KAHDEKSASSEITSEMÄTTÄ LUKU.
Harimohini oli saanut kirjeen lankomieheltänsä Kailašilta. Kirjeessä luettiin ensinnäkin: »Teidän armollisten jalkojenne siunauksen tähden voivat kaikki täällä hyvin, ja minä toivon teidän hälventävän kaikki teitä koskevat pelkomme lähettämällä meille hyviä tietoja itsestänne.» Kailaš kirjoitti niin, vaikka Harimohimin heidän talostaan lähdettyä ei ollut tehty pienintäkään yritystä Harimohimin vointia koskevien tietojen hankkimiseksi. Kerrottuaan Khudista, Potolista, Bhodžoharista y.m. Kailaš kirjoitti lopuksi: »Olisin iloinen, jos antaisitte minulle lisää yksityiskohtaisia tietoja siitä morsiamesta, jota minulle viime kirjeessänne ehdottelitte. Te sanoitte, että hän on suunnilleen kahden- tai kolmentoista vuoden ikäinen, mutta harvinaisen kehittynyt ikäisekseen, ja näyttää ihan täysikasvuiselta. Siinä ei ole mitään valittamista, mutta minä pyydän teitä huolellisesti ottamaan selkoa mainitsemastanne omaisuudesta, onko hänellä siitä ainoastaan elinkorko vai kuuluuko se hänelle ilman minkäänlaisia rajoituksia. Sitten minä voin neuvotella vanhempien veljieni kanssa, ja uskonpa, etteivät he esitä mitään vastaväitettä. Minua ilahduttaa, kun kuulen hänen hartaasti noudattavan hindu-uskonnon sääntöjä, mutta meidän täytyy parhaamme mukaan yrittää estää tulemasta yleisesti tunnetuksi, että hän on elänyt kauan brahmoperheessä. Älkää siis mainitko siitä kenellekään muulle. Seuraavan kuunpimennyksen aikana on kylpyjuhla Gangesilla, ja jos suinkin käy päinsä, tulen silloin Kalkuttaan saadakseni nähdä tytön.»
Harimohini oli toistaiseksi jotenkin elellyt Kalkuttassa, mutta kohta kun hänen mielessään alkoi hahmoutua appelaan palaamisen mahdollisuutta koskeva heikko toivo, hänen kävi vaikeaksi pysyä rauhallisena paikoillaan. Maanpakolaisuus alkoi hänestä tuntua yhä sietämättömämmältä, ja jos hän olisi voinut noudattaa omaa haluansa, hän olisi heti puhunut Sutšaritalle ja yrittänyt määrätä lähtöpäivän. Mutta hän ei rohjennut liiaksi kiirehtiä, sillä mitä lähempään kosketukseen hän joutui Sutšaritan kanssa, sitä selvemmin hän tajusi olevansa kykenemätön häntä ymmärtämään.
Harimohini alkoi kuitenkin odotella sopivaa tilaisuutta ja alkoi pitää Sutšaritaa silmällä paljon kiinteämmin kuin ennen. Alkoipa hän lyhentää hartaushetkiänsäkin, koska ei tahtonut päästää asuinkumppaniansa näkyvistään.
Sutšarita puolestaan huomasi, että Gora oli yhtäkkiä lakannut talossa käymästä, ja vaikka hän varmaan aavistikin Harimohinin hänelle jotakin sanoneen, hän lohdutti itseään ajatellen: »Vaikka hän ei tulekaan, hän on sittenkin yhä minun opettajani, minun guruni.»
Poissaolevan gurun vaikutus on usein voimakkaampi kuin sen, joka on aina läsnä, sillä mieli täyttyy itsestään, sisästäpäin, tuntiessaan gurun läsnäolon puuttuvan. Jos Gora olisi todella ollut hänen luonansa, hän olisi käynyt kiistelemään, mutta nyt hän luki Goran kirjoitelmia ja hyväksyi ne ollenkaan vastaanväittelemättä. Jos oli jotakin sellaista, jota hän ei kyennyt ymmärtämään, hän uskoi varmaan, että olisi sen ymmärtänyt, jos Gora olisi ollut asiaa selittämässä.
Mutta Sutšarita kaipasi hänen heleiden kasvojensa näkemistä ja hänen jyrisevän äänensä kuulemista niin alinomaisesti, että tuo kaipaus näytti riuduttavan hänen ruumistansakin. Tavan takaa hän ajatteli, ankaraa tuskaa tuntien, kuinka paljon oli ihmisiä, jotka voivat nähdä Goran mihin päivän tai yön aikaan tahansa, mutta eivät ollenkaan tajunneet etuoikeutensa arvoa.
Eräänä ehtoopuolena tuli Lolita, kiersi käsivartensa Sutšaritan kaulaan ja sanoi: »Kas niin, Sutši-sisko!»
»Mitä nyt, Lolita?» kysyi Sutšarita.
»Kaikki on päätetty.»
»Minä päivänä se tapahtuu?»
»Maanantaina.»
»Missä?»
»Minä en tiedä siitä yhtään mitään, isä sen tietää», vastasi Lolita päätänsä pudistaen.
»Oletko onnellinen, sisko?» kysyi Sutšarita kietoen käsivartensa
Lolitan vyötäisille.
»Minkätähden en olisi onnellinen?» huudahti Lolita.
»Nyt, kun olet saanut kaikki, mitä olet tahtonut», vastasi Sutšarita, »ja kun sinulla ei enää ole ketään muuta, kenen kanssa kiistelisit, minä pelkäsin sinun kiivautesi laimenevan!»
»Minkätähden tulisikaan puute riitakumppaneista?» nauroi Lolita. »Nyt ei ole tarvis etsiä niitä oman kotini seinien ulkopuolelta!»
»Vai niin, vai niin!» huudahti Sutšarita leikkisästi taputtaen Lolitan poskea, »sellaisiako sinä jo suunnittelet? Minäpä kerron Binoille, ei ole vielä myöhäistä! Poika rukkaa täytyy varoittaa!»
»Nyt on liian myöhäistä varoittaa poika rukkaa!» huudahti Lolita. »Hän ei pääse mitenkään pakenemaan! Se käännekohta, jonka hänen horoskooppinsa osoittaa, on nyt tullut — nyt hänen asianaan on itkeä ja takoa otsaansa.»
»Mutta toden totta, Lolita, minä en osaa sinulle sanoa, kuinka siitä iloitsen», virkkoi Sutšarita kääntyen äkkiä vakavaksi. »Minä vain rukoilen, että voisit olla Binoin-laisen miehen arvoinen.»
»Uh! Tosiaankin! Mutta eikö kenenkään asia ole olla minunlaiseni vaimon arvoinen?» huudahti Lolita. »Keskustelehan kerran hänen kanssaan siitä asiasta, jotta kuulet, mitä hänellä on sanottavana? Kuuntele hänen mielipiteitään, niin joudut piankin katumaan, että olet ylen kauan väärin arvioinut sellaisen erinomaisen ja ihailtavan henkilön kiintymystä — että olet ollut sokea!»
»Onpa siis vihdoinkin ilmaantunut näyttämölle eräs asiantuntija», virkkoi Sutšarita, »eikä ole enää mitään sureskelun syytä, koska hän on saanut, mitä on tahtonut, siihen hintaan, jonka tahtoi siitä maksaa. Sinun ei niinmuodoin tarvitse missään tapauksessa koetella minunlaisteni kokemattomien henkilöiden kiintymyksen kelpoisuutta!»
»Ei tarvitse, ei tosiaankaan!» huudahti Lolita. »Tarvitseepa varmaan hyvinkin!» Hän nipisti Sutšaritaa poskesta veikeästi sanoen: »Minä tarvitsen aina sinun kiintymystäsi. Ei käy missään tapauksessa päinsä, että epäät sen minulta ja kohdistat sen johonkuhun toiseen!»
»Minä en kohdista sitä kehenkään toiseen!» virkkoi Sutšarita vakuuttavasti, painaen poskensa Lolitan poskeen.
»Etkö kehenkään toiseen?» kysyi Lolita. »Oletko aivan varma — et kehenkään toiseen?»
Sutšarita vain pudisti päätänsä, ja Lolita istuutui vähän matkan päähän sanoen: »Kuulehan, Sutši-didi, sinä tiedät varsin hyvin, kultaseni, etten olisi milloinkaan voinut kestää sitä, että sinä lahjoitat kiintymyksesi jollekulle toiselle. Minä olen ollut vaiti kaiken aikaa, mutta nyt sanon kaikki, mitä minulla on sanottavaa. Kun Gourmohan Babu tapasi käydä luonamme — Ei, didi, sinun ei pidä ujostella; minä tahdon tänään sanoa sinulle kaikki, sillä vaikka en olekaan milloinkaan mitään sinulta salannut, en kumminkaan ole toistaiseksi kyennyt puhumaan aivan avoimesti tästä ainoasta asiasta, ja siitä syystä olen useasti ollut pahoillani. Mutta nyt, kun olen sinusta eroamassa, en voi kauemmin pitää asiaa vain omana tietonani. Kun Gourmohan Babu alkoi käydä luonamme, olin tavallisesti kovin vihoissani. Minkätähden? Sinä varmaankin ajattelit, etten ymmärtänyt mitään, eikö totta? Minä huomasin, ettet milloinkaan maininnut hänen nimeänsä minulle, ja se sai minut vieläkin vihaisemmaksi? Minusta tuntui sietämättömältä ajatella, että tulisi sekin päivä, jolloin sinä rakastaisit häntä enemmän kuin minua — ei, didi, salli minun sanoa sanottavani loppuun asti — ja enpä osaa kertoa, millaista tuskaa tunsin sen asian vuoksi. Sinä et tahdo nytkään puhua minulle hänestä, minä tiedän sen, mutta se ei minua enää suututa. Usko minua, rakkaani, olisin sanomattoman onnellinen, jos sinä ja —» Mutta samassa Sutšarita sulki kädellään hänen suunsa ja virkkoi:
»Lolita, minä pyydän sinua, älä puhu noin! Kun kuulen sinun niin puhuvan, tekee mieleni vaipua maan alle!»
»Minkätähden sisko, eikö hän —», aloitti Lolita, mutta Sutšarita keskeytti hänet jälleen. »Ei, ei, ei! Sinä puhut ikäänkuin olisit mieletön! Sinun ei pitäisi puhua sellaisesta, mitä et voi ajatellakaan!»
»Mutta sisko, tämähän on sinun taholtasi ilmeistä teeskentelyä», valitti Lolita, jota Sutšaritan epäröinti harmitti. »Minä olen pitänyt asioita tarkoin silmällä ja voin vakuuttaa sinulle —»
Mutta Sutšarita ei sallinut hänen päättää lausettaan. Hän sieppasi kätensä irti Lolitan käsistä ja lähti huoneesta. Lolita riensi hänen jälkeensä ja lupaili: »Minä en virka siitä enää sanaakaan, kuuletko?»
»Älä milloinkaan!» pyysi Sutšarita.
»Niin vakavaa lupausta en voi antaa», vastasi Lolita. »Jos päiväni ja hetkeni tulee, niin puhun, muussa tapauksessa en. Sen verran voin luvata.»
Muutamina viimeksikuluneina päivinä Harimohini oli lakkaamatta pitänyt silmällä Sutšaritaa seuraillen häntä niin ilmeisesti, ettei voinut olla sitä huomaamatta, ja sellainen epäluulo ja valvonnanalaisuus kävi Sutšaritalle kerrassaan rasittavaksi. Se sai hänet kerrassaan kärsimättömäksi, mutta sittenkään hän ei voinut siitä mitään virkkaa. Tänään, Lolitan mentyä, Sutšarita istahti väsyneesti pöydän luo, nojasi päänsä käsiinsä, alkoi itkeä ja lähetti lamppua tuovan palvelijan takaisin. Harimohini oli parhaillaan iltahartauttaan harjoittamassa ja nähdessään Lolitan lähtevän talosta hän tuli odottamatta alakertaan, astui huoneeseen ja huusi: »Radharani!»
Sutšarita pyyhki nopeasti pois kyynelensä ja nousi seisomaan.
Harimohini kävi heti häntä ahdistamaan kysyen: »Mitä nyt?»
»En voi ymmärtää, mitä kaikki tuo hupsuus oikeastaan tarkoittaa!» huudahti Harimohini karuin äänin, kun kysymykseen ei kuulunut mitään vastausta.
»Täti», nyyhkytti Sutšarita, »minkätähden vartioit minua öin päivin?»
»Etkö ymmärrä, minkätähden niin menettelen?» kysyi Harimohini. »Mitä osoittaakaan kaikki tämä ruoan hylkiminen ja itkeskely? Enhän ole lapsi, luuletko, etten sen vertaa ymmärrä?»
»Täti», virkkoi Sutšarita, »minä vakuutan sinulle, ettet ymmärrä sitä ollenkaan. Sinun erehdyksesi on niin hirmuinen, että se minusta tuntuu käyvän joka hetki sietämättömämmäksi.»
»Olkoon menneeksi», vastasi Harimohini, »jos erehdyn, niin suvaitse selittää minulle jotakuin kunnollisesti».
»Hyvä, minä selitän», virkkoi Sutšarita, ankarin ponnistuksin arkuuttaan hilliten. »Minä olen oppinut gurultani jotakin sellaista, mikä on minulle ihan uutta, ja sen kunnollinen käsittäminen vaatii suurta mielenlujuutta — tunnen sitä itseltäni puuttuvan — minun on vaikea alinomaa kiistellä itseni kanssa. Mutta sinä, täti, olet käsittänyt suhteemme aivan väärin ja olet ajanut hänet pois häntä solvattuasi. Se, mitä hänelle sanoit, on pelkkää erehdystä, ja minua koskevat ajatuksesi ovat kerrassaan väärät. Niin menetellen sinä teet väärin. Sinä et kykene halventamaan hänenlaistansa miestä, mutta mitä olenkaan tehnyt minä, että tällä tavoin minua tyrannisoit?» Nyyhkytykset keskeyttivät Sutšaritan puhetta, ja hänen täytyi poistua huoneesta.
Harimohini hämmästyi ja sanoi itsekseen: »Hyväinen aika, onko moista puhetta milloinkaan kuultu?» Hän antoi kumminkin Sutšaritalle hieman toipumisaikaa, ennenkuin kutsui hänet illalliselle.
»Kuulehan, Radharani, minä en ole mikään lapsi», aloitti Harimohini Sutšaritan istuuduttua. »Minut on kasvatettu lapsuudestani saakka siinä, mitä te nimitätte hindu-uskonnoksi, ja minä olen kuullut hyvän joukon sitä koskevia mielipiteitä. Sinä et tiedä mitään kaikesta siitä, ja niinmuodoin Gourmohan vain pettää sinua nimittäessään itseään guruksesi. Minä olen toisinaan kuunnellut hänen puheitaan, ja hänen lausumansa eivät vähimmässäkään määrässä soinnu perinnäisiin katsantokantoihin — hän keksii jonkinlaiset omat pyhät kirjat. Huomaan sen varsin helposti, sillä onhan minulla oma guruni. Minä neuvon sinua, Radharani, pysyttelemään loitolla kaikista sellaisista asioista. Kun tulee aika, niin minun guruni ottaa sinut opastaakseen ja opettaa sinulle oikeat pyhät lauseet; hänessä ei ole minkäänlaista vilppiä. Sinun ei tarvitse pelätä, minä toimitan sinut varmasti hindulaiseen yhteiskuntaan, olitpa elänyt brahmoperheessä tai et! Kukapa saisikaan siitä milloinkaan kuulla? Sinä tosin olet ehtinyt melkoiseen ikään — mutta onhan paljonkin tyttöjä, jotka ovat ikäänsä kehittyneemmät, ja kukapa pyrkiikään virallisia papereitasi tutkimaan? Kunhan sinulla on rahoja, niin kaikki on järjestettävissä! Minkäänlaista estettä ei ole olemassa! Olenhan nähnyt omin silmin, kuinka eräs alhaiseen kastiin kuuluva poika on päässyt korkean kastin jäseneksi käyttelemällä apunaan hieman rahaa. Minä liitän sinut niin hyvään bramaaniperheeseen, ettei kukaan uskalla virkkaa sanaakaan. Ovathan he hindulaisen yhteisön johtajia. Sinun ei siis kannata tuhlata paljon kyyneliä ja aneluita tuohon guru-pahaseesi.»
Harimohinin aloitellessa laajaa esitystänsä Sutšarita kadotti kaiken ruokahalunsa, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi saanut palastakaan niellyksi. Ankarin ponnistuksin hänen kuitenkin onnistui jotakin syödä, koska hyvin tiesi toisin menetellessään saavansa sellaisen läksytyksen, että mieli olisi käynyt sitäkin apeammaksi.
Huomatessaan, ettei saanut mitään varsinaista vastausta, Harimohini ajatteli: »En voi ymmärtää tuollaisia ihmisiä! Toisaalta hän huutaa itsensä käheäksi sanoen tahtovansa päästä hinduksi, mutta kun sitten ilmaantuu tällainen tilaisuus, niin ei tahdo kuulla puhuttavankaan. Ei ole tarpeen tarjota minkäänlaista katumusta, ja mitään selityksiä ei vaadita, on vain kerättävä muutamia rupioita, ja yhteiskunta suostuu helposti asiaan, mutta jos hän jo nyt osoittaa haluttomuutta, niin kuinka hän voisikaan väittää olevansa hindu?» Harimohini oli aivan kerkeästi päätellyt, että Gora oli petturi, ja arvaillessaan sellaisen suunnattoman petoksen syitä hän oli johtunut päättelemään, että asian ytimenä oli Sutšaritan kauneus ja hänen varakkuutensa. Mitä pikemmin hän voisi pelastaa tytön kaikkine arvopapereineen ja siirtää hänet turvalliseen appelaan, sitä parempi kaikille asianosaisille. Mutta asia ei ollut toteutettavissa, ellei tytön mieltä saatu hieman taipuisammaksi, ja siinä tarkoituksessa hän alkoi puhua hänelle alinomaa appelasta. Hän kertoi kaikenlaisia esimerkkejä, jotka osoittivat perhekunnan tavatonta vaikutusvaltaa, ja kertoi, millaisia melkein uskomattomia asioita he olivat kyenneet yhteisönsä keskuudessa suorittamaan. Hän kertoi, kuinka he olivat vainonneet useita aivan viattomia henkilöitä, jotka olivat uskaltaneet heitä vastustaa, ja kuinka moni sellainen, joka oli syönyt muhamettilaisten keittämiä lintuja, oli voinut hymyilevin kasvoin kulkea hinduyhteiskunnan tietä. Tehdäkseen asian sitäkin uskottavammaksi hän kertoi kaikki juurta jaksain mainiten nimet ja paikat.
Bordašundari ei ollut milloinkaan salannut Sutšaritalta toivomustaan, ettei viimeksimainittu kävisi usein heidän luonansa, sillä hän tavallaan aina ylpeili siitä, mitä nimitti vilpittömyydekseen. Joka kerta, kun hänellä oli tilaisuus vuolain sanoin soimata jotakuta henkilöä, hän muisti vedota tuohon hyveeseensä. Senvuoksi hän selitti varsin helppotajuisesti, ettei Sutšaritan tarvinnut odottaa mitään erikoisen säädyllistä kohtelua hänen luonansa, ja Sutšarita käsitti varsin hyvin, että jos kävisi talossa liian usein, niin Pareš Babun rauhallinen olo melkoisesti häiriytyisi. Niinpä Sutšarita ei sinne lähtenytkään, ellei ollut jotakin erikoista asiaa, ja Pareš Babu tapasi käydä joka päivä pari kolme kertaa hänen luonansa.
Ahdistavien töiden ja erinäisten muiden seikkojen vuoksi Pareš Babu ei ollut voinut käydä talossa niinkuin tavallisesti, ja Sutšarita oli eräänlaisesta levottomuudesta ja epäröinnistä huolimatta odottanut häntä tulevaksi joka päivä. Hän tiesi varmasti, ettei heidän välillään vallitseva harras suhde, josta kummankin hyvinvointi riippui, voinut milloinkaan murtua, mutta sittenkin oli olemassa pari sellaista sidettä, jotka vetivät häntä ulospäin, aiheuttivat hänelle melkoista tuskaa eivätkä päästäneet häntä rauhaan. Toisaalta oli täällä Harimohini, joka teki hänen elämänsä päivä päivältä sietämättömämmäksi. Niinpä Sutšarita päättikin tänään uhmata Bordašundarin närkästystä ja lähteä Pareš Babun luo. Kolmikerroksinen korkea rakennus loi auringon laskiessa pitkän varjon ja siinä varjossa käyskeli Pareš Babu yksin edestakaisin, pää mietteisiin painuneena.
»Kuinka voit, isä?» kysyi Sutšarita saavuttaessaan Pareš Babun.
Pareš Babu säpsähti siten arvaamatta häiriytyessään mietteissään, pysähtyi hetkiseksi, silmäili Sutšaritaa ja sanoi: »Kiitos, minä voin hyvin, Radha!»
He alkoivat kävellä rinnan, ja Pareš Babu virkkoi: »Lolita menee miehelään maanantaina.»
Sutšarita oli aikonut kysyä, minkätähden Pareš Babu ei ollut neuvotellut hänen kanssaan tai pyytänyt häneltä apua tätä vihkimistä koskevissa asioissa, mutta nyt hän yhtäkkiä säikkyi tuntien, että hänessä itsessään oli jonkinlainen este. Milloin muulloin tahansa hän ei olisi odottanut kutsua.
Pareš Babu otti omasta aloitteestaan puheeksi sen asian, jota Sutšarita oli ajatellut, sanoen: »Minä en voinut kysyä sinun neuvoasi tällä kertaa, Rahda!»
»Miksi et, isä?» kysyi Sutšarita.
Pareš Babu ei vastannut mitään tuohon kysymykseen, silmäili vain kysyvästi Sutšaritaa, kunnes viimeksimainittu ei enää kyennyt pidättäytymään, vaan virkkoi, kasvot hieman poispäin käännettyinä: »Sinä olet ajatellut, että mielessäni on tapahtunut muutos.»
»Niin», myönsi Pareš Babu. »Ajattelin siis, ettei ollut syytä saattaa sinua ikävään asemaan sinulta jotakin pyytämällä.»
»Isä», aloitti Sutšarita, »olen aikonut kertoa sinulle kaikki, mutta en ole viime aikoma sinua tavannut. Senvuoksi olen tänään tullut tänne. En kykene selittämään sinulle mitään ihan selvästi, ja siitä syystä minua melkein peloittaa, ettet minua ymmärrä.
»Minä tiedän, ettei ole helppo puhua sellaisista asioista yksinkertaisesti», myönsi Pareš Babu. »Sinulla on mielessäsi jotakin sellaista, mikä koskee ainoastaan tunteita, ja vaikka sen tunnet, se ei kuitenkaan sinulle selvästi hahmoudu.»
»Niin, aivan niin!» huudahti Sutšarita tuntien mielensä melkoisesti keventyvän. »Mutta miten voisinkaan sinulle selittää, kuinka voimakas tuo tunne on? Minusta tuntuu kerrassaan, kuin olisin syntynyt uudelleen ja saanut jonkinlaisen uuden tietoisuuden. En ole milloinkaan ennen nähnyt itseäni siinä valossa kuin nyt. Tähän saakka en ole milloinkaan ollut missään suhteessa oman maani menneisyyteen enempää kuin nykyisyyteenkään, mutta nyt tuo suhde on oleellistunut sydämessäni niin ihmeellisen suurena ja totena, etten voi sitä unohtaa. Näetkö, isä, minä tunnustan sinulle totuuden sanoessani olevani todellinen hindu, vaikka tätä ennen en ole voinut milloinkaan sitä tunnustaa. Nyt sanon ollenkaan epäröimättä, vieläpä korostaenkin, että olen hindu. Ja tunnen suurta iloa tuon tunnustaessani.»
»Oletko tarkastellut tätä kysymystä joka puolelta ja kaikkine seuraamuksinensa?» kysyi Pareš Babu.
»Kuinka voisinkaan nähdä sen täydellisesti kaikilta eri puolilta?» virkkoi Sutšarita, »Voin vain sanoa lukeneeni paljon asiaa koskevia teoksia ja keskustelleeni siitä uutterasti. Kun en ollut vielä oppinut katselemaan olioita oikeissa mittasuhteissaan ja kun liioittelin kaikkia hindulaisuuden pieniä yksityisseikkoja, tunsin eräänlaista vihaa hindulaisuutta vastaan kokonaisuudessaan.»
Kuullessaan Sutšaritan puhuvan noin Pareš Babu oli hieman ihmeissään. Hän ymmärsi varsin selvästi, että Sutšaritan mielessä oli tapahtumassa ajatusten siirtyminen ja että hän tunsi itsensä vapaaksi kaikesta epäilyksestä, koska oli saavuttanut jotakin totta. Sutšaritaa ei suinkaan kuljettanut mukanansa jokin epämääräinen tunne, jota hän ei lumoutuneena kyennyt ymmärtämään.
»Isä», jatkoi Sutšarita, »kuinka voisinkaan sanoa olevani omasta kastistani ja maastani erotettu mitätön olento? Minkätähden en saa sanoa: 'Minä olen hindu'?»
»Toisin sanoen», selitteli Pareš Babu, »sinä tahdot kysyä minulta, minkätähden en nimitä itseäni hinduksi? Jos sitä ajattelet, ei tosiaankaan ole mitään vakavaa syytä siitä estämässä, lukuunottamatta sitä, että hindulais-yhteiskunta itse kieltäytyy minua sellaiseksi tunnustamasta. Toinen syy on siinä, että ne, joiden uskonnolliset käsitykset sointuvat minun käsityksiini, eivät nimitä itseänsä hindulaisiksi.»
»Minä olen sinulle selittänyt», jatkoi Pareš Babu, huomatessaan, ettei Sutšarita aikonut vastata, »ettei kumpikaan noista syistä ole kovin tärkeä; ne ovat vain ulkonaisia, ja ihminen voi tulla toimeen varsin hyvin, vaikka ei tunnustakaan näitä esteitä. Mutta on olemassa vielä eräs erittäin syvä sisäinen syy, nimittäin se, ettei ole olemassa mitään pääsyä hinduyhteiskuntaan. Missään tapauksessa ei ole mitään valtatietä, vaikka saattaakin olla olemassa monia takaportteja. Se yhteiskunta ei ole yhteinen kaikille ihmisille — se on olemassa ainoastaan niitä varten, joiden kohtalona on syntyä hinduksi.»
»Mutta samanlaisiahan ovat kaikki yhteiskunnat», huomautti Sutšarita.
»Ei, mikään huomattava yhteiskunta ei ole sellainen», vastasi Pareš Babu. »Muhamettilaisen yhteiskunnan portti on avoinna kaikille, ja kristikunta lausuu sekin kaikki tervetulleiksi. Pitääpä sama sääntö paikkansa kristikunnan eri haarautumissakin. Jos haluan tulla englantilaiseksi, niin se ei ole minulle ihan mahdotonta, kunhan asun Englannissa riittävän kauan ja noudatan sen maan tapoja — vieläpä niinkin, ettei minun välttämättä tarvitse kääntyä kristityksi. Labyrinttiin on helppo päästä, mutta ei ole yhtä helppo löytää tietä, joka johtaa sieltä pois. Hindun laita on ihan päinvastoin. Heidän yhteiskuntaansa johtava tie on ehdottomasti suljettu, mutta on olemassa tuhansia teitä, jotka vievät siitä pois.»
»Mutta siitä huolimatta hindulaiset eivät ole vuosisatojen vieriessä kärsineet minkäänlaista vahinkoa», väitti Sutšarita. »Hindu-yhteiskunta on yhä vieläkin olemassa.»
»Vaaditaan aikaa, jos tahtoo oivaltaa, milloin yhteiskunta kärsii vahinkoa», vastasi Pareš Babu. »Entisinä aikoina hindu-yhteiskunnan takaportit olivat avoinna, ja pidettiinpä silloin eräänä tälle maalle kunniaa tuottavana seikkana, että arjalaisiin kuulumaton henkilö voi tulla hindulaiseksi. Muhamettilaistenkin valtakautena hindulaisten hallitsijoiden ja maanomistajien vaikutus tuntui kaikkialla, ja siitä syystä estettiin loppumattomin vaikeuksin ja rangaistuksin niitä, joiden teki mieli erota hindu-yhteiskunnasta. Nyt, kun englantilaiset suojelevat laeillansa kaikkia, ei ole yhtä helppo väkivalloin ja keinotekoisesti estää ihmisiä eroamasta yhteiskunnasta, ja siitä syystä ovatkin hindut Intiassa olleet joitakin aikoja vähenemässä, muhamettilaiset sensijaan lisääntymässä. Jos asiat kehittyvät edelleen samaan suuntaan, niin muhamettilaiset pääsevät pian voitolle ja se, joka yhä nimittää maata Hindustaniksi, tekee virheen.»
»Mutta kuulehan, isä», huudahti Sutšarita pahoillaan, »eikö ole meidän kaikkien velvollisuus estää niin käymästä. Hinduista luopumalla mekin aiheutamme lisääntyvää vahinkoa. Juuri nyt on aika, jolloin meidän tulee kaikin käytettävissämme olevin voimin kannattaa hindulaisuutta.»
»Voinemmeko pitää ketään hengissä pelkän toivelmamme nojalla?» kysyi Pareš Babu lempeästi taputtaen Sutšaritan olkapäätä. »On olemassa luonnollinen suojeluksen laki, ja sen, joka hylkää luonnon lain, hylkäävät luonnollisesti kaikki. Hindulaisyhteiskunta solvaa ja hylkää ihmisiä, ja siitä syystä käy meidän aikoinamme yhä vaikeammaksi säilyttää omaan itseemme kohdistuvaa kunnioitusta. Nykyjään ei enää käy päinsä etsiä suojaa varjostimen takaa — maailman tiet ovat avoimet joka suuntaan, ja kaikilta tahoilta tulvii väkeä meidän yhteiskuntaamme — ei käy enää päinsä eristää itseänsä kaikesta kosketuksesta toisiin kohottamalla erottavia muureja ja luomalla tokeita lakiteosten ja pyhien kirjojen avulla. Ellei hindu-yhteiskunta heti käyttele koottuja voimiansa ja salli tuon hävittävän taudin vapaasti raivota, niin tämä esteetön yhteys ulkomaailman kanssa antaa sille kuolettavan iskun.»
»Minä en ymmärrä tuota ollenkaan», virkkoi Sutšarita kärsivin äänin. »Jos on totta, että nykyjään kaikki sen hylkäävät, en ainakaan minä tahdo sitä hylätä sellaisena aikana. Koska olemme tämän onnettoman ajan lapsia, meidän täytyy sitäkin enemmän olla yhteiskuntamme tukena sen vaikeuksissa.»
»Maammoseni», virkkoi Pareš Babu, »minä en tahdo väitellä niitä ajatuksia vastaan, jotka ovat mielessäsi heränneet. Tyynnytä itseäsi palvonnan avulla ja koeta arvostella kaikkea soinnuttamalla sitä omassa itsessäsi olevaan totuuteen ja tuntemaasi hyvään aatteeseen — niin kaikki sinulle vähitellen selvenee. Älä alenna Häntä, joka on kaikkea suurempi, maasi edessä enempää kuin kenenkään muunkaan edessä, sillä siitä ei koidu hyvää itsellesi eikä maallesi. Tämä ajatus mielessäni tahdon omistaa koko sieluni jakamattomin sydämin Hänelle, — ja niin kykenen helposti noudattamaan totuutta suhteessani maahani ja kehen hyvänsä.»
Tässä kohden hänen puheensa keskeytti palvelija, joka ojensi hänelle kirjeen.
»Minulla ei ole tässä silmälaseja», sanoi Pareš Babu, »ja ilta jo hämärtyy, joten pyydän sinua lukemaan sen minulle».
Sutšarita otti kirjeen ja luki sen hänelle. Kirjeen oli lähettänyt Brahma Samadžin neuvosto, ja sen alle olivat useat huomattavat jäsenet merkinneet nimensä. Sisältönä oli, että Pareš Babua, joka oli suostunut vihityttämään tyttärensä ei-brahmolaisten juhlamenojen mukaisesti ja varustautui itse olemaan läsnä vihkiäisissä, ei voitu enää katsoa Brahma Samadžin hallitsevaan neuvostoon kuuluvaksi. Jos hänellä oli jotakin sanottavaa itsensä puolustamiseksi, hänen piti kirjoittaa selittävä kirje, jonka tuli saapua neuvostolle ennen seuraavaa sunnuntaita, jolloin lopullinen päätös tulisi tehtäväksi äänestyksen nojalla.
Pareš Babu pisti kirjeen taskuunsa, ja Sutšarita tarttui hiljaa hänen käteensä alkaen jälleen käyskellä hänen kanssaan edestakaisin. Illan tummuus yhä tiheni, ja viereisellä kadulla sytytettiin lyhty.
»Isä», virkkoi Sutšarita lempeästi, »on hartaushetkesi aika. Minä tahdon tänään olla sinun luonasi.» Tuon sanottuaan Sutšarita vei hänet yksinäiseen rukouskammioon, jonne oli jo levitetty tavanmukainen matto ja sytytetty kynttilä. Tänä iltana Pareš Babun hartaushetki oli tavallista pitempi; sen jälkeen hän lausui lyhyen rukouksen ja nousi lähteäkseen. Huoneesta poistuessaan hän näki Lolitan ja Binoin istuvan ääneti oven ulkopuolella. Hänet nähtyään he kohta kumartuivat syvästi kunnioittaen koskettamaan hänen jalkojansa, ja hän laski siunaten kätensä heidän päälaelleen sanoen samassa Sutšaritalle: »Maammoseni, huomenna tulen luoksesi. Salli minun tänään päättää työni!» Sen sanottuaan hän poistui huoneesta.
Sutšarita itkeskeli hiljaa ja seisoi hetken aikaa pimeällä kuistikolla liikkumattomana kuin kuvapatsas. Lolita ja Binoi olivat hekin hiljaa pitkän ajan.
Sutšaritan lähtiessä Binoi astui hänen eteensä ja virkkoi lempein äänin: »Didi, etkö sinäkin anna meille siunaustasi?» Sen sanottuaan hän kumartui Sutšaritan eteen.
Sutšarita lausui sanansa niin tukahtuvin äänin, että ainoastaan hänen
Jumalansa voi ne kuulla.
Pareš Babu oli sillävälin lähtenyt huoneeseensa kirjoittamaan vastaustansa Brahma Samadžin neuvostolle. Hän kirjoitti: »Minä järjestän Lolitan vihkiäiset, ja jos te sen vuoksi hylkäätte minut, en katso sitä vääryydeksi. Tässä asiassa minä rukoilen Jumalalta yhtä ainoata: että Hän, kun minut on karkoitettu kaikista yhteisöistä, suo minulle sijan omien jalkojensa edessä.»