SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Kamilan herätessä oli vielä pimeä. Ympärilleen katsahtaessaan hän havaitsi olevansa yksin; kului pari minuuttia, ennenkuin hän tajusi, missä oli. Hän nousi vaivalloisesti vuoteestansa, avasi oven ja katsoi ulos. Tyynen veden pinnalla lepäsi kevyt usvaverho, pimeys tuntui käyvän harmaan kalpeaksi, ja itäisellä taivaalla, rannan puitten takana, näkyi päivänkoiton ensi kajaste. Hänen siinä katsellessaan alkoi kalastajavenheiden valkoisia purjeita sukeltaa esiin teräksenkarvaisella vedenpinnalla.
Kamilan sydämessä asui kumea tuska, jonka syytä hän ei osannut arvata. Miksi näyttikään sumuinen syysaamu niin epämiellyttävältä? Mistä johtuivatkaan nämä huokaukset, jotka kohotessaan salpasivat henkeä ja uhkasivat hersyttää silmiin kyynelet? Miksi hautoikaan hän mielessänsä hylättyä olotilaansa? Vuorokausi sitten häneltä oli vielä ollut ihan unohduksissa se tosiasia, että hän ja hänen miehensä olivat orpoja, ettei heillä ollut yhtään sukulaista eikä seuralaista. Mikä olikaan tällä välin saanut hänet yksinäisyytensä tajuamaan? Eikö Ramesh yksin riittänyt hänen tueksensa ja turvaksensa? Miksi painoikaan häntä niin kovin se tunto, että hän oli yksin ja mitättömänä tässä äärettömässä kaikkeudessa?
Hänen seisoessaan siinä avoimella ovella alkoi virran syvyydessä hehkua välkkyvä kultainen juova. Miehistö ryhtyi jälleen töihinsä, ja koneet alkoivat jälleen rämistä. Ketjujen ratiseminen ja väkipyörien narske herätti kylän poika viikarit ja houkutteli heidät rantamalle.
Meteli herätti Rameshinkin. Hän astui hyttinsä ovelle nähdäkseen, missä Kamila oli. Hänet havaitessaan Kamila säpsähti ja, vaikka olikin jo huolellisesti hunnutettu, yritti vetää huntua vielä kiinteämmin kasvoillensa.
"Oletko jo peseytynyt, Kamila?" kysyi Ramesh.
Kysymys oli varsin viaton eikä sinänsä antanut aihetta minkäänlaiseen pahastumiseen, mutta siitä huolimatta Kamila tuntui loukkaantuvan, sillä hän kääntyi pois ja pudisti vain päätänsä.
"Tulee kohta ihmisiä", jatkoi Ramesh, "olisi parasta, että laittaudut kuntoon."
Kamila ei vastannut mitään; hän tempasi äkkiä tuolilta vaatteensa ja lähti hänen ohitsensa kylpyhuoneeseen.
Se seikka, että Ramesh nousi aikaisin valvoakseen hänen toimiansa, tuntui Kamilasta turhalta, jopa nenäkkäältäkin. Hän tiesi varsin hyvin Rameshin noudattavan käyttäytymisessään pidättyväisyyttä, tiesi, että hänen tutunomaisuutensa aina pysyi määrätyissä rajoissa. Kamilalla ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta oppia anopilta tavanomaisia käyttäytymissääntöjä — milloin ja missä soveliaisuus vaatii käyttämään huntua. Mutta tänä aamuna oli Rameshin läsnäolo herättänyt hänessä vaistomaista arkuudentuntoa.
Kun Kamila kylvyn jälkeen palasi hyttiinsä, odottivat häntä siellä päivän työt. Hän otti avainkimpun olkapäänsä yli heittämästään viitan kulmasta ja avasi vaatearkkunsa. Samassa hänen katseensa sattui siihen pieneen lippaaseen, jonka Ramesh oli hänelle antanut. Eilen se oli häntä ilahduttanut, sen omistaminen oli herättänyt hänessä voiman ja riippumattomuuden tuntoa, ja hän oli sulkenut sen arkkuunsa kalliina aarteena, mutta tänään hänen iloinen ihastuksensa oli kadonnut. Kuuluihan lipas sittenkin Rameshille eikä hänelle, hän ei ollut sen ainoa omistaja eikä voinut sitä mielin määrin vallita; hänessä se herätti vain vastuunalaisuuden tuntoa.
"Sinä olet kovin hiljainen", huomautti Ramesh hyttiin astuessaan, "löysitkö lippaasta aaveen, kun sen avasit?"
"Tämä on sinun", virkkoi Kamila ojentaen lipasta hänelle.
"Mitäpä minä sillä?" kysyi Ramesh.
"Kunhan vain minulle ilmoitat, mitä tarvitset, niin minä hankin sen sinulle."
"Mutta etkö itse mitään tarvitse?"
"Minä en tarvitse rahaa", vastasi Kamila kevyesti päätänsä heittäen.
Ramesh hymyili. "Eipä ole paljon sellaisia ihmisiä, jotka voivat niin sanoa! Mutta jos tosiaankaan et sitä pidä missään arvossa, miksi et lahjoita sitä jollekin vieraalle? Miksi juuri minulle?" Sanaakaan sanomatta Kamila laski lippaan lattialle.
"Sanohan minulle totuus, Kamila", jatkoi Ramesh, "etkö ole harmistunut sen vuoksi, etten kertonut tarinaa loppuun?"
"Minä en ole harmistunut", vastasi Kamila, katse lattiaan luotuna.
Ramesh: "Niinpä pidät tuon lippaan itselläsi. Jos niin teet, niin tiedän, että puhut totta."
Kamila: "Minä en näe asiain yhteyttä. Se on sinun omaisuuttasi, ja sinun tulee pitää se hallussasi."
Ramesh: "Mutta sehän ei ole minun! Henkilöt, jotka ottavat lahjoja takaisin, muuttuvat kuoltuansa aaveiksi, huuletko minun mielivän muuttua aaveeksi?"
Se ajatus, että Ramesh voisi esiintyä aaveena, huvitti Kamilaa siinä määrin, ettei hän voinut olla nauramatta.
"Enpä tietenkään. Muuttuvatko henkilöt, jotka ottavat lahjoja takaisin, tosiaankin aaveiksi? Minä en ole sitä koskaan kuullut." Kamilan tahaton hilpeys lopetti kaikki vihollisuudet. "Totuudesta voi saada selkoa yhdellä ainoalla tavalla", sanoi Ramesh. "Sinun täytyy itse kysyä asiaa aaveelta, kun ensi kerran sellaisen kohtaat."
Kamilan uteliaisuus oli herännyt. "Vakavasti puhuen: oletko milloinkaan nähnyt aavetta?" kysyi hän.
"En mitään oikeata; olen nähnyt koko joukon jäljennöksiä; oikea laji on harvinainen!"
Kamila: "Mutta Umesh sanoo — —"
Ramesh: "Umesh? Kuka on Umesh?"
Kamila: "Kuka? Se poika, joka matkustaa kanssamme. Hän on nähnyt aaveen."
Ramesh: "Silloin minun täytyy tunnustaa, että hän on sikäli minua etevämpi."
Sillävälin miehistön oli onnistunut suurin ponnistuksin saada alus karilta. Se ei ollut ehtinyt paljoakaan liikkua, kun rannalle ilmaantui eräs poika. Hänellä oli kori päälaellansa, ja hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi, viittilöiden alusta pysähtymään. Kapteeni ei välittänyt hänestä mitään. Huomatessaan Rameshin poika kääntyi hänen puoleensa huutaen: "Babu! Babu!"
"Hän luulee minua kapteeniksi", virkkoi Ramesh viittoen pojalle, ettei mahtanut alukselle mitään.
"Mitä, sehän on Umesh!" huudahti Kamila. "Me emme voi häntä jättää.
Sinun täytyy toimittaa hänet laivaan."
"He eivät tottele minua, jos pyydän pysähdyttämään", vastasi Ramesh.
"Sano heille, että pysähdyttävät!" huudahti Kamila aivan hädissään.
"Käske pysähdyttämään. Mehän olemme aivan lähellä rantaa."
Ramesh astui kapteenin luo ja pyysi häntä pysähdyttämään aluksen.
"Ohjesääntö ei sitä salli, herrani", kuului lyhyt vastaus.
Kamila oli seurannut Rameshia ja alkoi nyt hänkin anoa. "Te ette saa häntä jättää! Pysähtykää hetkiseksi! Umesh parkani!"
Ramesh turvautui nyt yksinkertaiseen menetelmään saadakseen kapteenin luopumaan epäilyksistänsä. Soveliaan rahasumman saatuansa mies pysähdytti aluksen ja otti pojan siihen. Sitten hän ryhtyi pitämään asianmukaista nuhdesaarnaa, mutta Umesh ei ollut millänsäkään, asetti korinsa Kamilan jalkojen eteen ja irvisteli, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
"Tämä ei ole mikään naurun asia", virkkoi Kamila, joka ei ollut vieläkään toipunut säikähdyksestään. "Miten sinun olisi käynyt, ellei laiva olisi pysähtynyt?"
Vastauksen asemasta Umesh kumosi korinsa, josta vieri kannelle rykelmä vihreitä banaaneja, jokin määrä spenaattia ja joukko kurpitsoja.
"Mistä olet kaiken tuon saanut?" kysyi Kamila.
Umeshin antamaa selitystä ei poliisi olisi pitänyt tyydyttävänä. Edellisenä päivänä, mennessään kylään ostoksille, hän oli pannut merkille, missä nämä hedelmät ja vihannekset kasvoivat eri puutarhoissa ja eri kattotasanteilla, ja oli nyt varhain aamulla, aluksen ollessa vielä karilla, suorittanut valintansa kysymättä lupaa keneltäkään.
"Mitä pälkähtääkään päähäsi, kun lähdet varkaisiin ihmisten puutarhoihin?" kovisteli Ramesh.
"Ei se ollut varastamista; minä otin vain vähän joka kohdasta. Siitä ei ole kenellekään vahinkoa."
"Eikö siis ole varastamista, jos otat vain vähän. Sinä lurjus! Lähde pois näkyvistäni ja ota nuo mukaasi!"
Umesh silmäili Kamilaa apua anoen. "Maammoseni, tällaisen spenaatin nimenä on meidän puolessa pairing; siitä tulee hieno muhennos; tällaisen nimenä taas on bito, ja — —"
"Pidä kiirettä!" huusi Ramesh jo ihan suunniltansa. "Ja korjaa spenaattisi, muuten minä heitän koko saaliisi virtaan."
Umesh silmäili kysyvästi Kamilaa, joka viittoen kehoitti häntä viemään pois vihannekset. Umesh päätteli, ettei hänen sydämensä ollut vielä käynyt aivan ynseäksi, kokosi saaliinsa koriin ja astuskeli pois.
"Hän on menetellyt kovin väärin; sinä et saa rohkaista häntä sellaiseen", virkkoi Ramesh lähtien hyttiinsä kirjoittamaan kirjettä.
Kamila katsahti ympärillensä ja näki Umeshin istumassa laivan perässä toisen luokan kannen takana, lähellä improvisoitua keittiötä.
Koska aluksessa ei ollut ketään toisen luokan matkustajia, lähti Kamila hänen luoksensa kääriydyttyään sitä ennen hartiahuiviinsa. "No, oletko heittänyt ne pois?" kysyi hän.
"Enhän toki; ne ovat kaikki täällä kansikomerossa."
"Tiedätkö, sinä olet menetellyt kovin kehnosti", virkkoi Kamila
yrittäen näyttää ankaralta. "Et saa enää koskaan tehdä niin.
Ajattelehan, miten olisi käynyt, jos olisivat jättäneet sinut sinne!"
Hän meni kansikomeroon ja huusi käskevästi: "Tuo minulle veitsi!"
Umesh totteli, ja Kamila alkoi käsitellä anastettuja vihanneksia.
"Hienonnettu sinappi sopii erittäin hyvin tähän spenaattiin, maammoseni", huomautti Umesh.
"Hyvä, valmista sitä", käski Kamila.
Hän varoi kovin herättämästä sitä luuloa, että kannattaisi Umeshin temppuja, ja käsitteli vihanneksia niinmuodoin erittäin ankaran näköisenä.
Mitäpä muuta hän voikaan tehdä kuin tukea avutonta kulkijapoikaa! Hänenkin mielestänsä oli pieni kasvitarhavarkaus mitätön asia verrattuna kodittoman pojan suojantarpeeseen. Koko jutussa oli jotakin liikuttavaa, naissydämeen vetoavaa: hänen tähtensä tuo veitikka oli käynyt kasvitarhoja ryöstämässä ja siten ollut myöhästymäisillään laivasta.
"Eilisestä vanukkaasta on vielä vähän jäljellä, Umesh", sanoi hän, "sen voit syödä. Mutta muista, ettet milloinkaan enää menettele siten."
"Ettekö te syönytkään eilen vanukasta, maammoseni?" kysyi poika katuvaisena.
"Minä en ole siihen niin mielistynyt kuin sinä. Kuulehan nyt, meillä on kaikkea muuta paitsi kalaa. Miten saamme herrallesi hieman kalaa aamiaiseksi?"
"Minä voin toimittaa teille kalaa, maammoseni, mutta tällä kertaa teidän täytyy siitä maksaa."
Kamilan täytyi ryhtyä jälleen nuhtelemaan. "Enpä ole milloinkaan nähnyt sinunlaistasi tuhmaa poikaa, Umesh", sanoi hän yrittäen kurtistaa kauniita kulmiansa. "Olenko minä milloinkaan käskenyt hankkia tavaroita niitä maksamatta?"
Edellisen päivän tapahtumista Umesh oli jollakin tavoin saanut sen käsityksen, että Kamilan oli vaikea saada Rameshilta rahoja. Tästä ja muista syistä hän oli alkanut tuntea vastenmielisyyttä isäntäänsä kohtaan. Suunnitellessaan nälän loitollapitämistä hän niin ollen otti huomioon ainoastaan molemmat riippuvaisuussuhteessa olevat henkilöt, itsensä ja Kamilan. Ramesh ei tullut ollenkaan kysymykseen.
Vihannesten hankkiminen oli verrattain helppo asia, kalan saanti sitävastoin hankalampi. Maailma, joka oli niin järjestetty, ettei voinut rahatta saada pientäkään määrää kalaa ja hapanta kermaa ihailunsa esineelle, tuntui Kamilan nuoresta ihailijasta ankaralta ja tunteettomalta paikalta.
"Jos vain voisitte saada herralta viisi annaa", virkkoi hän arasti, "niin minä voisin toimittaa teille ison karpin, maammoseni."
"Se ei käy päinsä", sanoi Kamila moittivasti. "Minä en voi enää päästää sinua pois laivalta. Jos vielä kerran myöhästyt, niin he eivät ota sinua laivaan."
"Minä en haluakaan lähteä maihin; laivamiehet ovat tänä aamuna saaneet verkkoonsa pari isoa kalaa ja voisivat myydä meille toisen tai osan siitä."
Kamila nouti kohta rupian ja antoi sen pojalle. "Maksa tuosta ja tuo loput takaisin." Umesh toikin kalan, mutta rahasta ei tullut mitään takaisin. "He eivät huolineet rupiaa vähemmästä", ilmoitti hän.
Kamila tiesi, ettei se ollut sananmukaisesti totta, ja virkkoi hymyillen:
"Lähimmässä pysähdyspaikassa meidän täytyy vaihtaa pari rupiaa."
"Epäilemättä", lausui Umesh soveliaan vakaasti, "jos niille näyttää kokonaista rupiaa, on aika vaiva saada siitä jotakin takaisin."
"Totisesti! Tämähän on hyvää!" huomautti hieman myöhemmin Ramesh ryhtyessään murkinoimaan. "Mutta mistä oletkaan tämän saanut? Hei, tuossahan on karpinpää!" Hän kohotti sitä juhlallisesti ilmoille. "Se ei ole unta, ei näköharhaa eikä pettävää kuvittelua, vaan todellinen cyprinus rohitan pää!"
Päivän aamiainen muodostui suureksi menestykseksi. Rameshin vetäydyttyä kannelle lepotuoliin ateriaansa sulattelemaan tuli Umeshin vuoro. Kalamuhennos miellytti häntä siinä määrin, että hän jatkoi aterioimistansa järkkymättä, kunnes Kamilan ilo alkoi muuttua vakavaksi huolestumiseksi. "Älä syö enempää tällä kertaa, Umesh", huudahti hän pelokkaasti, "minä olen säästänyt sinulle osan iltasta varten."
Monet puuhat ja huumorintaju auttoivat Kamilaa huomaamattansa vapautumaan aamuisesta masennuksen puuskasta. Päivä jatkui tasaisesti, ja länteen painuva aurinko pääsi vähitellen kurkistamaan laivankannelle telttakatoksen alitse. Puuskuttavan aluksen yläpuolella auterehti ehtoopäivän helteinen ilma. Kapeita, syysviljan raikkaan vihreyden halki johtavia polkuja astelivat maalaiseukot, ruukku lanteella, matkalla iltakylpyynsä. Kamila puuhaili koko ehtoopuolen valmistellen beteliä, peseytyen, järjestellen hiuksiansa ja vaihtaen vaatteitansa, ja aurinko oli jo ehtinyt painua bambuviidakkojen taakse, jotka osoittivat kyläpaikkoja, ennenkuin hän oli valmis illan askareisiin.
Samoinkuin edellisenä päivänä pysähtyi alus nytkin erääseen säännönmukaiseen laituripaikkaansa. Kamila oli juuri ajatellut, että aamiaisesta jääneet vihannekset riittäisivät vielä illalliseksikin ja ettei olisi paljon keittämisvaivoja, kun Ramesh tuli sanomaan, että oli nauttinut päivälliseksi niin vankan aterian, ettei kaivannut illallista.
"Etkö siis halua syödä mitään", kysyi Kamila surkutellen, "etkö edes hieman paistettua kalaa?"
"En, kiitos", vastasi Ramesh lyhyeen ja lähti pois. Senjälkeen Kamila kumosi maukkaan ruokalajin Umeshin lautaselle.
"Ettekö ole jättänyt mitään itsellenne?" kysyi poika.
"Minä olen jo syönyt illallisen", kuului vastaus, ja niin olivat pienen laineilla liikkuvan talouden päivänaskareet suoritetut.
Kuun sirppi valoi nyt hohdettansa virralle ja rannoille, laivalaiturin läheisyydessä ei ollut kylää, ja hiljainen, heleä yö näytti valvoen vartioivan avaroita pehmeänvihreitä riisivainioita, niinkuin nainen, joka turhaan odottaa rakastajansa tuloa.
Tinakattoisessa konttorissansa rannalla istui kurttuinen pieni kirjuri toimittaen yhteenlaskua öljylampun valossa. Ramesh voi hänet nähdä avoimesta ovesta. "Kunpa kohtalo olisikin sijoittanut minut johonkin tuollaiseen kirjurinkoppiin", huokasi hän, "ahtaaseen, mutta tehtäviltänsä selvään olopiiriin! Mitä pahaa voisikaan ihmiselle sattua sellaisessa elämässä, kun koko päivän kirjoittelee laskuja, saa erehtyessään nuhteita esimieheltänsä ja lähtee illalla, päivätyön päätyttyä, kotiinsa?"
Pian sammui valo konttorista. Kirjuri kääri päänsä ympäri huivin suojatakseen itseänsä yöilmalta ja lähti kävelemään halki autioiden vainioiden häviten vähitellen näkymättömiin.
Kamila oli jo vähän aikaa seisonut Rameshin takana laivankaiteen luona, mutta Ramesh ei ollut häntä huomannut. Kamila oli odottanut Rameshin kutsuvan hänet luoksensa illallisen jälkeen. Ilta-askaret olivat nyt suoritetut, mutta mitään kutsua ei ollut kuulunut, joten hän vihdoin nousi hiljaa laivankannelle.
Rameshin nähdessään hän kuitenkin äkkiä pysähtyi; jalat eivät kantaneet häntä kauemmaksi. Kuu valaisi Rameshin kasvoja, joiden ilmeestä näkyi, että hänen mielensä oli kaukana, ylen kaukana, ettei hänellä, Kamilalla, ollut mitään sijaa hänen ajatuksissaan. Hänestä tuntui siltä, kuin olisi nähnyt itsensä ja haaveisiinsa vaipuneen Rameshin välillä yön hengen valtaisana vartijana, kiireestä kantapäähän kuutamon verhoamana ja sormi huulillansa.
Kun Ramesh sitten peitti kasvonsa käsiinsä ja antoi päänsä vaipua pöydän varaan, hiipi Kamila pois omaan hyttiinsä. Hän ei uskaltanut liikkua äänekkäästi, koska pelkäsi Rameshin kuulevan ja havaitsevan hänen lähteneen etsintäretkelle.
Hytti näytti synkältä ja vastenmieliseltä. Astuessaan kynnyksen yli hän tunsi puistatusta, ja hyljätyn ja yksinäisen olotilan tunto tulvahti ehdottomana vakaumuksena hänen mieleensä. Hänestä tuntui pimeässä siltä, kuin olisi pieni rappeutunut huone yrittänyt outona hirviönä hänet nielaista. Mutta mitä muuta suojaa hän voikaan etsiä? Ei ollut olemassa sellaista paikkaa, johon hän olisi voinut laskea pienen ruumisparkansa sulkien silmänsä siinä tiedossa, että paikka oli oikeudenmukaisesti hänen.
Hän kurkisti vielä kerran hyttiin, mutta väistyi jälleen takaisin. Hänen astuessaan kynnyksen yli Rameshin sateenvarjo putosi tinalipasta vasten aiheuttaen äänekästä kolinaa.
Melun säpsähdyttämänä Ramesh katsahti taaksensa ja nousi. "Sinäkö siellä, Kamila!" huudahti hän nähdessään hänen seisovan hyttinsä ovella. "Minä luulin sinun menneen levolle jo aikoja sitten. Pelkäänpä, että olet hieman arka. Olehan huoletta, minä en jää enää ulos. Minä menen makuulle viereiseen hyttiin ja jätän välioven auki."
"Minä en pelkää", virkkoi Kamila vilkkaasti. Hän astui nopeasti takaisin hyttiinsä ja sulki oven, jonka Ramesh oli avannut. Sitten hän heittäytyi vuoteeseensa ja peitti kasvonsa huiviinsa. Hänen mielensä valtasi pistävä yksinäisyyden ja orpouden tunne. Koko hänen olemuksensa nousi kapinaan. Ellei hänen pitänyt saada suojelijaa eikä olla oma käskijänsä, niin elämä tosiaankin kävisi sietämättömäksi!
Aika kului vitkalleen. Ramesh nukkui sikeästi viereisessä hytissä. Kamila ei voinut enää jäädä paikoilleen, hän nousi hitaasti, astui ulos ja jäi laivan partaalle tuijottelemaan kohti virran rantaa.
Ei näkynyt eikä kuulunut yhtäkään elävää olentoa. Kuu oli jo painunut lähelle taivaanrantaa, ja viljavainioiden halki suikertavat polut olivat jo häipyneet näkymättömiin, mutta Kamila yritti sittenkin niitä katseellansa tavoittaa. "Kuinka monet naiset ovatkaan kantaneet vettä noita polkuja pitkin, kukin matkalla omaan kotiinsa!" mietti hän. Kotiin! Tuo ajatus sylkähdytti hänen sydäntänsä. Kunpa olisi hänelläkin jossakin pieni koti! Mutta missä?
Virran rantamat näyttivät jatkuvan äärettömiin. Pään päällä kaareutui valtava taivaanlaki Maa ja taivas, molemmat äärettömät, olivat hänelle yhtä hyödyttömät. Pienelle ihmisolennolle koko tuo rajaton avaruus oli hyödytön, sillä hän kaipasi pientä kotia.
Kamila säpsähti havaitessaan jonkun seisovan vieressään. "Älkää säikähtykö, maammoseni, minä tässä vain — —", kuului Umeshin ääni. "On jo kovin myöhä; miksi ette mene nukkumaan?"
Silloin tulvahtivat vihdoin kyynelet Kamilan silmiin; niitä oli mahdoton pidättää, ne valuivat suurina pisaroina. Kamila kääntyi pois, jottei Umesh näkisi hänen kasvojansa.
Sadepilvi liukuu eteenpäin, kunnes kohtaa matkakumppanin, tuulenhengen. Silloin se ei voi enää kantaa taakkaansa. Samoin oli Kamilan laita. Kodittoman kulkijapojan tarvitsi vain lausua sana, ja hän ei voinut enää pidättää kyyneltensä tulvaa. Hän yritti puhua, mutta nyyhkytys tukehdutti hänen äänensä.
Umesh etsi hätääntyneenä jotakin lohdutuskeinoa. Oltuaan pitkän aikaa vaiti hän tokaisi: "Tiedättekö, maammoseni, minulla on vielä jäljellä seitsemän annaa siitä rupiasta, jonka annoitte minulle."
Kamilan kyynelvirta taukosi, ja hän hymyili ja oli mielissään tuosta asiattomasta huomautuksesta. "Pidä rahat toistaiseksi hallussasi", sanoi hän. "Ja nyt lähde levolle."
Kuu laskeutui puiden taakse. Tällä kertaa Kamilan väsyneet silmät painuivat kiinni kohta, kun hän oli laskenut päänsä pielukselle. Auringon käskevän herätyshuudon aamulla kaikuessa hän oli vielä sikeässä unessa.