KUUDESKOLMATTA LUKU
"Entä sitten?" kysyi Kamila jännittyneenä. Hän oli kuunnellut kertomusta henkeänsä pidättäen.
"Minä tiedän vain sen verran, enempää en tiedä. Sano sinä minulle, miten arvelet lopulta käyneen."
Kamila: "Ei, ei, se ei käy päinsä! Sinun pitää kertoa tarina loppuun asti."
"Kunniasanani, Kamila: minä puhun totta! Sitä kirjaa, josta olen tarinan lukenut, on ilmestynyt vasta ensimmäinen nidos, ja minulla ei ole aavistustakaan, milloin seuraava osa tulee julkaistavaksi."
"Oletpa sinä heittiö! Tuo ei ole kaunista!" huudahti Kamila ärtyneenä.
Ramesh: "Kirjan tekijää sinun olisi moitittava. Minä tahdon vain sinulta kysyä: Miten piti Tshet Singhin menetellä Tshandraan nähden?"
Kamila mietti pitkän aikaa katse suunnattuna virralle.
"Minä en tiedä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä; minä en osaa mitään ajatella", virkkoi hän vihdoin.
Ramesh oli hetkisen vaiti ja jatkoi sitten: "Olisiko Tseth Singhin pitänyt kertoa Tshandralle kaikki?"
"Mitä ihmettä puhutkaan! Ellei hän olisi mitään sanonut, olisi syntynyt kamala sekaannus; sehän olisi ollut kerrassaan kauheata! Paljoa parempi on sanoa totuus."
"Paljoa parempi", toisti Ramesh konemaisesti. Jälleen hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi: "Kuulehan, Kamila, jos otaksumme — —"
Kamila: "Mitä meidän tulee otaksua?"
Ramesh: "Otaksukaamme, että minä olen Tseth Singh ja sinä olet Tshandra."
Kamila: "Älä juttele minulle tuollaisia! Se ei minua miellytä!"
Ramesh: "Niin, mutta minun täytyy se sanoa. Mikä olisi minun velvollisuuteni siinä tapauksessa ja mikä sinun?"
Kamila ei vastannut. Sensijaan hän äkkiä nousi ja lähti pois. Hän kohtasi Umeshin, joka istui heidän hyttinsä ovella ääneti virralle silmäillen.
"Umesh, oletko milloinkaan nähnyt aavetta?" kysyi hän.
"Olen kyllä, maammoseni."
"Millainen aave se oli? Kerrohan minulle siitä!" Hän otti ruokotuolin ja istuutui pojan viereen. Yksin jäätyänsä Ramesh päätti mieluummin olla kutsumatta takaisin Kamilaa, joka näytti tosiaankin käyneen apeamieliseksi. Kuun pienoinen sirppi katosi bambutiheikön taakse. Aluksen kannelta oli sammutettu valot, ja ihmiset olivat vetäytyneet kannen alle syömään ja nukkumaan. Ketään muita hyttimatkustajia ei ollut, ja useimmat kolmannen luokan matkustajat olivat kahlanneet maihin keittääkseen siellä illallisensa. Maissa näkyi siellä täällä tiheikön lomitse tuikkavia kylätien tulia. Keskivirran väkevä juoksu tempoi ankkuriköyttä, ja silloin tällöin vavahdutteli suuren kymen tykytys koko alusta.
Tässä oudossa ympäristössä, taivaan valtaisan kumon alla Ramesh yritti parhaansa mukaan ratkaista omantunnon hänelle asettamaa ongelmaa. Oli selvää, että hänen täytyi luopua joko Kamilasta tahi Hemnalinista; ei ollut olemassa minkäänlaisia sovittelumahdollisuuksia, joiden nojalla hän olisi voinut säilyttää molemmat. Selvää oli myös, mihin suuntaan velvollisuus viittasi. Hemnalinilla oli vielä muita mahdollisuuksia; hän voi häätää Rameshin sydämestänsä ja ojentaa kätensä jollekin toiselle kosijalle, mutta Kamilan hylkääminen merkitsi hänen ajamista armottomaan maailmaan. Mutta sittenkään — niin itsekäs olento on ihminen — Ramesh ei saanut mitään lohdutusta siitä ajatuksesta, että Hemnalini saattoi hänet unohtaa, että hänellä oli muita mahdollisuuksia ja ettei hänen ainoa autuutensa sisältynyt häneen, Rameshiin. Päinvastoin: tuo ajatus vain äidytti hänen kaipaustansa. Neito näytti väikkyvän hänen edessänsä, melkein saavutettavissa, niin että hänestä tuntui siltä, kuin olisi tarvinnut vain kätensä ojentaa hänet saavuttaakseen.
Ramesh oli antanut päänsä painua käsien varaan siinä miettiessään. Kaukaa kuului shakaalin ulvonta, ja kohta alkoivat kylän koirat haukkua. Hän kohotti päätänsä, ja hänen katseensa sattui Kamilaan, joka seisoi vähän matkan päässä pimeässä, laivankaiteen luona. Ramesh nousi. "Etkö ole vielä mennyt levolle, Kamila? On jo myöhä."
"Etkö sinä lähde levolle?"
"Olen juuri lähdössä. Olen vienyt sänkyvaatteeni oikeanpuoliseen hyttiin. Älä sinäkään enää viivyttele."
Kamila hiipi ääneti hänelle osoitettuun hyttiin. Hän ei voinut kertoa Rameshille, että oli vastikään kuunnellut kummitusjuttua ja pelkäsi yksinäisyyttä. Hänen epäröivän käyntinsä selvästi ilmaisema vastahakoisuus aiheutti Rameshissa tunnonvaivaa.
"Älä pelkää, Kamila", huusi hän toisen poistuessa, "minun hyttinihän on siinä ihan vieressä, ja minä jätän välioven auki."
Kamila kohotti ylpeästi päätänsä. "Mitäpä tässä olisi pelättävää?"
Ramesh sammutti valon hytistänsä ja paneutui makuulle.
"Minä en voi jättää Kamilaa", mietti hän. "Hyvästi siis, Hemnalini! Tämä on lopullinen päätökseni, ja sen tulee olla järkkymätön." Mutta siinä pimeässä maatessaan hän hautoi mielessänsä, mitä kaikkea menettäisi, jos Hemnalinista luopuisi, ja lopulta kävivät ajatukset niin sietämättömiksi, että hän hypähti ylös ja lähti pois hytistänsä. Korkean taivaankannen syvä tummuus johti hänen mieleensä sen varman tunnon, että kaikki hänen häpeänsä ja huolensa ei lopultakaan ollut mitään ääretöntä, vaan ajan ja paikan rajoittamaa. Nuo ylhäällä tuikkavat tähdet olivat ikuiset, ja Rameshin ja Hemnalinin rakkaudesta kertova pieni tarina parka ei ulottuisi edes niihin asti. Kuinka monta syksyistä yötä virtailisikaan suuri kymi vielä myöhemminkin tähtien alla, ohi tämän hiekkaisen särkän, häilyvän kaisliston ja puiden ympäröimän nukkuvan kylän, silloinkin, kun Rameshin kuolevaisen ruumiin olisi rovio aikoja sitten muuttanut tuhkaksi heittäen sen paljonsietävän maan helmaan ja kun hänen rauhaton henkensä olisi saavuttanut iäisen levon.