SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU
"Etkö lähde omaan tupaasi?" kysyi Saila seuraavana päivänä yrittäen haihduttaa Kamilan synkkää mielialaa.
"En, siellä ei ole enää mitään tekemistä."
Saila: "Ovatko kaikki huoneet kunnossa?"
Kamila: "Ovat, minä olen päättänyt työni."
Pian Saila tuli jälleen. "Mitä sinä annat minulle, jos minä annan jotakin sinulle?" kysyi hän.
"Minulla ei ole mitään sinulle annettavaa, didi" (vanhempi sisar), vastasi Kamila.
Saila: "Eikö yhtään mitään?"
Kamila: "Ei yhtään mitään."
Saila löi häntä kevyesti poskelle. "Niinkö asia onkin! Sinä olet antanut kaikki, mitä omistat, erään määrätyn henkilön huostaan, eikö totta? Mitä tästä sanot?" Hän veti esiin kirjeen sarinsa laskoksesta.
Kamila kalpeni nähdessään kirjeenkuoressa Rameshin käsialan ja kääntyi puolittain poispäin.
"Oletpa jo riittävästi osoittanut ylpeyttäsi", virkkoi Saila, "anna sen jo jäädä! Minä tiedän, miten sinun tekee mieli siepata tämä kirje minulta, mutta minä en sitä anna, ellet pyydä koreasti. Saammepa nähdä, kuinka kauan voit sitä sietää."
Samassa syöksähti huoneeseen Umi huutaen "Täti, täti!" ja vetäen jäljessään nuorankappaleeseen kiinnitettyä saippuakoteloa.
Kamila nosti hänet syliinsä ja kantoi pois peittäen hänen kasvonsa suudelmilla. Umi alkoi parkua, koska hänet erotettiin lelustansa, mutta Kamila ei taipunut. Hän kantoi lapsen omaan huoneeseensa ja tyynnytti sen lakkaamattomilla lapsenloruilla.
Saila tuli heidän jäljessään ja huudahti: "Minä olen hävinnyt; sinä voitit tällä kertaa! Minä en voi kestää kauempaa. Kas tässä, Kamila, ota se! Minä en ole enää milloinkaan niin julma sinua kohtaan."
Hän heitti kirjeen vuoteeseen, vapautti Umin Kamilan sylistä ja kantoi hänet pois.
Kamila käänteli epäröiden kirjettä, avasi sen sitten ja alkoi lukea, mutta oli tuskin ehtinyt silmätä ensimmäisiä rivejä, kun hänen kasvoihinsa nousi vihan puna ja hän heitti kirjeen luotansa. Sitten hän voitti ensimmäisen syvän vastenmielisyyden puuskan, tarttui jälleen kirjeeseen ja luki sen.
On mahdoton sanoa, ymmärsikö hän kaikkea vai eikö, mutta hänestä tuntui siltä, kuin olisi käsitellyt jotakin likaista, ja hän heitti kirjeen jälleen pois. Mies, joka ei ollut hänen puolisonsa, kehoitti häntä valmistamaan heille yhteistä kotia! Täysin tuntien kaikki tosiasiat Ramesh oli vain odottanut tilaisuutta saattaakseen hänet tähän häpeään! Jos heidän Ghazipuriin saavuttuaan Kamilan sydän olikin sykkinyt hänelle lämpöisemmin, niin luuliko hän sen koskevan itseänsä, mikäli hän oli Ramesh eikä — kuten Kamila oli uskonut — hänen puolisonsa? Ramesh oli tehnyt liian hätäisiä johtopäätöksiä, ja onnettomaan osattomaan kohdistuva sääli oli saanut hänet kirjoittamaan tämän lemmenkirjeen. Kuinka voikaan hän, Kamila, nyt — tai milloinkaan — karkoittaa sen väärän vaikutelman, jonka Ramesh oli hänen käyttäytymisestänsä saanut? Häpeä ja inho tulisivat olemaan hänen osanansa elämässä, vaikka hän ei ollut koskaan eläessään tehnyt pahaa yhdellekään sielulle. Nyt näkyi hänelle "koti" kauhistuttavana hirviönä, joka uhkasi hänet niellä, ja hän mietti turhaan pelastuskeinoa. Kahta päivää aikaisemmin hänen olisi vielä ollut aivan mahdoton uskoa, että Ramesh tulisi ilmenemään hänelle sellaisena hirviönä.
Hänen mietteensä keskeytti Umesh, joka kuului ovella yskähtävän. Kun
Kamila ei virkkanut mitään, hän kuiskasi: "Maammoseni!"
Kamila meni ovelle, ja Umesh ilmoitti, korvallistaan kynsien: "Sidhu
Babu on tuottanut Kalkuttasta näyttelijäseurueen tyttärensä häihin."
"Hyvä, Umesh, sinä voit mennä näytäntöä katsomaan."
Umesh: "Millaisia kukkia minun on huomenna teille tuotava?"
Kamila: "Älä huoli kukista."
Umesh oli pois lähtemässä, kun Kamila äkkiä kutsui hänet takaisin. "Odotahan, Umesh, kun lähdet näytäntöä katsomaan, niin ota tästä viisi rupiaa."
Umesh joutui ihan ihmeisiinsä; sellaisissa tilaisuuksissa näet ei kanneta pääsymaksua. "Pitääkö minun ostaa jotakin kaupungista, maammoseni?" kysyi hän.
Kamila: "Ei, minä en tarvitse mitään. Ota rahat; löytyy varmaan tilaisuus niiden käyttämiseen."
Umesh, joka oli ihan ymmällä, teki taas lähtöä, mutta Kamila kutsui hänet jälleen takaisin. "Mitä sanovatkaan ihmiset, jos sinä esiinnyt näytännössä noissa vaatteissa?" kysyi hän.
Umeshin mieleen ei ollut milloinkaan johtunut, että ihmiset saattoivat edellyttää mitään hänen vaatetukseensa nähden tai että siinä ilmenevä puutteellisuus voisi tehdä hänet arvostelun esineeksi. Lanneliinasta puuttuva aistikkuus, enempää kuin vaatteettomuus yleensäkään, ei häntä ollenkaan liikuttanut. Niinpä hän vastasikin Kamilan kysymykseen vain iloisesti irvistämällä.
"Kas tässä, ota nämä yllesi." Kamila veti esiin pari omaa pukuansa ja heitti ne Umeshille. Ne olivat pitkiä huivimaisia verhoja, joita voi laskostaa yhtä hyvin miehen kuin naisenkin vaatetukseksi, ja niissä oli leveät korureunukset, jotka kovin ihastuttivat Umeshia. Poika osoitti syvää kunnioitustansa kömpelöllä tavallansa, Kamilan jalkojen eteen heittäytyen, sieppasi sitten vaatteensa ja lähti menemään kasvojen turhaan ponnistellessa vielä leveämpää ilon irvistystä vastaan. Hänen lähdettyään Kamila kuivasi kyynelen ja asettui ikkunan luo.
"Etkö näytä minulle kirjettäsi, Kamila kulta?" kysyi hänen luoksensa saapuva Saila. Hän itse ei salannut mitään Kamilalta, joten hänellä oli rohkeutta tuohon pyyntöön.
"Tuossa, didi, lue se!" kehoitti Kamila osoittaen kirjettä.
"Hän on yhä vielä vihainen", mietti Saila ihmeissään, otti lattialta kirjeen ja luki sen. Se oli kieltämättä varsin hellä, mutta kovin kummallinen miehen vaimollensa kirjoittamaksi! Merkillinen teos! "Kirjoittaako miehesi romaaneja, ystäväiseni?" kysyi hän.
Kamila, joka oli kuin huumautunut, säpsähti kuullessaan sanan "miehesi".
"En tiedä", vastasi hän.
"No, lähdetkö tänään talossanne käymään?"
Kamila nyökkäsi vastaukseksi.
"Minä olisin muuten viettänyt päivän siellä sinun kerallasi, mutta tiedäthän, kultaseni, että minun täytyy tänään olla Narsingh Babun luona morsiamen tuliaisjuhlassa; niin ollen saa äiti lähteä minun sijaani."
"Ei, ei, äitisi ei pidä vaivautua lähtemään", huusi Kamila. "Onhan palvelijoita!"
Saila hymyili. "Niin, eipä sinun tarvinne mitään pelätä, kun sinulla on
Umeshin lainen urhea suojelija."
Umi oli sillä välin saanut käsiinsä lyijykynän ja piirteli sillä innokkaasti merkkejä kaikkialle soperrellen samalla omaa kieltänsä, jota hän nimitti "ääneen lukemiseksi." Kun Saila keskeytti hänen kirjalliset yrityksensä, hän esitti vastalauseeksi kimakan parkunan, joka taukosi vasta Kamilan puuttuessa asiaan: "Tulehan, minä annan sinulle jotakin koreata."
Kamila kantoi tyttösen huoneeseensa, laski hänet vuoteeseen ja leikki hänen kanssaan, kunnes huolet olivat kerrassaan unohtuneet. Tytön vaatiessa luvattua lahjaa Kamila otti lippaastansa kaksi kultaista rannerengasta. Umi ei ollut milloinkaan nähnyt niin kaunista lelua ja oli ihastuksissaan. Kun "täti" asetti ne hänen ranteisiinsa, hän heilutti käsivarsiansa ihaillakseen korujen vaikutusta ja hypähteli sitten pois näyttääkseen niitä äidillensä.
Saila riisui heti rannerenkaat jättääkseen ne takaisin niiden omistajalle. "Mitä ajatteletkaan, Kamila?" huudahti hän. "Kuinka tulitkaan asettaneeksi ne hänen ranteisiinsa?"
"Minä olen ne Umille lahjoittanut", virkkoi Kamila astuen lähemmäksi
Umin vihlovien valitushuutojen kaikuessa.
"Oletko järjiltäsi?" huudahti Saila. "Didi, sinä et saa antaa niitä takaisin! Voithan teettää niistä hänelle kaulakorun."
"Enpä ole nähnyt merkillisempää olentoa!" virkkoi Saila kiertäen käsivartensa ystävättären kaulaan.
"Minun täytyy tänään sanoa sinulle hyvästi, didi", jatkoi Kamila.
"Minä olen ollut täällä onnellinen, onnellisempi kuin koskaan ennen."
Kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä.
Sailankin oli vaikea olla itkemättä. "Älä puhu sillä tavoin, Kamila, ikäänkuin lähtisit luotamme ainiaaksi. Minä en voi uskoa, että olet ollut täällä todella onnellinen. Asia muuttuu aivan toiseksi nyt, kun saatte oman kodin. Me käymme silloin tällöin teitä katsomassa, ja kun olemme poistuneet, niin te sanotte: 'Jumalan kiitos, että vihdoinkin lähtivät!'"
Kun tuli Kamilan lähdön aika ja hän oli sanonut hyvästi kaikille, virkkoi Saila: "Minä käyn huomenna keskipäivällä sinua tervehtimässä." Mutta Kamila ei vastannut sitä eikä tätä.
Saapuessaan taloon hän tapasi siellä Umeshin. "Täälläkö sinä oletkin?" huudahti hän. "Minä luulin sinun menneen näytäntöä katsomaan."
"Se oli aikomukseni, mutta kun tiesin teidän aikovan tulla tänne — —"
Kamila: "Älä minusta välitä; mene katsomaan näytäntöä. Onhan täällä Bishan. Pidä kiirettä, jottet myöhästy."
Umesh: "Se ei ala vielä vähään aikaan."
Kamila: "Ei haittaa. Häissä tapahtuu aina yhtä ja toista. Mene katsomaan koko huvia." Umeshia ei tarvinnut kovin paljon kehoitella, ja hän oli jo lähtemässä, kun Kamila huusi hänen jälkeensä: "Kuulehan, jos setä tulee, niin — —" Niin pitkälle päästyään hän ei tietänyt, miten olisi saanut lauseen päätetyksi. Umesh tuijotti häneen suu auki. Hetkisen kuluttua Kamila jatkoi: "Älä unohda, että setä on hyvä ystäväsi. Jos jotakin tarvitset, mene vain hänen luoksensa, sano minulta terveisiä ja esitä pyyntösi, niin hän varmaan sen täyttää. Älä unohda minun terveisiäni!"
"Hyvä", sanoi Umesh lähtien matkaan ollenkaan aavistamatta, mitä tuo käsky merkitsi.
"Mihin armollinen rouva lähtee?" tiedusteli Bishan iltapäivällä.
"Minä menen Gangesiin kylpemään."
"Onko minun lähdettävä mukaan?"
"Ei, jää sinä pitämään huolta talosta." Kamila ojensi hänelle ilman nimenomaista aihetta rupian ja lähti kulkemaan virralle päin.