YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU.
»Kuulehan, äiti», virkkoi Binoi Anandamojille, »totta puhuakseni tunnen jotenkin häpeeväni joka hetki, kun kumarran jumalankuvaa. Toistaiseksi minun on onnistunut salata tuo tunne, ja olenpa sepittänyt muutamia mainioita kirjoitelmiakin, joissa olen kuvainpalvomista puolustanut. Mutta minun täytyy kertoa sinulle totuus ja tunnustaa, että kun kuvaa kumarran, ei mieleni asiaan suostu.»
»Onpa mielesi yksinkertainen!» huudahti Anandamoji. »Sinä et voi milloinkaan katsella asiaa kokonaisuudessaan, vaan aina hienoja yksityiskohtia tarkaten. Siitä syystä olet niin nirso.»
»Totta kylläkin», tunnusti Binoi. »Minulla on niin terävä äly, että kykenen hiustahalkovan väittelyn nojalla todistamaan sellaistakin, mitä en itse usko. Kaikkia niitä uskonnollisia periaatteita, joita olen näinä aikoina ylen innokkaasti puolustanut, olen puolustanut puolueen, mutta en uskonnon kannalta.»
»Niin käy, kun ihmisessä ei ole todellista uskontoon kohdistuvaa kiintymystä», huomautti Anandamoji. »Uskonnosta näet tulee siinä tapauksessa vain asia, josta sopii ylpeillä samoinkuin rikkaudesta, kunniasta tai rodusta.»
»Niin on laita», myönsi Binoi. Me emme pidä sitä uskontona, vaan taistelemme sen puolesta, koska se on meidän uskontomme. Minä olen menetellyt siten kaiken aikaa, vaikka en olekaan kyennyt täysin itseäni pettämään. Teeskennellessäni uskoa siinäkin, missä vakaumus ei ole ollut minua kannattamassa, olen alinomaa hävennyt itseäni.»
»Luuletko, etten ole sitä ymmärtänyt?» huudahti Anandamoji. »Sinä olet aina liioitellut enemmän kuin ihmiset yleensä, ja siitä oli helppo havaita, että koska mielessäsi oli ontto kohta, sinun täytyi käyttää melkoiset määrät laastia sen täytteeksi. Se ei olisi ollut siinä määrin tarpeen, jos uskosi olisi ollut yksinkertainen.»
»Minä olen siis tullut sinulta kysymään, onko oikein, että väitän uskovani jotakin, mitä en kumminkaan usko.»
»Mitä ihmettä!» huudahti Anandamoji. »Onko tarpeen sellaista kysyä?»
»Äiti», virkkoi Binoi äkkiä,» minä liityn huomenna Brahma Samadžiin!»
»Mitä sanotkaan, Binoi?» huudahti Anandamoji hämmästyneenä. »Se ei varmaankaan ole tarpeen!»
»Minä olen tässä vastikään selittänyt sinulle asian välttämättömyyttä, äiti!» virkkoi Binoi.
»Etkö voi pysyä yhteisössämme uskoen mitä uskot?» kysyi Anandamoji.
»Jos niin menettelisin», vastasi Binoi, »niin tekisin itseni vilpillisyyteen vikapääksi».
»Eikö sinulla ole uskallusta pysyä yhteisössämme olematta vilpillinen?» kysyi Anandamoji. »Yhteisömme jäsenet epäilemättä sinua vainoavat, mutta etkö voi vainoa kestää?»
»Äiti», aloitti Binoi, »minä en voi elää hindulaisyhteiskunnan periaatteiden mukaisesti, joten —»
»Jos kolmesataa miljoonaa ihmistä voi elää hindulaisyhteiskunnassa, niin miksi et sinä voi?» keskeytti Anandamoji.
»Mutta jos hindulaisyhteiskunnan jäsenet sanovat, etten olen hindu», huomautti Binoi, »niin voinko muuttaa itseni hindulaiseksi väkivaltaisesti väittäen se olevani?»
»Minun olopiiriini kuuluvat ihmiset nimittävät minua kristityksi», sanoi Anandamoji. »Minä en milloinkaan istuudu aterioimaan heidän kanssaan heidän suorittaessaan sosiaalisia tehtäviä, mutta enpä käsitä, minkätähden minun tulisi hyväksyä heidän sommittelemansa itseäni koskeva määritelmä. Pidän vääränä yrittää paeta siitä asemasta, jonka katson ainoaksi oikeaksi.»
Binoi aikoi vastata, mutta Anandamoji esti hänet puhumasta itse jatkaen: »Kuulehan, Binoi, minä en salli sinun käydä tästä kiistelemään, se ei ole mikään kiistan asia! Luuletko voivasi salata minulta kaikki? Minä huomaan, että yrität pakostakin pettää itseäsi sen tekosyyn nojalla, että kiistelet kanssani. Mutta älä yritäkään pettää itseäsi niin vakavassa ja tärkeässä asiassa!»
»Äiti», virkkoi Binoi, katse toisaalle suunnattuna, »minä olen jo lähettänyt kirjeen ja varmasti luvannut liittyä Samađžiin sunnuntaina.»
»Siihen emme voi milloinkaan suostua», sanoi Anandamoji kulmiaan kurtistaen. »Jos selität tilanteen Pareš Babulle, niin hän ei missään tapauksessa sinua kohtuuttomasti pakota.»
»Pareš Babu ei ilmaissut mitään innostusta tämän asian johdosta», kertoi Binoi. »Hän ei ole mukana koko toimituksessa.»
»Niinpä sinun ei tarvitsekaan olla siitä huolissasi», huudahti
Anandamoji keventynein mielin.
»Ei, äiti», huusi Binoi, »ei voi olla puhettakaan peräytymisestä nyt, kun kerran olen antanut sanani. Ei missään tapauksessa.»
»Oletko puhunut siitä Goralle?» kysyi Anandamoji.
»En ole nähnyt Goraa päätöksen teon jälkeen», vastasi Binoi.
»Mitä, eikö Gora ole kotona?» kysyi Anandamoji.
»Ei», vastasi Binoi. »Minulle sanottiin, että hän on lähtenyt
Sutšaritan luo.»
»Niinkö? Mutta kävihän hän siellä jo eilen!» huudahti Anandamoji ihmeissään.
»Hän on siellä tänäänkin», huomautti Binoi.
Hänen puhuessaan kuuluivat pihamaalle saapuvan kantotuolit, ja Binoi, joka otaksui tulijan joksikin Anandamojin naissukulaiseksi, lähti huoneesta.
Mutta tulija olikin Lolita, joka nyt kunnioittavasti tervehti Anandamojia. Hänen saapumisensa oli ihan odottamaton, ja silmäillessään hämmästyneenä Lolitan kasvoja Anandamoji ymmärsi hänen tulleen niiden vaikeuksien vuoksi, joita johtui Binoin Samadžiin liittymisestä ja muista sen asian yhteydessä olevista seikoista.
Anandamoji tahtoi saada asian sopivasti alulle ja virkkoi: »Olen erittäin iloinen, kun tulet luokseni, maammoseni. Binoi oli täällä aivan äsken ja kertoi liittyvänsä huomenna seurakuntaanne.»
»Minkätähden hän siihen liittyy?» kysyi Lolita kärsimättömästi. »Onko se hänelle mitenkään erikoisen välttämätöntä?»
»Eikö siis ole mitään välttämättömyyttä olemassa?» kysyi Anandamoji hämmästyneenä.
»Ei minun tietääkseni!» vastasi Lolita.
Anandamoji, joka ei käsittänyt, mitä Lolita tarkoitti, ei virkkanut mitään, katsahtihan vain häneen kysyvästi.
»Sellainen äkillinen seurakuntaan liittyminen olisi hänelle nöyryyttävää», jatkoi Lolita, katse toisaalle luotuna. »Missä tarkoituksessa hän sellaiseen nöyryytykseen suostuu?»
»Missä tarkoituksessa? Eikö Lolita sitä tiedä? Eikö siihen ehdotukseen sisälly mitään sellaista, joka Lolitaa ilahduttaa?» mietti Anandamoji mielessään. Ääneen hän sanoi: »Tänään on päivä määrätty, ja Binoi sanoo, että hänen on mahdoton nyt peräytyä, kun lupaus on annettu.»
Lolita käänsi hohtelevat silmänsä Anandamojin puoleen ja virkkoi: »Sellaisissa asioissa ei kannata pitää lupaustansa — jos kerran on muutettava mieltä, niin täytyy se tehdä.»
»Kuulehan, rakkaani», virkkoi Anandamoji, »sinun ei tarvitse ollenkaan ujostella, ja minä puhun sinulle aivan avoimesti. Mikäli Binoita tunnen, voin puolestani sanoa, ettei hänen suinkaan tarvitse luopua omasta uskonnollisesta yhteisöstään, olivatpa hänen uskonnolliset vakaumuksensa mitkä tahansa, ja hänen ei pitäisikään niin menetellä. Sanokoon hän mitä tahansa, minun on sittenkin vaikea uskoa, ettei hän tuota oivalla. Mutta sinä, rakkaani, varmaan tiedät, mitä hän ajattelee. Hänen käsityksensä on epäilemättä se, ettei hän voi liittyä sinuun luopumatta yhteisöstään. Älä arastele, maammoseni, vaan sano minulle suoraan, eikö olekin niin laita.»
»Äiti», vastasi Lolita katsoen Anandamojia silmiin, »teiltä en tahdo salata mitään. Minä vakuutan teille, etten itsekään hyväksy kaikkia noita aatteita. Olen kauan asiaa harkittuani johtunut siihen päätökseen, ettei ihmisen voi olla milloinkaan pakko luopua kaikesta yhteydestä uskontoonsa, vakaumuksensa tai yhteisöönsä, olivatpa ne millaiset tahansa, voidakseen liittyä toisiin ihmisiin. Jos niin olisi laita, ei voisi olla olemassa minkäänlaista ystävyyttä hindun ja kristityn kesken ja meidän täytyisi pystyttää korkeat aidat kaikkien lahkojen ympärille pitääksemme jokaisen omassa karsinassaan.»
»Ah», huudahti Anandamoji, jonka kasvoista hohteli ilo, »kuinka iloinen olenkaan kuullessani sinun puhuvan noin! Samaa sanon minäkin! Ihmiset, jotka eroavat toisistaan hyveisiinsä, luonnonlaatuunsa tai kauneuteensa nähden, voivat hyvinkin liittyä toisiinsa, ja miksi muodostaisivatkaan niin ollen mielipiteet ja usko voittamattomia esteitä? Maammoseni, sinä olet luonut minuun uutta elämää! Minä olin kovin peloissani Binoin vuoksi. Minä tiedän, että hän on antanut sinulle koko sydämensä, ja varmaa on, että jos jompikumpi teistä joutuisi kokemaan loukkausta, hän ei kykenisi sitä kestämään. Jumala tietää, kuinka minua on säälittänyt asettaa minkäänlaisia esteitä hänen tiellensä. Mutta onpa hän onnellinen! Eipä ole mikään pieni asia, jos pääsee sellaisesta pulmasta niin helposti selviytymään! Salli minun vielä kysyä jotakin. Onko asiasta keskusteltu Pareš Babun kanssa?»
»Ei, ei ole», vastasi Lolita arasti, »mutta olen varma siitä, että hän ymmärtää kaikki aivan oikein».
»Ellei hän sitä ymmärtäisi», virkkoi Anandamoji, »niin mistä olisikaan sinulle tullut sellainen mielenlujuus ja oivallus? Salli minun kutsua Binoi, sillä teidän tulee päästä yhdessä johonkin päätökseen. Ja salli minun nyt vielä sanoa jotakin. Minä olen tuntenut Binoin siitä saakka, kun hän oli lapsi, ja voin sanoa sinulle niin vakuuttavasti kuin suinkin voin, että hän on nuorukainen, jonka vuoksi sinun kannattaa kärsiä minkälaisia vastuksia tahansa. Olen usein ajatellut, että se, joka saa Binoin miehekseen, on varmaan onnellinen. Pari kolme naimatarjousta on esitetty, mutta ne eivät minua tyydyttäneet. Nyt näen, ettei hänenkään hyvä onnensa ole suinkaan vähäinen.» Sen sanottuaan Anandamoji suuteli Lolitan poskea ja lähti hakemaan Binoita. Sitten hän sievästi jätti palvelijattarensa huoneeseen molempien nuorten seuraan, sanoi lähtevänsä valmistamaan jotakin syötävää Lolitalle ja poistui.
Tänä päivänä ei Lolita enempää kuin Binoikaan enää kyennyt suotta ujostelemaan. Oli ilmaantunut tuo ankara ongelma, jonka ratkaiseminen oli yht’äkkiä jätetty heidän elämänsä asiaksi, ja niin he kykenivät näkemään suhteensa selvänä eikä suinkaan mitättömänä asiana. Minkäänlainen kiihkeiden tunteiden usva ei luonut monivivahteista varjostintaan heidän välilleen. Ääneti ja nöyrinä, asiaa pohtimatta ja ollenkaan epäröimättä, he tunnustivat sen juhlallisen tosiasian, että heidän sydämensä sointuivat toisiinsa ja että heidän elämänsä virrat lähenivät toisiaan niinkuin Ganges ja Džumna yhtyäkseen jossakin pyhässä paikassa. Heitä ei kutsunut yhteiskunta eikä liittänyt toisiinsa mikään erikoinen periaate, heitä yhdistävä side ei ollut keinotekoinen, ja kun he tuon muistivat, niin he samalla tunsivat, että heidän välillään vallitseva sopusointu pohjautui uskontoon, joka oli niin syvä ja vilpitön, ettei mikään mitätön asia voinut kiistellä sen vaatimuksia vastaan ja ettei kuuluisinkaan tietoviisas kyennyt sitä kumoamaan. Lolitan kasvot ja silmät hohtelivat, kun hän aloitti: »En voinut sietää sitä inhoittavaa tunnetta, että sinä suostuit minuun syöksymällä tekoon, joka alentaisi sinua omissa silmissäsi. Minä toivon, että sinä nyt pysyt järkähtämättä paikallasi.»
»Sinunkaan ei pidä liikahtaa siitä paikasta, missä nyt olet», virkkoi puolestaan Binoi. »Ellei rakkaus kykene tunnustamaan eroavaisuuksia, niin minkätähden onkaan eroavaisuuksia olemassa tässä maailmassa?»
He juttelivat lähes kaksikymmentä minuuttia, ja kaikkein tärkein seikka oli se, että he kerrassaan unohtivat olevansa hindu ja brahmo ja muistivat vain olevansa kaksi ihmissielua. Tämä ajatus paloi alinomaisena ja vakaana liekkinä heidän sydämissään.