YHDESSEITSEMÄTTÄ LUKU
Seuraavana aamuna Kamila saapui sedän luo. Sopivan tilaisuuden tarjoutuessa hän vei Sailadzhan syrjään ja syleili häntä hellästi!
"Mistä johtuukaan, että näytät tänään niin onnelliselta, kultaseni?" kysyi Saila.
"En tiedä, didi; minusta tuntuu siltä, kuin olisivat kaikki kärsimykseni ohi."
Saila: "Kuulehan, sinun pitää kertoa minulle kaikki. Me olimme eilen iltaan asti yhdessä. Mitä tapahtuikaan senjälkeen?"
Kamila: "Oikeastaan ei mitään erikoista, mutta minä tunnen, että hän on nyt todellakin minun. Taivas on ollut minulle armollinen."
Saila: "Hyvä niin, kultaseni; mutta sinä et saa minulta mitään salata."
Kamila: "Minulla ei ole mitään salattavaa, didi; minun on vain vaikea saada sanotuksi, mitä tunnen. Kun nousin tänä aamuna, näytti elämäni saaneen tarkoituksen. Minä tunsin itseni onnellisemmaksi, ja työni oli sanomattoman keveätä. Minä en pyydä mitään enempää. Ainoa pelkoni on, että voin menettää mitä olen voittanut. En voi uskoa kaitselmusta niin laupiaaksi, että se soisi minulle sellaisen onnen koko elämäni ajaksi."
Saila: "Minä puolestani ajattelen, että onnesi on nyt kääntynyt hyväksi ja ettei sitä sinulta enää riistetä. Sinä saat kaiken sinulle kuuluvan onnen korkoinensa."
Kamila: "Et saa niin sanoa, didi. Koron olen jo saanut. Minun ei sovi moittia onneani. Minä en pyydä mitään enempää."
Samassa tuli setä.
"Teidän täytyy käydä hetkiseksi ulos, lapsukaiseni", sanoi hän
Kamilalle. "Täällä on Ramesh Babu."
Setä oli sitä ennen keskustellut Rameshin kanssa.
"Minä tiedän, millainen teidän ja Kamilan välinen suhde todellisuudessa oli", oli hän sanonut, "ja neuvon teitä aloittamaan elämän uudelleen jättäen hänet kokonaan huomioonottamatta. Jos on vielä olemassa suhteenne aiheuttamia vaikeuksia, niin jättäkää niiden ratkaiseminen kaitselmuksen asiaksi; älkää yrittäkö itse niitä selvitellä."
Ramesh oli vastannut: "Ennenkuin lopullisesti poistan Kamilan elämäni kehästä, tahdon kertoa Nalinakshalle koko tarinan; muuten en voi aloittaa uutta elämääni puhtain tunnoin. On yhdentekevää, pidetäänkö Kamilan asiain käsittelemistä vielä tarpeellisena vai eikö. Vaikka se osoittautuisi tarpeettomaksikin, en saa koskaan omaatuntoani rauhoittumaan, ellen kerro kaikkea."
"Olkoon menneeksi", sanoi setä. "Odottakaa hetkinen. Minä palaan aivan kohta."
Ramesh kääntyi ikkunaan ja tuijotteli kylmäkiskoisen näköisenä ohikulkijoita, kunnes kuuli askelia. Kääntyessään katsomaan hän näki tytön, joka kumarsi hänelle syvään. Hänen kohottaessa päätänsä Ramesh hypähti hämmästyneenä seisaalleen ja huudahti: "Kamila!"
Kamila siinä tosiaankin seisoi hänen edessänsä, ääneti ja liikahtamatta.
"Taivaalle olkoon kiitos, Ramesh Babu", sanoi setä, joka oli tullut samalla kertaa sisään, "Kamilan onnettomuudet ovat lopussa; hänellä on kirkas taivas pään päällä. Te pelastitte hänet suuresta vaarasta saattaen siten itsenne kurjuuteen. Nyt, kun on tullut eron hetki, hän ei voi vaieten sivuuttaa, mitä on teille velkaa. Hän saapuu nyt luoksenne sanomaan teille jäähyväiset ja saamaan teidän siunauksenne."
Hetkisen turhaan ponnistettuansa Ramesh kykeni puhumaan.
"Jumala teitä siunatkoon, Kamila", sanoi hän.
"Antakaa minulle anteeksi kaikki vääryys, mitä olen teille tehnyt, joko tietäen tai tietämättäni."
Kamila nojasi seinään kykenemättä mitään virkkamaan.
Hetkisen vaiti oltuansa Ramesh jatkoi: "Jos haluatte lähettää minut jonkun henkilön luo tai jos voin selvittää jonkin väärinkäsityksen, niin minä olen valmis palvelukseenne."
Kamila liitti anoen kätensä yhteen.
"Minä pyydän teitä olemaan sanomatta sanaakaan kenellekään."
"Pitkään aikaan en kertonut teistä kenellekään", virkkoi Ramesh. "Minä vaikenin vielä silloinkin, kun vaikeneminen merkitsi minulle onnettomuutta. Vasta muutamia päiviä sitten, luullessani, että te olitte kaiken vaaran tuolla puolen, minä kerroin teidän tarinanne ja silloinkin yhden ainoan perheen jäsenille. Se ei luullakseni asiaanne vahingoita, päinvastoin: se sitä hyödyttänee. Setä nähtävästi tietää kaikki. Sitäpaitsi Annada Babu, jonka tytär — —"
"Te varmaankin tarkoitatte Hemnalinia", keskeytti setä. "Oletteko kuullut tarinan?"
"Olen", vastasi Ramesh, "ja jos haluatte kuulla minulta vielä jotakin, niin olen valmis kertomaan. Itselleni en pyydä enää mitään; olen kadottanut melkoisen kappaleen elämääni ja hyvän joukon muutakin. Nyt tahdon vain olla vapaa; tahdon maksaa kaikki velkani ja päästä sitoumuksistani." Setä tarttui lempeästi hänen käteensä. "Ei, Ramesh Babu, teiltä ei vaadita mitään muuta. Te olette paljon kärsinyt, ja minä rukoilen Jumalaa, että elämänne saa tästä lähtien olla vapaa, onnellinen, häiriytymätön."
"Minä sanon teille nyt hyvästi", virkkoi Ramesh Kamilan puoleen kääntyen. Kamila ei sanonut sanaakaan, kumarsi vain jälleen kunnioittavasti.
Ramesh asteli ulos kadulle kuin unissa käyden. "Minä olen iloinen, että kohtasin Kamilan vielä kerran", sanoi hän itsekseen, "tämä kohtaus muodostaa sopivan lopun episodiimme. Vaikka en vieläkään oikein tiedä, mikä hänet sai pakenemaan Ghazipurista, sen tiedän joka tapauksessa, että olen nyt tarpeeton. Minua ei kaipaa kukaan; niinpä lähden maailmalle ja elän omaa elämääni. Ei ole mitään syytä kääntyä katsomaan taaksensa."