: hindulainen uskonto pitää ihmistä ainoastaan ihmisenä ottamatta lukuun sitä, että hän kuuluu johonkin puolueeseen. Se ei kunnioita ainoastaan viisasta, vaan kunnioittaa typerääkin, ja se ei anna arvoa yhdelle ainoalle viisauden lajille, vaan viisaudelle sen kaikissa eri muodoissa. Kristityt eivät halua tunnustaa monimuotoisuutta, he sanovat, että toisaalla on kristinusko, toisaalla iäinen kadotus, ja noiden kahden äärimmäisyyden välillä ei ole olemassa minkäänlaista keskitietä. Ja me, jotka olemme opiskelleet kristittyjen johdolla, olemme alkaneet hävetä hindulaisuudessa ilmenevää monimuotoisuutta. Meiltä jää havaitsematta, että hindulaisuus juuri tuon monimuotoisuuden nojalla tulee oleellistamaan kaikkien ykseyden. Ellemme voi vapautua kristillisten opetusten pyörteestä, emme milloinkaan tule kelvollisiksi omaksumaan oman hindulaisen uskontomme loistavia totuuksia!»
Sutšarita ei ainoastaan kuullut, mitä Gora sanoi, vaan ilmaistut ajatukset tuntuivat muuttuvan kerrassaan näkyviksi, ja se kaukainen tulevaisuus, jonka Goralle osoitti hänen sisäinen näkemyksensä, ilmeni Sutšaritalle hänen lausumiensa sanojen välityksellä. Sutšarita unohti arkuutensa, unohti itsensäkin ja katseli Goran kasvoja, joita hehkutti hänen innostuksensa tuli. Sutšarita näki noissa kasvoissa ilmenevän sen voiman, jonka nojalla maailmassa näyttää suoritetun kaikki se, mikä on todella suurta. Hän oli kuullut monien omaan piiriinsä lukeutuvien oppineiden ja älykkäiden miesten keskustelevan totuuden periaatteista, mutta Goran sanat eivät olleet pelkkää väitettä, ne olivat luovaa työtä. Ne olivat aisteille niin ilmeiset, että valtasivat samalla kertaa ruumiin ja sielun. Sutšarita näki nyt Indran ukonvaajoineen; kun syvin, voimakkain äänin lausutut sanat sattuivat hänen korviinsa, hänen sydämensä värähteli, ja salaman tuimat välkkeet tuntuivat alinomaa karkeloivan hänen suonissaan. Hän ei kyennyt ajattelemaan ja selvästi havaitsemaan, missä kohden hänen ajatuksensa erosivat Goran mielipiteistä, missä kohden taas niihin sointuivat.
Samassa tuli huoneeseen Satiš, joka aina suhtautui Goraan pelokkaan kunnioittavasti. Nytkin hän kiersi Goraa mahdollisimman etäältä, meni sisarensa luo ja virkkoi hänelle kuiskaten: »Panu Babu on tullut.» Sutšarita säpsähti kuin iskun saaneena, sillä hän oli sellaisessa mielentilassa, että olisi antanut mitä tahansa, kunhan olisi vapautunut tuosta ikävästä vieraasta. Hän otaksui, ettei Gora ollut kuullut Satišin kuiskaten lausumaa tiedonantoa, nousi ja poistui kiireesti huoneesta. Hän meni suoraan alakertaan ja lausui Haran Babulle: »Suokaa anteeksi, etten voi tänään kanssanne keskustella.»
»Miksi ette?» tiedusteli Haran Babu.
»Jos tahdotte saapua isäni luo huomenna aamulla», sanoi Sutšarita hänen kysymykseensä vastaamatta, »niin näette minut siellä».
»Tänään teillä lienee vieraita?» huomautti Haran Babu.
»Minulla ei tosiaankaan ole nyt aikaa», sanoi Sutšarita kysymystä jälleen väistäen. »Suokaa anteeksi.»
»Minä kuulin kadulle Gourmohan Babun äänen», tiukkasi Haran Babu. »Eikö hän ole täällä?»
Voimatta väistää suoraa kysymystä Sutšarita vastasi punastuen: »On.»
»Sepä mainiota!» huudahti Haran Babu. »Minä haluan vaihtaa sanan hänenkin kanssaan. Jos teillä on jotakin erikoista toimitettavaa, voitte jättää minut hetkiseksi Gourmohan Babun seuraan.» Sutšaritan suostumusta odottamatta hän lähti yläkertaan. Sutšarita lähti hänen jäljessään ja sanoi huoneeseen tultuaan, Haran Babuun vilkaisemattakaan, Goralle: »Tätini on mennyt toimittamaan teille virvokkeita, ja minä lähden katsomaan, kuinka pitkälle hän on ehtinyt.» Sen sanottuaan hän riensi pois huoneesta, ja Haran Babu istuutui, kasvoissa ylevä ilme.
»Te näytätte sangen sairaalta», huomautti Haran Babu.
»Niin», myönsi Gora, »minä jouduin tässä taanoin sellaisen käsittelyn alaiseksi, joka ei lisännyt hyvinvointiani.»
»Niinpä kyllä», virkkoi Haran Babu ääntään pehmentäen. »Olette varmaan kovin kärsinyt.»
»En paljoa enempää kuin oli toivottu», vastasi Gora ivallisesti.
»Minä tahtoisin keskustella kanssanne eräästä Binoi Babua koskevasta asiasta», sanoi Haran Babu vaihtaen puheenaihetta. »Otaksun teidän tietävän, että hän valmistautuu liittymään Brahma Samadžiin sunnuntaina?»
»Siitä en ole mitään kuullut», vastasi Gora.
»Hyväksyttekö hänen menettelynsä?» kysyi Haran Babu.
»Binoi ei kysy minun hyväksymistäni», vastasi Gora.
»Luuletteko», jatkoi Haran Babu, »Binoi Babun uskon olevan niin lujan, että hän voi ajatella kohta liittyä seurakuntaamme?»
»Jos hän ilmaisee haluavansa siihen liittyä», vastasi Gora, »niin sellainen kysymys on ihan joutava».
»Taipuessamme voimakkaasti johonkin suuntaan», huomautti Haran Babu, »emme suo itsellemme riittävää aikaa ajatella, mitä uskomme, mitä emme. Tunnettehan ihmisluonnon.»
»Minä en huoli antautua joutaviin ihmisluontoa koskeviin juttuihin», kivahti Gora.
»Vaikka minun mielipiteeni ja yhteisöni ovatkin toisenlaiset kuin teidän», virkkoi Haran Babu, »minä sittenkin kunnioitan teitä erinomaisesti ja tiedän varsin hyvin, ettette minkään kiusauksen uhalla horju vakaumuksissanne, olivatpa ne oikeat vai väärät. Mutta —»
»Binoi kärsisi tietenkin kamalan häviön, jos menettäisi sen pienen kunnioituksen määrän, joka teidän on onnistunut säilyttää minua varten! Oikean ja väärän erottaminen on tässä maailmassa välttämätöntä, mutta jos tahdotte määritellä olioiden arvoa sen mukaan, kunnioitatteko niitä vai ette, niin voitte tietenkin niin tehdä, kunhan ette edellytä kaikkien toisten hyväksyvän tuomiotanne.»
»Olkoon menneeksi», virkkoi Haran Babu. »Vaikka tuo kysymys jää ratkaisematta, ei synny mitään suurta haittaa. Mutta tekeepä mieleni kysyä teiltä jotakin. Ettekö te aio mitenkään vastustaa Binoin suunnittelemaa liittymistä Pareš Babun perheeseen avioliiton nojalla?»
»Kuulkaa, Haran Babu!» huudahti Gora sävähtäen tulipunaiseksi. »Kuinka voisinkaan keskustella näistä Binoita koskevista seikoista teidän kanssanne? Teidän, joka aina puhutte ihmisluonnosta, pitäisi ainakin ymmärtää, että Binoi on minun ystäväni eikä teidän ystävänne.»
»Minä otin asian puheeksi, koska se koskee Brahma Samadžia», aloitti
Haran Babu, »muuten —»
»Mutta minä en ole mikään Brahma Samadžille», huudahti Gora kärsimättömästi. »Mitä siis voikaan minulle merkitä teidän pelkonne?»
Samassa astui huoneeseen Sutšarita. Haran Babu kääntyi hänen puoleensa ja sanoi: »Sutšarita, minä haluan keskustella kanssanne eräästä tärkeästä asiasta.»
Tuo huomautus ei suinkaan ollut tarpeellinen, mutta Haran Babu puhui tahallaan siten osoittaakseen Goralle, kuinka tuttavallisissa suhteissa hän ja Sutšarita olivat. Sutšarita ei kumminkaan hänelle vastannut, ja Gora istui liikahtamatta paikallaan näyttämättä ollenkaan haluavan suoda Haran Babulle tilaisuutta keskeytymättömiin esityksiin.
»Sutšarita», virkkoi Haran Babu jälleen, »tulkaa toiseen huoneeseen, minulla on jotakin teille sanottavaa».
Sutšarita ei välittänyt mitään kehoituksesta, vaan katsahti Goraan ja kysyi: »Kuinka voi äitinne?»
»Äitini voi tietääkseni aina hyvin», nauroi Gora.
»Niin», myönsi Sutšarita, »minäkin olen huomannut, kuinka helppoa hänen on voida hyvin».
Samassa muistui Goran mieleen, että Sutšarita oli käynyt tapaamassa hänen äitiänsä hänen vankilassa ollessaan.
Haran Babu oli ottanut pöydältä kirjan, katsonut nimilehdestä, kuka oli tekijä, ja tutki sitten muutamaa kohtaa.
Sutšarita hämmentyi ja punastui, ja Gora, joka tiesi, että Haranin käteen oli osunut eräs hänen teoksensa, nauroi hiljaa mielessään.
»Kuulkaahan, Gourmohan Babu», virkkoi Haran Babu, »tämä lienee teidän nuoruudenaikanne tuotteita?»
»Minä olen nuori vieläkin!» nauroi Gora. »Eräät eläinlajit vanhentuvat nopeasti, toisten nuoruus kestää kauan.»
Sutšarita nousi ja virkkoi: »Aterianne on varmaan jo valmis, Gourmohan
Babu! Ettekö tule toiseen huoneeseen? Täti ei halua tulla näkyviin
Haran Babun täällä ollessa, joten hän voinee teitä odottaa.»
Viimeisen huomautuksen Sutšarita tarkoitti erikoisesti Haran Babuun osuvaksi. Hän oli joutunut tänä päivänä sietämään niin paljon, ettei lopulta voinut olla iskemättä vastaan.
Gora nousi, ja kukistamaton Haran Babu huomautti: »Niinpä odotan teitä täällä.»
»Miksi huolisitte suotta odottaa?» kysyi Sutšarita. »On jo myöhä.»
Mutta Haran Babu ei ottanut hievahtaakseen, ja Sutšarita ja Gora poistuivat huoneesta.
Nähdessään Goran tässä talossa ja huomatessaan, kuinka hän suhtautui Sutšaritaan, Haran Babu kääntyi sotaiseksi. Oliko mahdollista, että Sutšarita luiskahtaisi niin helposti Brahma Samadžin kynsistä? Eikö ollut ketään, joka voi hänet pelastaa? Jollakin tavalla täytyi asia olla autettavissa!
Haran otti liuskan paperia ja sepitti kirjeen Sutšaritalle. Hänen mieltänsä vallitsivat alinomaa päähänpiintymät, joiden joukkoon kuului sekin, että hän, totuuden nimessä jotakin toista henkilöä soimatessaan, aina uskoi tuimain sanojensa kantavan jotakin hedelmää. Hän ei voinut ajatella, etteivät sanat ole kaikki kaikessa, vaan että on olemassa totuus, joka tunnetaan ihmisen sydämen nimellä.
Kun Gora kauan aikaa Harimohinin kanssa juteltuaan lähti Sutšaritan huoneeseen hakemaan keppiänsä, oli jo ilta. Sutšaritan pöydällä paloi lamppu. Haran Babu oli lähtenyt, mutta pöydällä, jokaisen välttämättä havaittavissa, oli Sutšaritalle osoitettu kirje.
Goran sydäntä kouristi, kun hän huomasi tuon kirjeen, sillä hän tiesi varsin hyvin, kuka sen oli kirjoittanut. Hän tiesi, että Haran Babu erikoisesti vaatieli Sutšaritaa itsellensä, mutta ei ollut kuullut siitä, että nuo vaatielmat olivat kohdanneet vastustusta. Kun Satiš oli tullut ilmoittamaan Sutšaritalle Haran Babun saapumisesta ja Sutšarita oli hämmentyneen näköisenä rientänyt alakertaan pian senjälkeen palaten hänen kerällään, Gorasta oli tuntunut siltä, kuin olisi soinut jokin särähtävä sävel. Ja kun Sutšarita sitten oli vienyt hänet huoneesta virvokkeita nauttimaan jättäen Haran Babun yksin, Gora oli tuon tosin karulta näyttävän menettelyn havaitessaan päätellyt, että sellainen epäkohteliaisuuskin vain ilmaisi heidän molempien kesken vallitsevaa läheistä suhdetta. Nähdessään nyt pöydällä kirjeen Gora tunsi saavansa ankaran iskun. Kirje on omituisen salaperäinen esine; se voi erikoisesti kiduttaa ihmistä, koska ulkopinnalle on kirjoitettu pelkkä nimi ja kaikki tärkeät asiat piilevät sisäpuolella.
»Minä tulen jälleen huomenna», ilmoitti Gora katsahtaen Sutšaritaan päin.
»Hyvä», vastasi Sutšarita, katse toisaalle luotuna.
Ollessaan poistumassa Gora yht'äkkiä pysähtyi ja huudahti: »Teidän paikkanne on Intian aurinkokunnassa — te kuulutte minun omaan maahani — mahdotonta on, että teidät tempaa tyhjään autiuteen jonkin vaeltavan pyrstötähden kertoma tarina! Minä voin teidät jättää vasta sitten, kun olette varmasti kiintynyt oikeaan paikkaanne! Ihmiset ovat teille uskotelleet, että siinä kohdassa uskontonne teidät jättää, mutta minun täytyy sanoa teille aivan avoimesti, ettei teidän totuutenne ja uskontonne merkitse ainoastaan joidenkuiden henkilöiden mielipiteitä tai lausumia; se liittyy lukemattomin säikein kaikkiin ympärillänne oleviin, te ette voi mielivaltaisesti kaivaa sitä juuriltaan ja istuttaa ruukkuun, jos tahdotte säilyttää sen puhtaana ja elinvoimaisena; jos tahdotte tehdä sen mahdollisimman hyödylliseksi, niin teidän tulee asettua sille paikalle, jonka maanne kansa on teille määrännyt jo aikoja ennen syntymäänne. Teidän ei ole lupa milloinkaan sanoa: 'Minä en ole mikään heille, ja he eivät ole mitään minulle.' Jos niin sanotte, niin uskontonne totuus ja koko voimanne häipyy pois kuin varjo. Voin teille vakuuttaa, että jos mielipiteenne siirtävät teidät pois siitä paikasta, johon Jumala on teidät asettanut, olipa se mikä tahansa, niin mielipiteenne eivät ole milloinkaan voitokkaita. Minä tulen jälleen huomenna.»
Kun hän tuon sanottuaan oli poistunut huoneesta, tuntui ilmakin pitkät ajat väräjöivän, ja Sutšarita istui paikallaan liikahtamatta kuin kuvapatsas.