KUUDESNELJÄTTÄ LUKU
"Etkö voi hyvin, ystäväiseni?" kysyi Sailadzha Kamilan saavuttua.
"Kivistääkö päätäsi?"
"Ei, minua ei vaivaa mikään; miksi ei setä ole kotona?"
"Äiti lähetti hänet Allahabadiin sisareni luo, joka on ollut joitakin aikoja sairaalloinen."
"Milloin hän palaa?"
"Hän kuuluu viipyvän ainakin viikon. Sinä olet rasittanut itseäsi liiaksi, kun olet puuhaillut koko päivän talossanne. Sinä näytät kovin uupuneelta. Syö illallinen varhain ja mene levolle."
Kamilan ainoana pelastuksena olisi tässä tilassa ollut Sailan uskotuksensa ottaminen, mutta hän tunsi sen olevan mahdotonta. Juuri Sailalle hänen oli mahdotonta tunnustaa, että se henkilö, jota hän oli pitänyt miehenänsä, ei ollutkaan hänen miehensä.
Kamila sulkeutui omaan huoneeseensa ja luki vielä kerran Rameshin kirjeen.
Kirjeessä ei ollut mainittu vastaanottajan nimeä eikä osoitetta, mutta sisällöstä kävi selvästi ilmi, että kysymyksessä oleva henkilö oli nainen, että hän oli ollut Rameshin kihlattu morsian ja että suhde Kamilaan oli aiheuttanut kihlauksen purkautumisen. Ramesh ei myöskään ollut salannut sitä tosiasiaa, että hän sydämestänsä rakasti sitä naishenkilöä, jolle kirje oli tarkoitettu ja että hän oli purkanut suhteen onnettoman Kamilan vuoksi, johon kohtalo oli hänet niin omituisella tavalla liittänyt.
Kamila palautti yksityiskohdittain mieleensä koko heidän yhteisen elämänsä ensimmäisestä hiekkasärkällä tapahtuneesta kohtauksesta aina Ghazipuriin saapumiseen asti, ja se, mikä oli aikaisemmin ollut hämärää, kävi nyt kirkkaaksi kuin päivä. Ramesh oli koko ajan tietänyt, ettei Kamila ollut hänen vaimonsa, eikä ollut ymmärtänyt, miten menetellä; Kamila sitävastoin oli kaikessa rauhassa pitänyt häntä puolisonansa ja oli arvelematta valmistautunut viettämään hänen kerallansa elinkautista yhteiselämää.
Häpeäntunne viilsi kuin veitsi hänen sydäntänsä, ja kun hänen muistiinsa palautui erinäisiä kohtauksia, hän olisi mielellään vaipunut maan alle. Häpeä tulisi liittymään häneen pitkin elämää; ei ollut mitään mahdollisuutta välttää sen poltinmerkkiä.
Hän työnsi oven auki ja astui talon takana olevaan puutarhaan. Pimeä talvinen taivas kaartui hänen päänsä päällä torjuvan kalseana kuin musta marmoriholvi. Näkyvissä ei ollut pilvenhattaraa, ei sumun häivääkään, ja tähdet paistoivat kirkkaasti. Etualalla oleva nuorten mango-puiden ryhmä vain korosti öistä tummuutta. Sisäiselle katseelle ei avautunut mitään kurjuudesta pois johtavaa polkua. Kamila vaipui viluiseen ruohikkoon ja jäi siihen istumaan jäykkänä kuin veistokuva, yhtään kyyneltä vuodattamatta ja mitään hiiskumatta.
Hän ei ottanut ollenkaan huomioon ajan kulumista, mutta vähitellen tunkeutui pureva kylmyys hänen sydänjuuriinsa, ja hänen koko ruumiinsa värisi. Kun vähenevä kuu vihdoin sukelsi näkyviin liikkumattomien palmujen takaa, nousi Kamila verkalleen, vetäytyi omaan huoneeseensa ja sulki oven.
Kun hän aamulla avasi silmänsä, seisoi Saila hänen vuoteensa vieressä. Kamila nousi heti istualleen, häpeissään sen vuoksi, että oli nukkunut niin kauan.
"Älä nouse, ystäväiseni", virkkoi Saila, "on parasta, jos nukut vielä vähän aikaa; sinä et varmaankaan voi hyvin. Sinä näytät väsyneeltä, ja silmiesi alla on tummat juovat. Sano minulle, mikä sinua vaivaa, rakkaani!" Sailadzha istuutui hänen viereensä ja laski käsivartensa hänen kaulalleen.
Kamilan povi kohoili ankarasti, eikä hän kyennyt enää pidättämään kyyneliänsä. Hän painoi kasvonsa Sailan olkapäätä vasten ja itki hillittömästi Sailan pitäessä häntä kiinteästi sylissään ja yrittämättä ollenkaan sanoilla lohduttaa.
Vihdoin Kamila vapautti itsensä Sailan sylistä, pyyhki kyynelensä ja alkoi ääneen nauraa. "Kuulehan, kuulehan, jo riittää", sanoi Saila. "Enpä ole milloinkaan tavannut sinunlaistasi salaperäistä tyttöä. Sinun ei kumminkaan pidä luulla, etten tiedä, mikä sinua vaivaa; niin kokematon en ole. Sanonko sen sinulle? Allahabadiin lähdettyänsä Ramesh Babu ei ole kirjoittanut sinulle yhtään ainoata kirjettä, ja se loukkaa sinua, vaikka oletkin liian ylpeä sitä tunnustamaan. Mutta sinun tulee muistaa, että hänellä on siellä paljon tehtävää ja että hän palaa muutaman päivän kuluttua. Sinun ei pidä välittää mitään, ellei hänellä ole tilaisuutta sinulle kirjoittaa, kun hän on poissa vain lyhyen ajan. Sinä tuhma tyttö! Mutta tiedätkö, rakkaani, vaikka sinua näin neuvon, olisin sinun sijassasi menetellyt aivan samoin! Me naiset itkemme sellaisten mielettömien asiain vuoksi. Kunhan itket itkettäväsi ja alat jälleen hymyillä, on asia pian unohdettu."
Hän painoi Kamilan rintaansa vasten ja jatkoi: "Nyt sinusta tuntuu siltä, kuin et voisi milloinkaan antaa Ramesh Babulle anteeksi; eikö totta? Sanohan!"
"Niin, se on totta", vastasi Kamila.
Saila taputti hänen poskeansa. "Sitähän minä ajattelin; tietysti oli niin laita! No, saammepa nähdä. Kunhan et vain pane sitä kovin pahaksesi."
Vielä samana aamuna Saila lähetti kirjeen isällensä Allahabadiin. "Kamila on kovin huolissaan", kirjoitti hän, "kun ei ole saanut mitään tietoja Ramesh Babulta. Voi varsin hyvin käsittää, mitä merkitsee lapsi paralle, kun mies tuo hänet vieraalle paikkakunnalle ja sitten lähtee pois, milloin hyväksi näkee, jättää hänet yksin, vieläpä mitään hänelle kirjoittamattakin. Eikö hän voi saada asioitansa Allahabadissa suoritetuiksi? On paljon ihmisiä, joilla on paljon tekemistä, mutta jotka siitä huolimatta ehtivät kirjoittaa."
Setä etsi Rameshin käsiinsä, luki hänelle otteita tyttärensä kirjeestä ja piti ankaran nuhdesaarnan. Asian laita ei suinkaan ollut niin, että Ramesh ajatteli Kamilaa liian vähän, mutta mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli päästä mihinkään tulokseen. Hänen pitkäaikainen oleskelunsa Allahabadissa ei johtunut välinpitämättömyydestä, vaan epäröinnistä. Nyt tuli vielä kaiken hämmingin lisäksi tuo ote Sailan kirjeestä.
Kirjeen sanamuodosta selvisi, että Kamila kovin häntä kaipasi, joskin arkuus esti häntä itse kirjoittamasta. Ramesh oli tullut tienhaaraan ja päätti nyt kohta valita suuntansa. Ratkaisevana seikkana ei saanut olla yksin hänen oma onnensa, vaan myöskin Kamilan rakkaus. Sallimus oli tuolla kaukaisella karilla liittänyt yhteen sekä heidän elämänsä että sydämensäkin.
Niinpä hän kävikin heti toimeen ja sepitti seuraavan kirjeen Kamilalle:
Rakkahin. — Sinä, Kamila, et saa pitää tätä puhuttelusanaa pelkkänä sovinnaiseen kirjetyyliin kuuluvana. Minä en milloinkaan nimittäisi sinua "rakkahimmaksi", ellet tosiaankin olisi se olento, jota rakastan enin maailmassa. Jos olet tätä epäillyt, jos olen milloinkaan loukannut tunteitasi, niin se tosiasia, että minä mitä vilpittömimmin nimitän sinua "rakkahimmakseni", toivoakseni hälventää ne epäilykset ja viihdyttää haavojen kivun ainiaaksi!
Miksi tätä laveammin selittelisin? Moni seikka tähänastisessa käyttäytymisessäni on sinua varmaan loukannut. Jos sydämesi senvuoksi minua syyttää, en kykene syytöstä kumoamaan. Voin ainoastaan yhä uudelleen vakuuttaa, että sinä olet rakkahimpani ja ettei ole ketään, jota kohtaan tuntisin samaa rakkautta. Tämä kenties ei kelpaa täysin puolustamaan kaikkia käytökseni virheitä, mutta se on ainoa, minkä voin sinulle tarjota. Kun siis nimitän sinua "rakkahimmaksi", niin tahdon siten pyyhkäistä olemattomiin koko epäilyksien kalvaman menneisyyden ja laskea tulevaisen rakkautemme perustuksen. Usko minua: sinä olet minun ainoa ajatukseni, sinä olet totisesti minun "rakkahimpani". Kunhan sen varmasti uskot, niin epäilykset ja levottomuus lopullisesti hälvenevät.
Tahtoisin vielä sinulta kysyä, olenko saavuttanut rakkautesi, mutta en uskalla. Rakkaus kehoittaa minua sitä kysymään, ja minä olen varma siitä, että vastaus on kerran tuleva. Me emme lausu yhtäkään sanaa, mutta sydän puhuu sydämelle: rakkauteni se luo minuun tämän varmuuden. Minä en kerskaile olevani sinun arvoisesi, mutta tunnen, ettei ihailuni ja antaumukseni voi mennä hukkaan.
Minä tiedän varsin hyvin, että tämä kirje tekee vaivalloisen tutkielman vaikutuksen, ja siitä syystä haluaisin mieluimmin sen repiä rikki; mutta minun on toistaiseksi mahdoton sepittää sellaista kirjettä, joka todella toisi ilmi tunteitani. Mutta kirjeitähän täytyy kahden ihmisen keskenänsä vaihtaa. Sarjan ensimmäisessä kirjeessä on ylen vaikea löytää oikeata ilmaisua tunteillensa. Kun sydämemme todella toisiinsa liittyvät, kykenen varmaan kirjoittamaan sinulle oikeita kirjeitä. Vain silloin, kun huoneessa ovet ovat auki kahden puolen, tuuli voi puhaltaa vapaasti sen läpi.
Kamila, rakkahin, milloin löydän sinun sydämesi oven?
Kaikki tämä kypsyy hitaasti; kiirehtiminen vain tekisi tarkoitusperän saavuttamisen mahdottomaksi. Minä saavun Ghazipuriin aamulla, päivää myöhemmin kuin tämä kirje. Minä pyydän sinua silloin olemaan meidän omassa kodissamme. Me olemme olleet kauan kodittomat, enkä minä voi kauemmin sietää tätä elämää. Nyt minulla vihdoinkin on toivo saada astua oman kynnyksemme yli ja tervehtiä sydämeni kuningatarta kotini valtiattarena. Tämä tuokio on oleva toinen "onneatuova silmäyksemme."
Muistatko vielä ensimmäisemme sinä kuutamoyönä virran rannalla autiolla hiekkasärkällä — korkean taivaankannen alla, ilman minkäänlaista kattoa päämme päällä ja ilman sukulaisia ja tuttavia juhlallisen toimituksen todistajina?
Se tuntuu minusta epätodelliselta, kuin unennäöltä. Senvuoksi minä kiihkeästi odotan toista "onneatuovaa näkemistä" aamun kirkkaassa, tyynessä valaistuksessa, omien seinien sisäpuolella, keskellä vankkaa todellisuutta. Sinun suloiset, hymyilevät kasvosi oman ovemme kehystäminä jäävät ainiaaksi muisteloitteni aarrearkkuun. Sitä kuvaa minä ikävöin nähdä. Rakkahin, minä olen almunanoja sinun sydämesi portilla; älä lähetä minua pois tyhjin käsin! Sinulle aina altis
Ramesh.