YHDEKSÄSSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Sutšaritan teki kovin mieli kertoa Goralle kaikki, mitä oli Pareš Babulta kuullut. Eikö Gora huomannut, että sitä Intiaa, jota kohti hän oli suunnannut Sutšaritan katseen ja hänen sydämensä hellimmän rakkauden, uhkasi jo häviö ja tuho? Toistaiseksi Intia oli elellyt joidenkin sisäisten sääntöjen varassa, joten intialaisten ei ollut tarvinnut tuosta asiasta kovinkaan huolehtia. Mutta eikö ollut tullut se aika, jolloin täytyi olla varuillaan? Kävikö päinsä istua joutilaana kotona ja turvautua pelkkiin vanhoihin sääntöihin, kuten oli aikaisemmin tehty?
Sutšarita mietti itsekseen: »Tässä asiassa on minullakin tehtäväni suoritettavana. Mikä on se tehtävä?» Hänestä tuntui, että Goran täytyi sellaisena hetkenä tulla hänen luokseen ja sanoa, mitä hänen oli tekeminen, osoittaa hänelle tie. Hän ajatteli, että kunhan Gora pelastaisi hänet kaikista vastuksista ja ylenkatseesta ja asettaisi hänet oikeaan paikkaansa, niin hänen työnsä todellinen arvo pimentäisi kaiken mitättömän häpeänhälinän ja julkisen mielipiteen soimaukset. Hänen mielensä täytti ylpeys, ja hän kysyi itseltään, minkätähden Gora ei ollut asettanut häntä kokeelle ja vaatinut häntä suorittamaan jotakin melkein mahdotonta tehtävää — oliko Goran koko puolueessa yhtäkään henkilöä, joka voisi uhrata mitä tahansa niin helposti kuin hän? Eikö Gora huomannut, kuinka Sutšarita ikävöi sellaista itsensäuhraamisen intoa ja voimaa? Eikö maa kärsinyt minkäänlaista vahinkoa taikka hänet jätettiin toimettomaksi, julkisen mielipiteen ympäröimäksi ja estämäksi? Sutšarita torjui tuon häneen kohdistuvan kunnioituksen puutetta tarkoittavan ajatuksen ja sanoi itsekseen: »Hän ei voi milloinkaan aikoa hylätä minua tällä tavoin. Hän tulee varmaan takaisin luokseni, tulee minua etsimään, hän karistaa pois viimeisenkin epäröinnin ja arkuuden. Olipa hän kuinka suuri ja voimakas mies tahansa, hän tarvitsee sittenkin minua. Sanoihan hän sen kerran itsekin ja kuinka hän voisikaan asian unohtaa pelkän joutavan juorun vuoksi?»
Satiš tuli nyt juosten huoneeseen, pysähtyi Sutšaritan viereen ja sanoi: »Didi!»
»Mitä nyt, pieni juttuniekka?» huudahti Sutšarita kiertäen käsivartensa hänen kaulaansa.
»Lolita-didi menee maanantaina naimisiin», vastasi Satiš, ja minun pitää mennä lähipäiviksi Pareš Babun luo. Hän on minut kutsunut.»
»Oletko puhunut asiasta tädille?» kysyi Sutšarita.
»Olen, minä olen puhunut siitä tädille», vastasi Satiš, »ja hän oli vihainen, sanoi ettei tiennyt mitään koko asiasta, ja käski minua kysymään sinulta, kuinka olisi paras menetellä! Älä kiellä minua menemästä, didi! Opintoni eivät joudu ollenkaan kärsimään. Minä luen joka päivä ja Binoi Babu auttaa minua.»
»Mutta sinä häiritset heitä kaikkia talossa, jossa ovat käynnissä sellaiset valmistelut», huomautti Sutšarita.
»En, en, didi», huudahti Satiš, »minä lupaan, etten häiritse heitä vähääkään.»
»Aiotko ottaa 'Pikun' mukaasi?» kysyi Sutšarita.
»Aion», vastasi Satiš, »minun täytyy se ottaa, sillä Binoi Babu pyysi erikoisesti sen tuomaan. Sille on lähetetty erikoinen, punaiselle paperille painettu kutsukirje, ja siinä sanotaan että sen tulee tuoda koko perheensä vihkiaterialle.»
»Mikä on hänen perheensä?» tiedusteli Sutšarita.
»Binoi Babu sanoo tietenkin minun olevan», virkkoi Satiš kärsimättömästi. »Sitäpaitsi, didi, hän kehoitti minua tuomaan myöskin nuo kotiurut. Anna ne siis minulle — minä lupaan olla niitä rikkomatta.»
»Kunhan ne rikkoisit, kiittäisin kohtaloani!» huudahti Sutšarita. »Nyt vihdoinkin huomaan, minkätähden hän on kaiken aikaa nimittänyt sinua ystäväkseen! Hän on niin menetellyt saadakseen käsiinsä nuo urkusi, jottei tarvitse tilata häihin soittokuntaa! Sellainen on ollut hänen juonensa, eikö totta?»
»Ei, ei ollenkaan, huudahti Satiš kiihtyneenä. »Binoi Babu sanoo ottavansa minut sulhaspojakseen. Mitä tehtävää on sulhaspojalla, didi?»
»Hänen pitää paastota koko päivä», selitti Sutšarita.
Mutta Satiš ei ottanut tuota ollenkaan uskoakseen. Sitten Sutšarita veti hänet lähelle ja kysyi. »Kuulehan, juttuniekka, mitä teet sinä, kun ehdit suureksi?»
Satišilla oli vastaus valmiina. Hän oli havainnut kuinka tavattoman oppinut ja suurivaltainen henkilö hänen opettajansa oli, ja siitä syystä hänessä oli kypsynyt se päätös että hänkin rupeaisi koulumestariksi, kunhan ehtisi varttua suuremmaksi.
»Työtä sinulla tulee olemaan paljon», virkkoi Sutšarita kuultuaan nuo kunnianhimoiset suunnitelmat »Mitä arvelet: emmekö liity suorittamaan työtä yhteisvoimin? Meidän tulee tehdä työtä minkä voimme, saadaksemme maamme suureksi. Mutta tarvitseeko meidän tehdä sitä suureksi? Mikä muu maa onkaan niin suuri kuin meidän? Oma elämämme meidän tulee tehdä suureksi! Tiedätkö sen? Ymmärrätkö?»
Satiš ei ollut niitä miehiä, jotka tunnustavat olevansa kykenemättömiä jotakin ymmärtämään, ja hän virkkoi painokkaasti: »Ymmärrän!»
»Tiedätkö, kuinka suuri on maamme ja kuinka suuri heimomme?» jatkoi hänen sisarensa. »Kuinka voisinkaan asian sinulle selittää? Tämä on ihmeellinen maa! Kuinka monia tuhansia vuosia onkaan Jumalan tarkoitus ollut työssä kohottaakseen sen kaikkia maailman maita korkeammalle. Kuinka paljon toisten maiden ihmisiä onkaan saapunut tänne tuota tarkoitusta täydentämään. Kuinka paljon suuria miehiä onkaan maassamme syntynyt. Kuinka monien sotien näyttämönä onkaan maamme ollut. Kuinka suuria totuuksia onkaan täällä lausuttu julki. Kuinka ankaroita harjoituksia onkaan suoritettu! Kuinka monilta eri näkökannoilta onkaan uskontoa tutkittu, ja kuinka monin eri tavoin onkaan elämän mysteeriä selitetty meidän maassamme! Tämä on meidän Intiamme! Sinun tulee muistaa Intian suuruus ja välttää aina sen ylenkatsomista! Sen, mitä sinulle nyt sanon, tulet kerran ymmärtämään — luulenpa, että ymmärrät jotakin jo nyt. Sinun tulee pitää mielessäsi eräs asia: että olet syntynyt suuressa maassa ja että sinun tulee koko sielustasi tehdä työtä sen hyväksi.»
»Entä mitä aiot tehdä sinä, didi?» kysyi Satiš oltuaan hetken vaiti.
»Minä otan myöskin osaa siihen työhön», vastasi Sutšarita. »Tahdotko minua auttaa?»
»Tahdon», vastasi Satiš ylpeästi rintaansa röyhistäen.
Talossa ei ollut ketään, jolle Sutšarita olisi voinut ilmaista sydämeensä patoutuneita tunteita, joten niiden koko hyöky syöksyi kohti hänen pikku veljeänsä. Hänen puhetapansa ei varmaankaan soveltunut Satišin ikäiselle pojalle — mutta se ei Sutšaritaa arveluttanut. Saavutettu uusi tieto innostutti häntä siinä määrin, että hän ajatteli: kunhan selitän täydellisesti, mitä olen käsittänyt, niin nuoret samoinkuin vanhatkin sen ymmärtävät, kukin kykyjensä mukaan — jos salaisin jotakin ajatellen tehdä sen toisille paremmin tajuttavaksi, niin vääristelisin totuutta.
Satišin mielikuvitus joutui liikkeeseen, ja hän virkkoi: »Kunhan ehdin suureksi ja saan paljon rahaa —»
»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita. »Älä puhu rahasta! Me molemmat emme tarvitse rahaa. Se työ, joka meidän tulee suorittaa, vaatii meidän antaumuksemme, meidän elämämme.»
Samassa astui huoneeseen Anandamoji, ja kun Sutšarita näki hänet, alkoi veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan. Hän tervehti kunnioittavasti tulijaa, ja Satiš yritti noudattaa esimerkkiä, mutta suoritti kumarruksensa kömpelönlaisesti, sillä sellainen toimi ei sujunut häneltä luontevasti.
Anandamoji veti Satišin luoksensa, suuteli hänen päätänsä, kääntyi Sutšaritan puoleen ja sanoi: »Olen tullut kysymään sinulta neuvoa eräässä asiassa, maammoseni, sillä en tiedä ketään muutakaan, jonka luo menisin. Binoi sanoi, että vihkimisen täytyy tapahtua minun talossani, mutta minä väitin vastaan kysyen, oliko hänestä tullut sellainen nabob, että hän oli tyytyväinen ainoastaan viettäessään häitään omassa talossaan. Se ei voinut mitenkään käydä päinsä, ja niin olen valinnut läheisyydestä erään toisen talon. Tulen vastikään sieltä. Nyt olisi puhuttava Pareš Babun kanssa ja saatava hänet suostumaan.»
»Sinun täytyy tulla sinne myös, maammoseni», jatkoi Anandamoji. »Häät vietetään maanantaina, ja meidän täytyy saada kaikki kuntoon näinä muutamina päivinä. Ei ole paljoa aikaa! Minä voisin toimittaa kaikki, mutta tiedän, että Binoi kovin loukkaantuisi, ellet suostu auttamaan. Hän ei voinut suoraan pyytää sinua — eipä hän ole milloinkaan maininnut nimeäsikään minulle — ja siitä arvaan, että tämä seikka häntä hieman surettaa. Ei käy mitenkään päinsä, että pysyttelet loitolla — sehän loukkaisi Lolitaakin.»
»Äiti, voitko ottaa osaa niihin vihkiäisiin?» huudahti Sutšarita ihmeissään.
»Mitä tarkoitatkaan?» kysyi Anandamoji. »Minkätähden puhut 'osanottamisesta’? Olenko minä mikään pelkkä sivullinen? Ovathan kysymyksessä Binoin häät! Minun tulee sellaisessa tapauksessa tehdä hänen hyväkseen kaikki! Mutta olen sanonut hänelle, etten esiinny näissä vihkiäisissä hänen sukulaisenansa, vaan kuulun morsiamen puolikuntaan — hän saa Lolitan vaimokseen minun talossani!»
Anandamoji tunsi sydämessään voimakasta Lolitaan kohdistuvaa sääliä, sillä vaikka tytöllä olikin oma äiti, hän oli joutunut hylätyksi tänä elämänsä toivehikkaimpana hetkenä. Siitä syystä hän koki parhaansa mukaan pitää huolta siitä, ettei tässä tilaisuudessa ilmennyt minkäänlaista huomaavaisuuden ja kiintymyksen puutetta. Äidin sijaan asettuen hän tahtoi pukea Lolitan omin käsin, järjestää sulhasen vastaanoton ja pitää huolta siitä, että ne pari kolme vierasta, jotka oli kutsuttu, tulisivat sydämellisesti vastaanotetuiksi. Ja hän oli päättänyt toimittaa talon niin moitteettomaan kuntoon, että Lolita tuntisi heti olevansa siellä kuin kotonaan.
»Jos niin menettelette, ettekö joudu minkäänlaisiin vaikeuksiin?» kysyi
Sutšarita.
»Mahdollista kyllä, mutta mitäpä siitä?» huudahti Anandamoji muistaessaan, millaista melua Mohim oli asian johdosta pitänyt. »Siinäkin tapauksessa, että jotakin hälinää syntyy, täytyy olla vähän aikaa aivan hiljaa, ja kaikki kohta unohtuu.»
Sutšarita tiesi, ettei Gora tulisi vihkiäisiin, ja hänen teki mieli tietää, oliko hän yrittänyt estää Anandamojiakin ottamasta siihen osaa. Mutta hän ei voinut itse ottaa asiaa puheeksi, ja Anandamoji ei edes maininnut Goran nimeä.
Harimohini oli kuullut Anandamojin saapuvan, mutta puuhaili kauan töissään, ennenkuin tuli häntä tervehtimään.
»Kuinka voit, sisko?» kysyi hän. »En ole pitkiin aikoihin sinua nähnyt enkä ole kuullut sinusta mitään!»
»Olen tullut noutamaan sisarentytärtäsi», sanoi Anandamoji, valituksesta mitään huolimatta, ja selitti, mikä heidän tarkoituksensa oli.
Istuttuaan hetkisen äänettömänä, kasvoissa nyrpeä ilme, Harimohini vihdoin virkkoi: »Minä en voi mitenkään puuttua siihen asiaan.»
»Ei, sisko, minä en pyydä sinua tulemaan», sanoi Anandamoji. »Sinun ei tarvitse olla levoton Sutšaritan vuoksi, sillä olen kaiken aikaa hänen seurassaan.»
»Sallihan minun lausua sinulle avoimesti mitä ajattelen», virkkoi Harimohini. »Radharani sanoo aina olevansa hindu, ja hän taipuukin nykyjään siihen suuntaan. Mutta jos hän tahtoo päästä hinduyhteiskunnan jäseneksi, niin hänen täytyy liikkua hieman varoen. Ilmankin hänestä tullaan puhumaan aivan riittävästi, vaikka voinkin asian jotenkin järjestää — mutta tästä lähtien hänen tulee olla toistaiseksi erikoisen varovainen. Ensimmäinen asia, jota ihmiset tulevat tiedustelemaan, on, minkätähden hän on iällänsä vielä naimaton — siihen kysymykseen voimme jotenkin olla suoraan vastaamatta — seikka ei ole se, ettemme voi hänelle löytää hyvää puolisoa, jos yritämme, mutta jos hän kerran alkaa jälleen kulkea entistä uraa, niin mihin hänet pysähdytämme, sanohan? Sinä kuulut hinduperheeseen ja voit niinmuodoin varsin hyvin asian ymmärtää, joten minua ihmetyttää, että viitsit noin puhua. Jos sinulla itselläsi olisi tytär, lähettäisitkö hänet ottamaan osaa näihin häihin? Eikö sinun pitäisi ajatella hänenkin naittamista?»
Anandamoji oli niin ihmeissään, että voi vain hämmästyneenä silmäillä
Sutšaritaa, joka puolestaan punastui ankarasti.
»En tahdo häntä pakottaa tulemaan mukaan», huomautti Anandamoji. »Jos hän ei tahdo, niin minä —»
»Niin minä en ollenkaan käsitä, mitä oikeastaan ajattelet!» huudahti
Harimohini. »Sinun oma poikasi on ahtanut hänen päähänsä hindulaisia
käsityksiä, ja nyt tulet sinä esittämään tuollaisia mielipiteitä!
Oletko yht'äkkiä pilvistä pudonnut?»
Missä olikaan nyt se Harimohini, joka oli Pareš Babun talossa aina ollut arka kuin rikoksentekijä ja joka vähintäkin kannatusta havaitessaan heti turvautui ihmiseen kaikin voimin? Nyt hän puolusti oikeuksiansa kuin naarastiikeri. Hän oli alinomaa jännityksessä, epäili kaikenlaisten vastustavien voimien toimivan hänen ympärillään ja yrittävän temmata häneltä Sutšaritan. Hän ei voinut käsittää, kuka oli hänen puolellaan, kuka häntä vastaan, ja siitä syystä hänen mielensä oli tänään kovin levoton. Hänen sydämensä ei löytänyt enää lepoa siitä jumalasta, johon hän oli turvautunut havaitessaan koko maailman autioksi. Hän oli aikoinaan ollut erinomaisen maailmallinen, mutta kun auttamattoman kovanonnen iskut olivat hänet maailmasta irroittaneet, hän ei ollut ajatuksissaankaan pitänyt mahdollisena, että pieninkään rahaan, asumuksiin tai sukulaisiin kohdistuva kiintymys voisi saada sijaa hänen sydämessään. Mutta nyt, kun hänen haavansa oli alkanut arpeutua, maailma jälleen viekoitteli häntä voimallisesti, ja monien kuluneiden päivien puute herätti jälleen hänen mielessään eloon kaikki entiset toivot ja kaipaukset. Paluu siihen, mistä hän oli luopunut, tapahtui niin nopeasti, että hän muuttui vieläkin levottomammaksi kuin oli aikaisemmin ollut! Nähdessään tuon muutamien päivien aikana tapahtuneen muutoksen merkkejä Harimohinin kasvoissa ja silmissä, kaikissa hänen eleissään ja liikkeissään, Anandamoji hämmästyi sanomattomasti, ja hänen hellän sydämensä täytti tuskallinen Sutšaritaan kohdistuva myötätunto. Jos hän olisi vähänkään aavistellut tuon piilevän vaaran olemassaoloa, hän ei olisi missään tapauksessa tullut kutsumaan Sutšaritaa häihin, ja nyt hänen pulmanaan oli, kuinka voisi suojella häntä iskulta.
Harimohinin esittäessä Goraan kohdistuvan salahyökkäyksen Sutšarita nousi sanaakaan virkkamatta ja lähti huoneesta pää kumarassa.
»Sinun ei tarvitse pelätä, sisko», virkkoi Anandamoji. »En tullut tuota aikaisemmin ajatelleeksi, mutta nyt en häntä enää pakota. Älä sinäkään sano hänelle mitään. Hän on kasvatettu määrätyllä tavalla, ja jos sinä tahdot yht'äkkiä häntä liiaksi estää, niin hän ei kykene sitä kestämään.»
»Luuletko, etten minä iälläni kykene tuota tajuamaan?» virkkoi Harimohini. »Kysy häneltä itseltään, olenko milloinkaan aiheuttanut hänelle minkäänlaista ikävyyttä! Hän on tehnyt mitä on tahtonut, ja minä en ole milloinkaan virkkanut sanaakaan. Minä sanon aina, että kunhan Jumala suo hänen elää, niin siinä on minulle kyllin. Voi onnettomuuttani! Voin tuskin nukkua, kun ajattelen, mitä minulle vielä tapahtuu.»
Anandamojin lähtiessä Sutšarita tuli huoneestaan ja tervehti häntä kunnioittavasti. Anandamoji laski kätensä hellästi hänen päälaelleen ja sanoi: »Minä tulen ja kerron sinulle kaikki uutiset, rakkaani, joten sinun ei tarvitse olla masentunut. Jumalan armollisella avulla asia tulee hyvään päätökseen.»
Siihen Sutšarita ei vastannut mitään.
Seuraavana aamuna, anivarhain, Anandamoji vei palvelijattarensa Latšmijan puhdistamaan taloa pitkänä aikana kerääntyneestä pölystä, ja hän oli vast'ikään alkanut pestä permantoa, kun Sutšarita ilmaantui näkymölle. Hänet nähdessään Anandamoji laski kädestään luutansa, painoi tulijan poveansa vasten ja alkoi sitten uutterasti hangata, puhdistaa ja pestä joka kohtaa talossa.
Pareš Babu oli antanut Sutšaritalle riittävästi rahoja kaikkien tarpeellisten järjestelyjen suorittamiseksi. Tuon summan he ottivat laskujensa pohjaksi alkaessaan merkitä luetteloon kaikkia menoeriä.
Vähän ajan kuluttua saapui Pareš Babu itse Lolitan keralla, jolle koti oli käynyt sietämättömäksi, koska kukaan ei uskaltanut lausua hänelle sanaakaan ja heidän äänettömyytensä tuntui hänestä kuin yhä uudistuvalta iskulta. Kun kaiken muun hyvän lisäksi vielä Bordašundarin ystävät alkoivat käydä hänen luonansa ilmaisemassa myötätuntoansa, Pareš Babu katsoi parhaaksi kerrassaan siirtää Lolitan pois luotansa. Lähtiessään Lolita meni kunnioittavasti kumartamaan äidilleen, ja Lolitan huoneesta poistuessa Bordašundari jäi istumaan kasvot toisaalle käännettyinä ja kyynelsilmin. Labonja ja Lila olivat syvimmässä mielessään kerrassaan kiihdyksissä Lolitan naimisiinmenon vuoksi, ja jos olisivat keksineet jonkinlaisen tekosyyn, olisivat he juoksujalkaa rientäneet häihin. Mutta kun Lolita sanoi heille hyvästi, he muistivat Brahma Samadžin ankaran velvoituksen ja näyttivät sangen juhlallisilta. Ovella hän näki vilahdukselta Sudhirin, mutta hänen takanaan oli joukko vanhempaa väkeä, joten Lolita ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Vaunuihin noustuaan hän huomasi jotakin paperiin käärittyä eräässä istuimen kulmassa. Sen avatessaan hän löysi saksalaisen hopeamaljan, johon oli kirjoitettu »Jumala siunatkoon onnellista pariskuntaa». Siihen kiinnitettyyn korttiin oli merkitty Sudhirin nimen alkukirjain. Lolita oli lujasti päättänyt olla tänään itkemättä, mutta saadessaan tuon ainoan kiintymyksen merkin lapsuusaikansa ystävältä jättäessään isänsä kodin hän ei voinut hillitä kyyneliään, jotka alkoivat virrata vuolaina. Pareš Babukin pyyhki silmiään istuen rauhallisena vaunujen kulmassa.
»Tulehan, rakkaani, tule!» huusi Anandamoji tarttuen Lolitan käteen ja vieden hänet huoneeseen, ikäänkuin olisi häntä odotellut.
»Lolita on nyt lopullisesti poistunut talostamme», selitti Pareš Babu Sutšaritalle, jota oli lähettänyt hakemaan, ja hänen äänensä värähteli hänen puhuessaan.
»Häneltä ei tule täällä puuttumaan rakkautta ja kiintymystä, isä», virkkoi Sutšarita tarttuen hänen käteensä.
Kun Pareš Babu oli jälleen poistumassa, Anandamoji veti sarinsa päänsä yli, tuli hänen luokseen ja kumarsi hänelle. Pareš Babu vastasi kumarrukseen ikäänkuin hieman hämmentyneenä.
»Älkää olko lainkaan huolissanne Lolitan vuoksi», virkkoi Anandamoji vakuuttavasti. »Hän ei tule milloinkaan kärsimään sen henkilön luona, jonka haltuun aiotte hänet uskoa. Jumala on vihdoin minulle suonut mitä olen kovin kaivannut. Minulla ei ole ollut tytärtä, mutta nyt olen tyttären saanut. Olen kauan toivonut, että Binoin morsian korvaa minulle puuttuvan tyttären — ja nyt Jumala on vihdoin täyttänyt toiveeni niin ihmeellisesti lähettäen minulle sellaisen tyttären, etten olisi milloinkaan voinut uneksiakaan niin hyvästä onnesta.»
Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Pareš Babu sai lohdutusta tai tukea siitä saakka, kun Lolitan naimisiinmenoa koskevat levottomuudet olivat alkaneet. Oli löytynyt maailmassa eräs paikka, jossa hänen sydämensä löysi lepoa.