KUUDESKYMMENES LUKU
Pari päivää myöhemmin Sailadzha ja hänen isänsä olivat Nalinakshan äidin luona vieraissa. Saila ja Kamila istuivat kuiskuttelemassa viereisessä huoneessa Tshakrabarttin jutellessa Kshemankarin kanssa.
Tshakrabartti: "Minun lomani on nyt lopussa. Minun on lähdettävä huomenna takaisin Ghazipuriin. Jos Haridasi on teille jollakin tavoin rasitukseksi, tai jos te — —"
Kshemankari: "Joko taas alatte! Mitä ajattelettekaan, hyvä ystävä? Aiotteko ottaa Haridasin takaisin?"
Tshakrabartti: "En, enhän minä ole sitä lajia, minä en ota lahjaa takaisin; mutta jos teillä on siitä haittaa — —"
Kshemankari: "Te ette puhu ollenkaan vilpittömästi. Tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, ettei mikään voi olla minulle otollisempaa kuin sellainen oiva pikku emäntä, joten — —"
Tshakrabartti: "Hyvä, hyvä, ei puhuta siitä sen enempää. Te olette yskän ymmärtänyt. Käytin vain pientä juonta saadakseni kuulla teidän ylistävän Haridasia. Ainoastaan eräs seikka minua huolestuttaa, nimittäin se, että Nalinaksha Babu kenties pitää häntä tungettelijana. Meidän tyttömme on ylpeä, ja jos Nalinaksha hiemankaan osoittaa olevansa nyreissään hänen tähtensä, niin Haridasi panee sen kovin pahaksensa."
Kshemankari: "Mitä sanottekaan! Nalinko olisi nyreissään! Mahdotonta!"
Tshakrabartti: "Olette varmaan oikeassa! Mutta nähkääs: minä rakastan Haridasia sydämestäni, ja minun mieltäni ei ole helppo tyydyttää, kun hän on kysymyksessä. Hyvä on tietää, ettei Nalin ole nyreissään ja ettei hän ollenkaan ota tyttöä huomioon; mutta se ei tunnu minusta riittävältä. Minä en voi milloinkaan ajatella häntä aivan rauhallisesti, ellen tiedä hänen tässä talossa eläessään voivan pitää itseänsä perheen jäsenenä. Eihän hän ole mikään huoneensisustukseen kuuluva kappale; hän on elävä olento. Jos Nalinaksha sietää häntä ollenkaan hänestä välittämättä, ja jos tuo muodostaa koko heidän välisen suhteensa, niin — —"
Kshemankari: "Älkää olko siitä huolissanne, ystäväni. Nalin suostuu varmaan mielellään pitämään häntä perheeseen kuuluvana. Nalinista on vaikea mitään havaita, mutta minä olen aivan varma siitä, että hän on jo ajatellut Haridasin asemaa ottaen huomioon hänen onnensa ja mukavuutensa. On varsin mahdollista, että hän on jo tehnyt jotakin hänen hyväksensä, vaikka meillä ei ole asiasta mitään tietoa."
Tshakrabartti: "Olen sangen iloinen tuon kuullessani. Mutta sittenkin keskustelisin mielelläni Nalinaksha Babun kanssa, ennenkuin lähden. Maailmassa ei ole montakaan miestä, joka tällaisessa tapauksessa tuntisi olevansa vastuussa naisen onnesta. Jos taivas on suonut Nalinaksha Babulle sellaista oikeata miehekkyyttä, niin tahtoisin hänelle sanoa, ettei hänen pidä turhan häveliäisyyden vuoksi pitää Haridasia loitolla itsestään; hänen tulisi arkailematta ottaa tyttö todelliseksi perheen jäseneksi."
Tshakrabarttin Nalinakshalle osoittama luottamus sai Kshemankarin sydämen hehkumaan äidinylpeyttä.
"Minä pelkäsin, ettei se olisi teille mieluista", sanoi Kshemankari, "ja senvuoksi olen pitänyt Haridasin loitolla Nalinakshan ollessa läsnä, mutta minä tunnen poikani ja tiedän voivani ehdottomasti häneen luottaa."
Tshakrabartti: "Niinpä sanon teille ihan avoimesti, mitä sydämelläni on. Minä olen kuullut, että Nalinaksha Babu menee naimisiin ja että hänen morsiamensa on iäkkäämpi ja sivistyneempi kuin nuoret morsiamet yleensä. Senvuoksi ajattelin, että Haridasi kenties — —"
Kshemankari: "Minä ymmärrän. Siinä tapauksessa teillä kieltämättä olisi syytä levottomuuteen. Mutta siitä avioliitosta ei tule mitään."
Tshakrabartti: "Onko siis kihlaus purettu?"
Kshemankari: "Siinä ei ollut mitään purkamista. Nalin ei ole sitä lainkaan halunnut; minä se vain häntä pakotin, mutta olen nyt siitä luopunut. Ei ole hyvä pakottaa ihmisiä vastoin heidän halujansa ja taipumuksiansa. On mahdollista, että kuolen koskaan näkemättä häntä naimisissa. Me emme voi ennakolta tietää, mitä Jumala on meille määrännyt."
Tshakrabartti: "Niin ette saa puhua. Mitä varten ovat ystävänne olemassa? Onnellinen puhemies voi vaatia itsellensä päivälliset ja lahjan, ja sellainen syötti houkuttelee minua, totisesti!"
Kshemankari: "Siunatkoon hyvää sydäntänne! Nähkääs, Nalin vanhenee, ja minua kovin suretti se ajatus, että hän on minun tähteni yhä astumatta pyhään aviosäätyyn. Niinpä kävinkin asiaan ylen kiireesti käsiksi ja kosin hänen puolestansa tähyämättä sitä ennen kunnollisesti ympärilleni. Minun on täytynyt luopua puheena olleen avioliiton ajatuksesta, joten nyt saatte katsoa, mitä käy tekeminen; mutta älkää menettäkö aikaa, sillä minä en enää kauan elä."
Tshakrabartti: "Niin ette saa puhua. Saatte varmaan vielä nähdä poikanne elämänkumppaninsa keralla. Minä tiedän varsin hyvin, millainen miniä teitä miellyttää: ei kovin nuori, mutta teitä kohtaan kunnioittava ja kuuliainen; me emme valitse sellaista, joka ei näitä ehtoja täytä. No niin, älkää olko enää huolissanne sen asian vuoksi. Jos Jumala suo, niin asiaa sopii pitää päätettynä. Teidän luvallanne tahtoisin nyt Haridasia hieman neuvoa, miten hänen on täällä käyttäydyttävä. Minä lähetän siksi aikaa luoksenne Sailan; hän on puhunut teistä aina siitä asti, kun ensi kerran teidät näki."
"Keskustelkaa mieluummin kolmisin", virkkoi Kshemankari, "minulla on tässä vähän tekemistä."
Tshakrabartti nauroi. "Minunlaisilleni ihmisille on onneksi, että maailmassa on teidänlaisianne! Aivan pian saamme nähdä, mitä se 'tekeminen' oikeastaan on. Uskonpa, että olette aikeissa ryhtyä valmistamaan herkkupaloja sille onnelliselle bramaanille, joka löytää Nalinaksha Babulle morsiamen!"
Tshakrabartti etsi Sailadzhan ja Kamilan ja näki kyyneliä välkkyvän Kamilan silmissä. Ukko ei virkkanut mitään, vilkaisi vain Kamilaan ja istuutui tyttärensä viereen.
"Kuulehan, taatto", alkoi Saila, "minä tässä sanoin Kamilalle, että nyt on aika kertoa Nalinaksha Babulle koko juttu, mutta tämä pikku Haridasi hupakko kiistelee vastaan."
"Ei, didi", huudahti Kamila, "minä rukoilen sinua olemaan siitä puhumatta! Se on ihan mahdotonta!"
"Oletpa hupsu!" sanoi Saila. "Aiot istua rauhassa katsellen, kuinka Nalinaksha Babu nai Henmalinin. Mitä kaikkea oletkaan kokenut häittesi jälkeen! Eipä paljon puuttunut, ettet menettänyt henkeäsi, ja nyt aiot ottaa kantaaksesi uuden koettelemuksen."
"Minun tarinaani ei saa kertoa kenellekään, didi", sanoi Kamila. "Minä voin sietää mitä muuta hyvänsä, mutta en sellaista häpeätä. Asiat ovat hyvin niinkuin ovat. Minä olen nyt aivan onnellinen, mutta jos koko juttu tulee tiedoksi, en voisi enää silmiäni avata tässä talossa; minä en kestäisi sitä häpeätä."
Saila ei rohjennut väittää vastaan, mutta hänestä tuntui sittenkin sietämättömältä kaikessa rauhassa sallia Nalinakshan menevän naimisiin Hemnalinin kanssa.
"Tuleeko siitä avioliitosta siis tosi?" kysyi Tshakrabartti.
Saila: "Epäilemättä, taatto! Nalinaksha Babun äiti on jo antanut morsiamelle siunauksensa."
Tshakrabartti: "Jumalan kiitos, ettei se siunaus tehoa. Kamila rakas, sinun ei tarvitse ollenkaan pelätä. Oikeus on voittanut."
Kamila ei ollut oikein selvillä, mitä setä tarkoitti, ja katseli häntä suurin silmin.
"Kihlaus on purettu", selitti hän. "Ensinnäkään ei Nalinaksha ole ollut siihen suostuvainen, ja toiseksi on hänen äitinsä tullut järkiinsä."
Sailadzha riemuitsi. "Silloinhan ei ole mitään hätää, taatto!" huudahti hän. "Minä en voinut ollenkaan nukkua viime yönä, kun olin kuullut tuosta kihlauksesta. Pitääkö Kamilan edelleenkin elää vieraana tässä talossa, joka oikeastaan kuuluu hänelle? Milloin selvitämme tämän sekavan vyyhdin?"
Tshakrabartti: "Älä pidä kiirettä, Saila. Kaikki tulee aikanansa järjestykseen."
Kamila: "Mutta onhan kaikki ilmankin järjestyksessä! Minä en toivo mitään muutosta. Olen täysin onnellinen, ja te teette asiani pahemmaksi, jos yritätte sitä parantaa. Rakas setä, minä pyydän teitä olemaan kertomatta kenellekään. Jättäkää minut johonkin tämän talon nurkkaan ja unohtakaa kaikki, mikä minua koskee. Minä olen niin onnellinen kuin olla voin." Kyynelet alkoivat samassa vuotaa hänen silmistänsä.
Tshakrabartti oli kovin huolissaan hänestä. "Mitä tämä merkitsee, rakas lapsi? Älkää toki itkekö! Minä ymmärrän varsin hyvin, mitä tarkoitatte. Me emme tietenkään häiritse teidän rauhaanne. Kaitselmus valitsee oman tiensä ja hetkensä; menettelisimme järjettömästi, jos sekaantuisimme asiaan sen tärvelläksemme. Älkää huoliko pelätä! Minä olen kyllin vanha tietääkseni, milloin on annettava asiain mennä menojansa." Samassa astui sisään Umesh, kasvot leveässä hymynirveessä, kuten ainakin.
"Mitä kuuluu, Umesh?" kysyi setä.
"Alhaalla on Ramesh Babu, joka kysyy herra tohtoria", vastasi Umesh.
Kamilan kasvoista pakeni veri. Setä hypähti seisaalleen huudahtaen: "Olkaa huoletta, rakas lapseni. Minä lähden katsomaan." Hän lähti alas ja tarttui Rameshin käteen.
"Lähtekää hieman kävelemään kanssani, Ramesh Babu", sanoi hän. "Haluan sanoa teille pari sanaa."
"Mikä teidät tänne tuo, setä?" kysyi Ramesh ihmeissään.
"Teidän tähtenne minä täällä olen", vastasi setä, "ja olen erittäin iloinen, kun tapaan teidät. Tulkaa, meillä ei ole paljon aikaa; meidän täytyy saada asia kuntoon." Samassa hän veti Rameshin mukanaan kadulle. "Kuinka osuittekaan tähän taloon, Ramesh Babu?" kysyi hän sitten.
"Minä tahdoin tavata Nalinaksha Babun", vastasi Ramesh. "Olen päättänyt kertoa hänelle kaikki, mitä tiedän Kamilasta. Ajattelen aina, että hän kenties on sittenkin vielä elossa."
"Jos otaksumme, että hän elää ja että Nalinaksha hänet sattumalta tapaa, uskotteko, että hänen olisi hyvä kuulla asia juuri teiltä? Hänellä on vanha äiti, ja saattaisi olla onnettomuudeksi Kamilalle, jos hän kuulisi totuuden."
"Minä en tiedä, miten se vaikuttaisi heidän yhteiskunnalliseen asemaansa", virkkoi Ramesh, "mutta tahtoisin Nalinakshan tietävän, ettei Kamilaa kohtaa moitteen varjokaan. Jos hän on tosiaankin kuollut, niin minun tunnustukseni tekee hänelle mahdolliseksi kunnioittaa hänen muistoansa."
"Minä en pysty käsittämään teidän nykyaikaisten ajatusjuoksua", sanoi setä. "Jos Kamila tosiaankin on kuollut, en ymmärrä, miksi vaivaisitte häntä Kamilan muistolla; olihan hän vain yhden yön hänen puolisonansa. Näettekö tuon talon? Se on asumukseni. Jos tulette huomenna varhain luokseni, niin kerron teille kaikki. Siihen saakka pyydän teitä olemaan käymättä Nalinaksha Babun luona."
Ramesh suostui. Setä palasi ja sanoi Kamilalle: "Pyydän teitä tulemaan luoksemme huomenna varhain, lapsukaiseni. Minulle on selvinnyt, että teidän on itse selitettävä asiain tila Ramesh Babulle."
Kamila ei vastannut, loi vain katseensa alas.
"Minä olen varma siitä, että tämä on ainoa oikea menettelytapa", jatkoi setä. "Nykyaikaiset nuoret miehet eivät noudata vanhoja kaavoja. Älkää sitä säikähtäkö, lapsukaiseni. Älkää salliko kenenkään muun anastaa oikeuttanne; se on teidän velvollisuutenne eikä kenenkään muun. Teimmepä me muut mitä tahansa, se ei vaikuta sillä tavalla."
Kamila ei vieläkään kohottanut katsettansa.
"Me olemme tasoittaneet jokseenkin perusteellisesti teidän tienne", jatkoi setä, "teidän ei pidä empiä ryhtyessänne poistamaan niitä harvoja esteitä, jotka vielä ovat jäljellä."
Samassa Kamila kuuli askelia ja loi katseensa tulijaan. Ovella seisoi Nalinaksha. Heidän katseensa tapasivat toisensa, mutta tällä kertaa Nalinaksha ei kääntänyt silmiänsä toisaalle eikä kiiruhtanut pois. Hän katsoi Kamilaa vain silmänräpäyksen ajan, mutta tämä lyhyt silmäys näytti ottavan jotakin Kamilan kasvoista, sen sijaan että olisi tavallisuuden mukaan vain niitä hipaissut, ikäänkuin jotakin sellaista, mitä saa katsoa vain salaa, ilman lupaa.
Seuraavana hetkenä Nalinaksha huomasi Sailadzhan ja aikoi lähteä pois, kun setä hänet pidätti. "Älkää paetko, Nalinaksha Babu; me pidämme teitä omaisenamme. Tämä on tyttäreni Saila, jonka pikku tyttöä te hoiditte hänen ollessaan sairaana."
Sailadzha kumarsi.
"Kuinka pienokainen nyt voi?" kysyi Nalinaksha tervehdykseen vastaten.
"Hän voi jälleen aivan hyvin."
"Te ette suo minulle koskaan tilaisuutta seurustella mielin määrin kanssanne", jatkoi Tshakrabartti. "Koska kerran olette tänne saapunut, pitäisi teidän viipyäkin."
Setä pakotti hänet istumaan. Hän katsahti sitten ympärillensä ja havaitsi Kamilan pujahtaneen ulos. Hän ei ollut voinut kestää Nalinakshan katseen aiheuttamaa yllätystä ja iloa ja oli lähtenyt pois päästäkseen jälleen tasapainoon.
Nyt astui huoneeseen Kshemankari. "Minun täytyy vaivata teitä lähtemään ylös ruokasaliin", sanoi hän Tshakrabarttille.
"Minun kielelleni on kihonnut siitä asti, kun ilmoititte, että teillä oli jotakin tehtävää", vastasi setä.
Kelpo tavalla kestittyään itseänsä hän palasi oleskeluhuoneeseen. "Odottakaahan hetkinen", sanoi hän Nalinakshalle ja hänen äidillensä, "minä tulen heti takaisin."
Hän lähti jälleen ulos ja palasi parin minuutin kuluttua taluttaen
Kamilaa kädestä. Sailadsha seurasi heitä.
"Kuulkaahan, Nalinaksha Babu", aloitti Tshakrabartti, "te ette saa kohdella Haridasia niinkuin vierasta. Minä jätän tyttörukan luoksenne ja toivon teidän ja teidän äitinne pitävän häntä joka suhteessa omaisiinne kuuluvana. Hän ei pyydä mitään muuta kuin saada teitä palvella. Hän ei tule milloinkaan menettelemään väärin tieten tahtoen, sen voin teille vakuuttaa."
"Arvoisa ystäväni", virkkoi Kshemankari, "teillä ei ole mitään syytä levottomuuteen. Me pidämme Haridasia jo tyttärenämme ja sisarenamme. Emme myöskään ole hänen täällä ollessaan joutuneet pulaan sen vuoksi, ettemme olisi keksineet hänelle mitään tekemistä. Keittiössä ja varastohuoneessa, missä olen monet vuodet hallinnut ja vallinnut, minulla ei ole enää mitään sanomista. Palvelijat eivät enää pidä minua emäntänänsä. Minä olen huomaamatta joutunut taka-alalle. Minulla oli ennen tapana pitää avaimet huostassani, mutta Haridasi on osannut nekin minulta siepata. Sanokaahan, mitä vielä vaaditte tälle ryöväriveitikallenne? Uhkaatteko viedä hänet mukananne? Se olisi pahin ryöstö, mikä minua voi kohdata!"
"Hän ei lähtisi, vaikka käskisin, joten voitte olla ihan huoletta", vastasi Tshakrabartti. "Te olette hänet lumonneet siinä määrin, että hän on unohtanut kaikkien muiden olemassaolon. Tyttö parka, hän on saanut paljon kovaa kokea ja on nyt vihdoin löytänyt rauhan teidän luonanne. Suojelkoon taivas tätä hänen rauhaansa ja älköön teidän suosiotanne otettako häneltä koskaan pois; se on lähtösiunaukseni hänelle!" Ukon silmät olivat käyneet kosteiksi.
Nalinaksha oli kuunnellut ääneti, ikäänkuin lumouksen vallassa.
Vieraiden lähdettyä hän asteli hitaasti omaan huoneeseensa. Painuva joulukuun päivä valoi huoneeseen purppurahohdetta, heleätä kuin morsiamen posken punerrus. Punainen hehku tuntui tunkeutuvan hänen huokosiinsa ja huuhtelevan koko hänen olemustansa.
Eräs hänen hindustanilainen ystävänsä oli aamulla lähettänyt hänelle korillisen ruusuja, ja Kshemankari oli jättänyt ne Kamilan järjestettäviksi. Kamila oli ne asettanut maljakkoon Nalinakshan huoneeseen. Nyt niiden tuoksu hulmahti sisäänastujaa vastaan. Iltapäivän hiljaisuudessa laskevan auringon punahohde ja ruusujen tuoksu yhtyivät toisiinsa aisteja huumaten. Vuosikausia oli hänen elämänsä ollut kieltäymyksen ja ankaran itsensähillitsemisen elämää, mutta nyt hänestä tuntui siltä, kuin hänen korviinsa olisivat kantautuneet monikielisen soittimen sävelet ja kuin koko maanpiiriä olisivat kaiuttaneet näkymättömien tanssijoiden askelet ja helisevät kastanjetit.
Nalinaksha kääntyi pois ikkunasta, ja hänen katseensa osui ruusuihin, jotka oli järjestetty komeroon hänen vuoteensa pääpuoleen. Ne olivat kuin pelkkiä häneen suunnattuja katseita ja näyttivät esittävän jotakin sanatonta pyyntöä hänen sydämensä ovella.
Hän otti yhden ruusuista, himmeän kullan värisen ruusunnupun, jonka terälehdet eivät vielä olleet puhjenneet esiin, mutta josta virtasi lakkaamaton, voimakas tuoksu. Hänen sitä hyväillessään tuntui siltä, kuin hänen sormensa puristukseen olisi vastannut toisen ihmisen sormi, ja hänen koko ruumiissaan souteli outo väristys. Hän painoi hentoa nuppusta huuliansa ja silmäluomiansa vasten.
Illan taivasta valaisivat nyt laskevan auringon viimeiset säteet. Aikoessaan lähteä huoneesta Nalinaksha astui vuoteen luo, kumartui kohottamaan peitettä ja laski ruusunnupun pieluksellensa. Nostaessaan jälleen päänsä hän huomasi vuoteen toiselle puolelle kyyristyneen hahmon. Se oli Kamila. Hän oli peittänyt kasvonsa ja olisi halunnut vajota maahan häpeästä. Mutta sellaisten tunteiden aika oli nyt ohi.
Ruusut komeroon asetettuansa ja Nalinakshan vuoteen kuntoon saatuansa Kamila oli ollut huoneesta lähtemässä, kun oli kuullut hänen askelensa ja kiiruhtanut piiloutumaan. Nyt, kun hän sanomattomaksi hämmenyksekseen oli keksitty omituisesta piilopaikastansa, ei pakenemisesta eikä kätkeytymisestä voinut enää olla puhettakaan.
Tahtoen nopeasti vapauttaa hänet tukalasta asemastaan Nalinaksha lähti ovelle, mutta kynnykselle ehdittyänsä hän äkkiä tuli ajatelleeksi jotakin ja jäi hetkiseksi epäröiden seisomaan. Sitten hän asteli hitaasti takaisin, katsoi Kamilaa silmiin ja sanoi: "Nouskaa, olkaa hyvä. Te ette saa minua ujostella!"