YHDEKSÄSNELJÄTTÄ LUKU
Seuraavana aamuna Hemnalini nousi varhain ja lähti kohta tapaamaan isäänsä. Annada Babu oli makuuhuoneessaan; hän oli siirtänyt lepotuolin ikkunan luo ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
Huone oli niukasti kalustettu, siinä oli vain vuode ja kaappi. Seinällä riippui taidokkaasti leikatussa kehyksessä Hemnalinin äiti-vainajan muotokuva, ja vastakkaisella seinällä oli eräs hänen kutomansa verho. Kaapissa, joka säilytettiin täysin ennallaan, olivat hänen korunsa ja muut henkilökohtaiset muistoesineet.
Hemnalini pysähtyi isänsä taakse ja silitti hellävaroen hänen päätänsä sanoen poimivansa pois harmaat hiukset.
"Kuulehan, taatto", virkkoi hän, "mitäpä, jos joisimme teen tänään aikaisemmin? Sitten voimme istua huoneessasi, ja sinä kerrot tarinoita menneiltä ajoilta. Etpä usko, kuinka mielelläni niitä kuuntelen."
Annada Babu vaistosi niin herkästi tyttärensä mielialoja, että heti arvasi, miksi tee nyt oli niin kiireesti juotava. Akshai saapuisi tapansa mukaan teenjuonnin aikaan, ja Hem tahtoi häntä väistää vetäytymällä mahdollisimman pian isänsä huoneeseen.
Tyttären hermojen tila huolestutti Annada Babua kovin: Hemnalini oli vauhko kuin säikähtynyt kauris.
Kun he ehtivät alakertaan, havaitsi Annada Babu, ettei vesi vielä kiehunut, ja purki harminsa onnettomaan palvelijaan, jota piti syyllisenä. Mies väitti turhaan vastaan, ettei ollut arvannut teetä vaadittavan ennen tavanmukaista aikaa. Annada Babu lausui ylen kuuluvasti julki varman vakaumuksensa, että nykyaikaiset palvelijat eivät tiedä, mitä heidän rauhaansa kuuluu, ja että hänen henkilökuntansa kaipasi erikoista unilukkaria.
Kiehuvaa vettä saatiin viipymättä. Annada Babu ei kumminkaan ryyppinyt teetänsä hitaasti, sen makua tutkistellen ja samalla tyttärensä kanssa jutellen, vaan ryhtyi tyhjentämään kuppiansa tarpeettoman kiireesti.
"Onko sinulla kiire, taatto, aiotko lähteä ulos?" kysyi Hemnalini ihmeissään.
"Ei, enhän toki! Kun sää on näin kylmä, juon teen mielelläni nopeasti; kuuma tee ajaa ulos hikeä ja tekee hyvää", vastasi isä. Mutta ennenkuin sellaiset vaikutukset ehtivät ilmetä, astui huoneeseen Dzhogendra Akshai kintereillänsä.
Akshai oli pukeutunut erikoisen huolellisesti; hän heilutti hopeahelaista kävelykeppiä, ja hänen rinnallansa kelluivat upeat vitjat; vasemmassa kädessä hänellä oli ruskeaan paperiin kääritty kirja. Hän ei asettunut tavalliselle paikallensa pöydän ääreen, vaan veti tuolin Hemnalinin viereen ja virkkoi hymyhuulin: "Kellonne käy tänään edellä."
Hemnalini ei katsahtanutkaan häneen eikä välittänyt mitään vastata.
"Hem, kultaseni, mennään yläkertaan", sanoi Annada Babu, "meidän täytyy ripustaa talvivaatteeni auringonpaisteeseen."
"Eihän sinun tarvitse pitää sellaista kiirettä, taatto", esteli
Dzhogendra, "eihän aurinko karkuun juokse. Hem, etkö kaada teetä
Akshain kuppiin? Minä tahtoisin myös, mutta vieraille ensin, sehän on
selvä!"
Akshai nauroi ja kääntyi Hemnalinin puoleen. "Oletteko milloinkaan nähnyt sellaista epäitsekkyyttä. Hän on ilmeinen sir Philip Sidney!"
Ottamatta millään tavoin huomioon Akshain leikillisyyttä Hemnalini täytti kaksi kuppia, ojensi toisen Dzhogendralle, työnsi toisen Akshaita kohti ja katsoi kysyvästi isäänsä.
"Jos odotamme vielä kauemmin, niin katolla tulee liian kuuma", virkkoi
Annada Babu. "Tule, Hem, mennään mieluummin heti."
"Hitto vieköön vaatteet!" huudahti Dzhogendra. "Akshai on tullut — —"
Annada Babu sydämystyi. "Te molemmat yritätte väkivalloin saada meitä taipumaan tahtoonne! Kun henkilö kärsii sielullisia tuskia, ei teillä ole mitään oikeutta yrittää häntä säikyttää myöntyväiseksi. Minä olen sietänyt sitä kauan vaieten, mutta nyt en enää voi. Tule, Hem, tästä lähtien me juomme teemme yläkerrassa."
Hän yritti vetää Hemiä pois huoneesta, mutta tyttö virkkoi rauhallisesti. "Odotahan, taatto. Sinä et ole vielä juonut teetäsi loppuun. Kuulkaa, Akshai Babu, saanko kysyä, mitä tuo salaperäinen käärö sisältää?"
"Ette ainoastaan saa sitä kysyä, vaan voitte itse ottaa selkoakin sen salaisuudesta", vastasi Akshai ojentaen käärön hänelle.
Hem avasi käärön, josta ilmaantui nahkakantinen painos Tennysonin runoelmia. Tyttö säpsähti ja kalpeni. Hän oli jo kerran ennen saanut samanlaisen lahjan. Toisten tietämättä hän säilytti laatikossaan ihan samaa ja samoin sidottua teosta.
Dzhogendra hymyili. "Salaisuus ei ole vielä ihan selvä", sanoi hän, avasi kirjan ja osoitti sisarellensa sen nimilehteä. Siihen oli kirjoitettu: "Kunnioitetulle Hemnalinille Akshain kiintymyksen merkiksi."
Hemnalini pudotti kirjan kädestään kuin kuuman perunan ja kääntyi pois.
"Tule, taatto", sanoi hän, ja isä ja tytär lähtivät huoneesta.
Dzhogendran silmät säihkyivät. "Minä en jää enää hetkeksikään tämän katon alle!" huudahti hän. "Minä lähden tieheni ja elätän itseäni jossakin koulumestarina."
"Se käy liiaksi sydämellesi, kunnon veikko", virkkoi Akshai. "Minähän jo sanoin uskovani sinun erehtyneen. Minä taivuin sinun vakuutteluihisi, mutta nyt olen varma siitä, ettei Hemnalini milloinkaan minusta huoli. Siitä ajatuksesta sinun on luovuttava. Menettelemme viisaimmin, jos nyt pidämme huolta siitä, että hän unhottaa Rameshin."
"Se on aivan totta, mutta miten siitä tehtävästä suoriudumme?"
"Meidänhän ei tarvitse menetellä sillä tavoin kuin minä olisin ainoa naitavaksi kelpaava mies maailmassa. Asia olisi tietenkin toinen, jos sinä olisit sisaresi sijassa, ja minun esivanhempaini ei tarvitsisi huolestuneina odotella sitä päivää, jolloin minä lakkaan olemasta poikamies. Mutta asiain ollessa nykyisellä kannallansa me tarvitsemme kosijaa, joka on hänen makunsa mukainen — ei sellaista, jonka nähdessään hän karkaa vaatteita tuulettamaan!"
Dzhogendra: "Sulhasta ei saa myymälästä."
Akshai: "Sinä menetät vähästä rohkeutesi. Vaikka varsinaisena tarkoituksenamme nyt onkin miehen löytäminen Hemnalinille, epäonnistuu yritys sittenkin kerrassaan, jos liiaksi hätiköit. Sinun ei pidä puhua naimisiinmenosta liian aikaisin, ellet tahdo säikähdyttää molempia asianosaisia heti erilleen. Anna heidän tuttavuutensa kypsyä hiljalleen ja odota suotuisaa kosintatilaisuutta."
Dzhogendra: "Myönnän mielelläni, että taktiikkasi on hyvä, mutta sano minulle miehen nimi!"
Akshai: "Sinä et tunne häntä vielä lähemmin, mutta olet hänet nähnyt: tohtori Nalinaksha."
Dzhogendra: "Nalinaksha!"
Akshai: "Näytätpä hämmästyvän! Brahma Samadzhissa hän tosin on herättänyt vähän hälinää, mutta se ei haittaa. Et suinkaan sen vuoksi tahdo päästää käsistäsi niin hyvää saalista?"
Dzhogendra: "Jos niin hyvän saaliin saisin, en mistään muusta välittäisi! Mutta luuletko Nalinakshan suostuvan?"
Akshai: "En tahdo väittää, että hän sen tekisi, jos asiaa hänelle heti tänään ehdottaisit; mutta aika tekee ihmeitä! Kuulehan, Dzhogen, mitä sanon. Nalinaksha pitää huomenna esitelmän. Vie Hemnalini sitä kuulemaan. Se poika on oivallinen puhuja. Mikään ei vaikuta naisiin niin voimakkaasti kuin kaunopuheisuus. Ne raukat eivät käsitä, että mies, joka osaa kuunnella, on verrattomasti edullisempi kuin sellainen, joka osaa puhua."
Dzhogendra: "Mutta kuulehan, sinun tulee kertoa minulle Nalinakshan historia; haluaisin tietää hänestä enemmän."
Akshai: "Olkoon menneeksi, minä kerron sinulle hänen tarinansa, mutta jos havaitset siinä jossakin kohden virheellisyyttä, niin älä pane pahaksesi. Pieni vika on mielestäni etu; se tekee saavutettavaksi esineen, joko muutoin olisi liian kallis."
Nalinakshan tarina, sellaisena kuin Akshai sen esitti, oli pääpiirteissään tällainen:
Hänen isänsä Radzhballah oli pieni tilanomistaja Faridpurin tienoilta. Kolmenkymmenen ikäisenä Radzhballah liittyi Brahma Samadzhin lahkokuntaan. Hänen vaimonsa kuitenkin kieltäytyi omaksumasta miehensä uutta uskoa ja kulki päättävästi omaa tietänsä noudattaen mitä tarkimmin rituaalisia puhtaussääntöjä. Radzhballah tietenkin piti vaimonsa menettelyä erittäin epämiellyttävänä. Heidän poikansa Nalinaksha pääsi käännytysintonsa ja erinomaisen kaunopuheisuutensa nojalla jo nuorella iällä Brahma Samadzhin seurakuntaan. Hän astui lääkärinä valtion palvelukseen ja eli bengalilaisen virkamiehen tavanomaista kulkijaelämää. Kaikkialla, minne hän joutui, hänestä liikkui hyvä maine nuhteettoman käytöksen, ammatillisen kunnon ja innokkaan uskonnollisuuden vuoksi.
Sitten tuli salama selkeältä taivaalta. Iäkäs Radzhballah päätti yht'äkkiä naida erään lesken tuttavapiiristänsä, eikä mikään voinut saada häntä aikeestansa luopumaan. Hän torjui kaikki vastaväitteet sanomalla: "Nykyinen vaimoni ei ole oikea puolisoni, sillä hän ei tunnusta minun uskoani. Olisi kerrassaan väärin, jos hänen tähtensä jättäisin naimatta naisen, jonka elämä ja uskonto, sydän ja sielu liittävät kiinteästi minuun."
Yleisestä paheksumisesta huolimatta Radzhballah päätti naida lesken hindulaisia menoja noudattaen.
Nalinakshan äiti valmistautui lähtemään pois miehensä luota ja muuttamaan Benaresiin. Nalinaksha harjoitti silloin vapaata lääkärinammattia Rangpurissa. Hän luopui siitä heti ja selitti äidille aikovansa lähteä hänen kerallansa tuohon pyhään kaupunkiin.
"Poikani", virkkoi vanha nainen kyynelsilmin, "meidän vakaumuksemme ovat erilaiset. Miksi haetkaan itsellesi suotta vaikeuksia?"
"Ei tule olemaan mitään erilaisuutta", vastasi Nalinaksha, joka syvästi tunsi isän petoksesta äidille koituneen häpeän ja oli päättänyt ottaa äidin onnen ylimmäksi silmämääräksensä. Niinpä he lähtivät yhdessä Benaresiin. Pian sen jälkeen äiti tiedusteli, eikö poika aikonut etsiä itselleen puolisoa.
Nalinaksha oli pahassa pulassa. "Miksi sen tekisinkään, äiti?" kysyi hän. "Minä olen nykyiseen olooni tyytyväinen."
Äiti arvasi hänen epäröintinsä syyn. Irtautuessaan entisestä olopiiristänsä Nalinaksha oli luopunut paljosta, mutta ei voinut mennä niin pitkälle, että olisi solminut avioliiton Brahma Samadzhin ulkopuolella.
Varoen missään nimessä olemasta hänen esteenänsä äiti vastasi: "Rakas poikani, minun puolestani voit viettää naimattomana koko ikäsi. Ota vaimoksesi kenet hyväksi näet; minun taholtani sinun ei tarvitse pelätä minkäänlaista vastustusta."
Nalinaksha harkitsi asiaa muutaman päivän ja ilmoitti sitten päätöksensä.
"Äiti", virkkoi hän, "minä tuon kotiin sinun mielesi mukaisen miniän, kelpo tytön, jonka kanssa elät aina sovinnossa ja joka ei milloinkaan aiheuta sinulle ikävyyttä." Niin hän lähti Bengaliin etsimään itsellensä morsianta.
Siitä, mitä myöhemmin tapahtui, kerrotaan eri tavoin. Toiset sanovat hänen salaa matkustaneen johonkin maakylään ja naineen orpotytön, joka kohta kuoli; toiset taas epäilevät tätä huhua. Akshai puolestansa arveli hänen olleen aikeissa mennä naimisiin, mutta muuttaneen mieltänsä ratkaisevalla hetkellä.
Olipa asia miten tahansa, joka tapauksessa otaksui Akshai, ettei Nalinakshan äiti ollenkaan vastustaisi ehdotettua liittoa — päinvastoin: hän olisi iloinen, jos poika valitsisi itselleen vaimon sydämensä taipumusta noudattaen, ja kaukaa saisi etsiä niin viehättävää morsianta kuin Hemnalini. Sitäpaitsi tulisi rakastettava Hem kohtelemaan anoppiansa asianmukaisen kunnioittavasti ja välttämään kaikkea, mikä saattaisi herättää pahennusta. Aivan lyhyen tutustumisen nojalla Nalinaksha tulisi vakuutetuksi siitä, että hän oli sellainen kuin olla pitikin.
Akshai neuvoi niinmuodoin tutustuttamaan nuoret henkilöt toisiinsa mahdollisimman pian.