YHDESNELJÄTTÄ LUKU
"Hei, Umesh", huudahti Ramesh, "mihin sinä lähdet?"
"Minä lähden maammosen mukaan."
Ramesh: "Mutta minähän olen ostanut sinulle matkalipun Benaresiin asti, ja tämä on vasta Ghazipur. Me emme matkusta Benaresiin."
Umesh: "En minäkään."
Ramesh ei ollut arvannut Umeshin liittyvän alinomaiseksi perheenjäseneksi, mutta pojan tyyni varmuus hämmästytti häntä.
"Otammeko siis Umeshin mukaamme?" kysyi hän Kamilalta.
"Hänellä ei ole ketään muutakaan, kenen luo menisi."
Ramesh: "Onhan hänellä joitakin sukulaisia Benaresissa."
Kamila: "Hän haluaa mieluummin lähteä meidän matkaamme. Muista nyt, Umesh, että olemme vieraalla paikkakunnalla, ja pysyttele lähellä setää, jottemme tungoksessa sinua kadota."
Oli ilmeistä, että Kamila oli ottanut yksinomaisesti johtaakseen matkaseuruetta ja vastatakseen siitä. Se vaihe, jossa hän oli nöyrästi tyytynyt Rameshin määräyksiin, oli kulunut nopeasti loppuun. Niinpä Umesh enemmittä puheitta lähti heidän mukaansa, pieni vaatemytty kainalossaan.
Setä asui pienessä talossa kaupungin ja eurooppalaiskorttelin välillä. Talon edessä oli kivikehäinen kaivo ja takana puutarha, jossa kasvoi mangopuita. Taloa erotti kadusta matala muuri, ja muurin ja talon välissä oli pienoinen kasvitarha, jota kasteltiin kaivon vedellä. Rameshille ja Kamilalle tarjottiin vieraanvaraisuutta, kunnes he löytäisivät oman asunnon.
Sedän vaimossa, Haribhabhinissa, jota hänen miehensä oli aina kuvaillut aran heiveröiseksi, ei näkynyt mitään ulkonaisia heikon rakenteen merkkejä. Hän oli ehtinyt keski-iän ohi, mutta näytti terveeltä ja voimakkaalta, ja ainoastaan ohimoilla näkyi muutamia harmaita hiuksia. Vanhuus näytti niin sanoaksemme saaneen oikeuden häneen, mutta ei ollut vielä käyttänyt sitä hyväksensä.
Tosiasia oli, että hän pian sen jälkeen, kuin Tshakrabartti oli hänet nainut, oli sairastunut malariakuumeeseen, josta hänen miehensä mielipiteen mukaan ainoastaan ilmanalanvaihdos voi hänet parantaa. Senvuoksi Tshakrabartti oli siirtynyt koulumestariksi Ghazipuriin ottaen perheensä mukaansa.
Haribhabhinin terveys oli aikoja sitten entisellään, mutta hänen miehensä huolehti hänestä yhä vieläkin alinomaa.
Tshakrabartti vei vieraansa erääseen ulompaan huoneeseen ja lähti sitten sisäsuojiin etsimään eukkoansa, joka löytyi takapihalta, missä hän asetteli ruukkujansa ja pannujansa auringonpaisteeseen ja viskoi vehniä.
"Täälläkö sinä oletkin!" huudahti Tshakrabartti. "Tänään on sangen kylmä. Etkö ota huivia hartioillesi?"
Haribhabhini: "Mitä ajatteletkaan? Kylmä! Aurinko tässä korventaa selkääni."
Tshakrabartti: "Se ei käy päinsä. Sinun täytyy ottaa päivänvarjo."
Haribhabhini: "Olkoon menneeksi, nouda se. Sanohan nyt, missä olet niin kauan viipynyt."
Tshakrabartti: "Se on pitkä juttu. Minä olen tuonut pari vierasta; heistä on ensin pidettävä huolta." Sitten hän lyhyesti kertoi, keitä vieraat olivat.
Tshakrabartti ei suinkaan tuonut ensi kertaa vieraita kotiinsa, mutta
Haribhabhini oli tuskin valmistautunut ottamaan vastaan pariskuntaa.
"Siunatkoon, mihin me ne sijoitamme!" huudahti hän.
"Tulehan ensin heitä näkemään", virkkoi hänen miehensä, "sitten voimme ratkaista, mihin heidät sijoitamme. Missä onkaan Saila?"
"Hän on pesemässä lasta."
Tshakrabartti nouti nyt Kamilan ja esitteli hänet vaimollensa.
Kamila tervehti Haribhabhinia niin kunnioittavasti kuin eukon ikä vaati. Eukko puolestaan kosketti Kamilan leukaa, suuteli sitten omaa sormeansa ja sanoi miehellensä: "Eikö hän sinunkin mielestäsi muistuta suuressa määrin meidän Bidhuamme?" — Bidhu oli vanhempi tytär, Allahabadissa naimisissa.
Tshakrabarttia keksitty yhtäläisyys salaa hymyilytti. Todellisuudessa Bidhu ja Kamila eivät olleet vähimmässäkään määrässä toistensa näköiset, mutta Haribhabhini ei tahtonut milloinkaan myöntää, että mikään muu tyttö oli kauneudeltaan tai muilta eduiltaan hänen tytärtänsä parempi. Toinen tytär, Sailadzha, eli vanhempien luona eikä kenties voinut kilpailua kestää, joten äiti piti lippua korkealla vertailemalla vierasta poissaolevaan.
"Olemme kovin iloiset saadessamme ottaa teidät vastaan", jatkoi Haribhabhini, "mutta pelkään, että olonne tulee hieman epämukavaksi. Uutta taloamme parhaillaan korjataan, joten meidän täytyy sujuttautua tänne." Tshakrabarttilla oli tosiaankin kauppakujan varrella toinen pieni rakennus, joka oli parhaillaan korjattavana, mutta se ei suinkaan ollut sellainen paikka, jossa olisi voinut asua, eivätkä he olleet milloinkaan sitä ajatelleetkaan.
Tshakrabartti nauroi itsekseen eukkonsa kerskailulle, mutta ei antanut häntä ilmi. "Jos te pelkäisitte epämukavuutta, en olisi kehoittanut teitä tänne tulemaan", huomautti hän Kamilalle. Sitten hän kääntyi vaimonsa puoleen: "On parasta, ettet jää tänne. Syysaurinko voi olla sinulle vahingoksi." Hän lähti katsomaan, kuinka oli Rameshin laita.
Jäätyään yksin Kamilan seuraan Haribhabhini alkoi ahdistella tyttöä kysymyksillä.
"Miehenne on asianajaja, eikö totta? Kuinka kauan hän on jo harjoittanut ammattiansa? Paljonko hänellä on siitä tuloja? Vai niin, hän ei ole vielä harjoittanut käytännöllistä toimintaa? Mistä hän sitten elää? Onko appenne jättänyt hänelle hyvän omaisuuden? Ettekö tiedä? Olettepa te merkillinen tyttö! Ettekö tiedä mitään miehenne sukulaisista? Paljonko miehenne antaa teille taloutta varten kuukaudessa? Teidänkö, teidän iällänne, on pidettävä huolta kaikesta, kun teillä ei ole anoppia! Minun tyttäreni Bidhun mies jättää koko ansionsa hänen käytettäväkseen."
Tuollaisella loppumattomalla kysymysten ja huomautusten sarjalla eukko piankin todisti Kamilan kyvyttömyyden, ja tyttö käsitti selvästi, kuinka tavattomalta ja hävettävältä täytyi tuntua, ettei hän tietänyt mitään miehensä ulkonaisesta asemasta ja suvusta. Kamila huomasi, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tilaisuutta tutunomaisesti jutella Rameshin kanssa asioistansa ja ettei hän tietänyt miehestänsä juuri mitään. Ensi kerran hän tajusi asemansa omituisuuden ja joutui mieltä hämmentävän oman kelvottomuutensa tunnon valtaan.
"Saanko katsoa rannerenkaitanne, lapsukaiseni?" aloitti Haribhabhini jälleen. "Hyvää kultaa ne eivät ole, eiväthän? Eikö isänne antanut teille mitään koruja, kun menitte naimisiin? Ah, teillä ei ole isää? Mutta pitäisihän teillä sentään joitakin koruja olla. Eikö miehenne ole teille mitään lahjoittanut? Bidhulle hänen miehensä antaa jonkin korun joka toinen kuukausi."
Tämä ristikuulustelu keskeytyi, kun saapui Sailadzha taluttaen kaksivuotiasta tytärtänsä Umia. Sailadzha oli tummaverinen, ja hänen kasvonsa olivat pienet, mutta niiden ilme oli eloisa ja otsa leveä. Näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut tervettä järkeä ja leppoinen luonnonlaatu.
Hetkisen Kamilaa tarkasteltuansa Sailadzhan pieni tyttö tervehti häntä "tätinä". Ei sen vuoksi, että hän olisi huomannut vähintäkään Bidhuun viittaavaa yhtäläisyyttä — hän sijoitti jokaisen naisolennon, joka häntä miellytti, empimättä "tätien" luokkaan. Kamila nosti tytön heti syliinsä.
Haribhabhini esitteli Kamilan Sailadzhalle: "Tämän rouvan mies on asianajaja ja aikoo asettua tänne ammattiansa harjoittamaan. Isä on matkalla heidät tavannut ja tuonut tänne."
Nuorten naisten katseet osuivat yhteen, ja tämä yksi silmäys teki heistä hyvät ystävät.
Haribhabhini lähti pitämään huolta vieraittensa hyvinvoinnista, ja
Sailadzha tarttui Kamilan käteen vieden hänet omaan huoneeseensa.
Aivan pian he juttelivat aivan tuttavallisesti. Ikäero oli tuskin huomattavissa.
Tiedoiltansa ja ajatuskyvyltänsä Kamila oli ikäisiänsä melkoisesti kehittyneempi. Tämä saattoi johtua siitä, ettei hänen yksilöllisyyttänsä ollut milloinkaan tukahduttanut anopin kuri. Hänen korvissaan eivät olleet milloinkaan kaikuneet sellaiset sanat kuin "Ole vaiti!" "Tee mitä käsken!" "Nuorten tyttöjen ei pidä niin usein sanoa 'ei'!" Niinpä hän katselikin maailmaa kasvoihin seisoen suorana ja pystyin päin: soma kasvi tanakkoine varsineen.
Uudet ystävykset olivat pian syventyneet keskusteluun huolimatta siitä, että pikku Umi lakkaamatta yritti vetää huomiota puoleensa. Kamilan täytyi pakostakin havaita, kuinka paljoa heikompi hänen keskustelukykynsä oli. Sailadzhalla oli paljon sanottavaa, hänellä tuskin mitään. Se avioelämää kuvaileva luonnos, jonka Kamila esitti, oli pelkkä kynäpiirros, epätäydellinen ja ihan väritön.
Tätä ennen hänellä ei ollut milloinkaan ollut tilaisuutta huomata sen puutteellisuutta. Hän oli vaistomaisesti tuntenut, että jotakin puuttui, olipa toisinaan ollut kapinoimaisillaankin, mutta ei ollut koskaan itsellensä selvittänyt, mitä oikeastaan puuttui.
Kohta kun jää oli murtunut, Sailadzha alkoi jutella miehestänsä; tarvitsi vain koskettaa sitä kieltä, joka edusti hänen elämänsä perussäveltä, ja se soi aivan kirkkaana. Mutta Kamila tiesi, ettei osannut tätä kieltä soittaa; hänellä ei ollut mitään sanottavaa miehestänsä; sellaiseen keskusteluun hänellä ei ollut ainesta eikä haluakaan. Sailadzhan aluksen liukuessa iloisesti myötävirtaan onnenlasteinensa Kamilan tyhjä pursi oli surkeasti kiinni karilla.
Sailadzhan miehellä, Bipinillä, oli toimi Ghazipurin oopiumitehtaassa. Tshakrabarttilla oli vain kaksi tytärtä, ja vanhempi eli miehensä perheessä, Ukko ei voinut sietää nuoremmasta eroamista ja oli senvuoksi valinnut hänen mieheksensä varattoman nuorukaisen, joka mielellään otti vastaan sen toimen, jonka Tshakrabartti neuvokkailla tempuillansa onnistui hänelle hankkimaan, ja suostui asumaan vaimonsa vanhempien luona. Yht'äkkiä Sailadzha katkaisi keskustelun lausumalla: "Anteeksi, ystäväiseni, minä palaan aivan pian." Sitten hän ryhtyi hieman itsetietoisesti selittämään, että hänen miehensä oli vast'ikään tullut kylpemästä ja että hänelle oli toimitettava aamiaista, ennenkuin hän lähti toimeensa.
"Kuinka voitte tietää, että hän on tullut?" kysyi Kamila sydämensä yksinkertaisuudessa.
"Älkää pitäkö minua pilkkananne", vastasi Sailadzha. "Mistä sen tietää?
Ettekö te tunne miehenne askeleita, kun ne kuulette?"
Hän nauroi, nipisti Kamilan poskea, heitti vaatteensa irrallisen kulman, johon avainkimppu oli solmittu, yli olkapäänsä, sieppasi Umin käsivarrellensa ja kiiruhti pois.
Kamila ei ollut tietänyt, että askelten kieli on niin helposti opittavissa. Hän silmäili mietteissään ulos ikkunasta.
Ulkona kasvoi guava-puu, jonka kukkivien oksien ympärillä hymisivät mehiläiset varkautta suunnitellen.