I
Kyvytön sanoo: »Mitä osakseni on tullut, on minun.» Heikko ihminen on samaa mieltä. Mutta koko maailma opettaa: »Todella minulle kuuluvaa on vain se, mitä kykenen itselleni anastamaan.» Isänmaani ei ole minun vain sen vuoksi, että se on syntymämaani. Se muuttuu omakseni vasta silloin, kun kykenen sen väkivalloin itselleni voittamaan.
Jokaisella ihmisellä on luonnollinen oikeus omistamiseen, ja siitä syystä oli saaliinhimo luonnollinen taipumus. Luonnon viisaus ei tahdo meidän tyytyväisinä kieltäytyvän. Mitä mieleni himoitsee, se on ympäristöni minulle annettava. Tämä on ainoa oikea suhde sisäisen ja ulkoisen maailmamme välillä. Siveelliset ihanteet jääkööt niille kurjille, verettömille olennoille, joiden himo on nääntynyt nälkään ja joiden käsi on liian heikko tarttumaan kiinni. Ne, jotka himoitsevat koko sielullaan ja iloitsevat koko sydämellään, ne, jotka eivät milloinkaan epäröi eivätkä häikäile, ne ovat Sallimuksen suosikkeja. Heille luonto levittää runsaimmat ja kauneimmat aarteensa. He uivat virtojen poikki, hyppäävät yli muurien, murtavat ovia saavuttaakseen sen, mikä heistä näyttää ottamisen arvoiselta. Sellainen ottaminen ilahduttaa, sillä taistelu tekee halun esineen arvokkaaksi.
Luonto antautuu, mutta vain ryöstäjälle. Sitä ilahduttaa väkivaltainen himo, väkivaltainen ryöstö. Siksipä se ei laskekaan seppeltänsä askeetin laihalle, kuivalle kaulalle. Morsiusmarssin sävelet raikuvat. Minä en saa päästää häähetkeä menemään ohi. Senvuoksi on sydämeni täynnä kiivasta halua. Sillä kuka on sulhanen? Minä, minä. Morsian kuuluu sille, joka tulee oikeaan aikaan, tuohus kädessänsä. Luonnon hääsaliin saapuu sulhanen odottamatta ja kutsumatta.
Pitäisikö minun hävetä? Ei, minä en häpee milloinkaan! Minä vaadin itselleni kaikkea, mitä tarvitsen, enkä aina kuluta aikaani pyytämiseen, kun sen otan. Ne, jotka oman arkuutensa vuoksi jäävät osaansa vaille, koristavat häviötänsä vaatimattomuuden nimellä. Maailma, johon synnymme, on todellisuuden maailma. Kun ihminen poistuu todellisuuden markkinoilta tyhjin käsin ja tyhjin vatsoin, täyttäen pussinsa pelkillä kauniilta kajahtelevilla sanoilla, niin minun on vaikea ymmärtää, miksi hän on ollenkaan tullut tähän ankaraan maailmaan. Ovatko sellaiset henkilöt uskonnollisten nautiskelijain palveluksessa, laulamassa vienoin sävelin hurskaita tekstejä heidän huvitarhassaan, jossa kuvitellut kukat versovat? Minä en pidä sellaisista sävelistä enkä saa sellaisista kukista riittävää ravintoa.
Himoitessani jotakin minä himoitsen todellisesti, ehdottomasti. Tahtoisin sitä vatvoa käsin ja jaloin, tahtoisin voidella itseni sillä kiireestä kantapäähän, tahtoisin kerrassaan täyttää itseni sillä. Ne henkilöt, jotka moraalinen paasto on riuduttanut, kunnes ovat muuttuneet kuiviksi ja kalpeiksi kuin nälkiintyneet syöpäläiset kauan kylmillä olleessa vuoteessa, voivat minun puolestani soitella säriseviä huilujansa; niiden ääni, ei kuulu milloinkaan minun korviini.
En tahtoisi teeskennellä, sillä se olisi pelkuruutta. Mutta ellen voi ryhtyä teeskentelemään, kun teeskentely on tarpeen, olen myöskin pelkurimainen. Te rakennatte muureja ahneuksissanne, minä särjen ne ahneuteni vuoksi. Te käyttelette voimaanne; minä käytän taitoani. Ne ovat elämän todelliset mahdit. Niihin nojautuvat kuningas- ja keisarivallat ja kaikki ihmisten suuret yritykset.
Avatarat [Avatara: ihmisen tai eläimen hahmossa maailmaan syntyvä jumalallisen olennon ruumiillistuma], jotka laskeutuvat paratiisistaan esittääkseen meille pyhiä lorujansa — ne saarnaavat tyhjiä sanoja. Senvuoksi täytyy heidän koko viisautensa, heidän saavuttamastaan menestyksestä huolimatta, lopulta väistyä raihnaisten raukkojen piilopaikkoihin. Voimakkaat, maailman valtiaat, niitä halveksivat. Niillä, jotka ovat uskaltaneet tämän oivaltaa, on ollut menestystä. Ne kehnot raukat, joita oma luonto vetää yhtäälle ja nuo avatarat toisaalle, astuvat toisen jalkansa todellisuuden venheeseen, toisen epätodellisuuden alukseen joutuen siten mitä surkeimpaan asemaan, kun eivät voi pysytellä paikoillaan eivätkä pääse eteenpäin.
On olemassa paljon ihmisiä, jotka näyttävät syntyneen vain sitä varten, että vaivaisivat itseänsä kuoleman ajatuksella. Kenties on sellaisessa elämää alati uhkaavassa kuolemassa auringonlaskua muistuttavaa kauneutta, joka heitä lumoaa. Nikhil elää sellaista elämää, jos sitä sopii elämäksi nimittää. Useita vuosia sitten minä kiistelin hänen kanssaan kauan tästä seikasta.
»On totta», sanoi hän, »että voimme saavuttaa jotakin ainoastaan voiman avulla. Mutta mitä merkitsee voima? Ja mitä saavuttaminen? Se voima, johon minä uskon, on kieltäymyksen voima.»
»Sinua siis houkuttelee vararikon kunnia?» huudahdin minä.
»Yhtä ankarasti kuin kananpoikasta kuorensa särkeminen», vastasi hän. »Kuori on epäilemättä todellinen, mutta se vaihdetaan sittenkin valoon ja ilmaan, jotka eivät ole koskettavissa. Sinä kai sanot sitä huonoksi vaihdoksi?.»
Kun Nikhil alkaa esittää vertauksia, ei ole toivoakaan saada häntä käsittämään, että hän käsittelee pelkkiä sanoja eikä todellisuutta. Minun puolestani hänen vertauksensa voivat olla hyvinkin onnistuneita. Me olemme lihansyöjiä, meillä on kynnet ja hampaat, me ajamme takaa, iskemme kiinni ja raatelemme. Me emme tyydy illalla märehtimään ruohoa, jonka olemme aamulla syöneet. Missään tapauksessa emme salli teidän, vertaustenvatvojain, estää meitä pääsemästä ruokapaikallemme. Jos niin teette, niin me ryöstämme tai varastamme, sillä meidän täytyy elää.
Ihmiset varmaan sanovat minun esittävän uutta elämänkatsomusta, koska tämän maailman eläjillä on tapana puhua toisin, vaikka todellisuudessa aina toimivatkin sen mukaisesti. Senvuoksi he eivät käsitä, niinkuin minä, että se on ainoa käyttökelpoinen moraaliperiaate. Minä tiedän varmaan, ettei ajatukseni ole tyhjä teoria, sillä sitä on koeteltu käytännöllisessä elämässä. Olen huomannut, että katsantotapani aina saa kannattajikseen naisten sydämet, naisten, jotka ovat tämän todellisen maailman olentoja eivätkä harhaile miesten tavalla pilvimaailmoissa aatteilla täytettyjen ilmapallojen kantamina.
Naiset huomaavat minun kasvoissani, olemuksessani, ryhdissäni ja puheessani pakottavan intohimon — ei sellaista intohimoa, jonka on riuduttanut lihankurituksen kuume, ei sellaista, joka kääntyy alinomaa epäillen ja arvellen katsomaan taaksensa, vaan täysiverisen intohimon. Se vyöryy eteenpäin kuin tulvavesi huutaen julki ehdottoman vaatimuksensa. Naiset tuntevat syvimmässä sydämessään, että tämä kesytön intohimo on maailman elämänveri, joka tunnustaa ainoastaan oman lakinsa ja on senvuoksi voitokas. Siitä syystä he ovat usein antautuneet minun tulva-aaltoni vietäviksi kysymättä, johtiko se elämään vai kuolemaan. Tämä naisia voittava voima on väkevien miesten voima, se voima, jonka alle todellisuus alistuu.
Ne, jotka kuvittelevat tuonpuolisen maailman haluttavammaksi, suuntaavat halunsa maasta taivaan pilviin. Aikanaan on käyvä ilmi, kuinka korkealle heidän suihkukaivonsa vesi kohoaa ja kuinka kauan sitä riittää. Mutta tämä on varmaa: naiset eivät ole luodut noita verettömiä olentoja, ihanteellisuusmielisiä lootuksensyöjiä varten.
»Valintataipumus!» Sopivissa tilaisuuksissa minä olen usein sanonut, että Jumala on luonut määrätyt henkilöt toisilleen kuuluviksi ja että heidän yhtymisensä on ainoa oikea, paljoa parempi kuin mikään lain pohjalle rakennettu liitto. Seikka näet on se, että vaikka ihminen haluaakin noudattaa luontoa, hän ei kumminkaan ole tyytyväinen, ellei voi peittyä jonkin korean lauseparren taakse — ja siitä johtuu, että maailma on valhetta tulvillansa.
»Valintataipumus!» Miksi olisi niitä vain yksi? Voihan taipumus kohdistua tuhansiin. Minä en ole milloinkaan luvannut luonnolle, että luopuisin lukemattomista viehtymyksistäni yhden ainoan vuoksi. Tähänastisessa elämässäni minä olen keksinyt niitä paljon, mutta silti ei ole tie suljettu seuraavalta,' jonka jo selvästi näen. Hän on samoin keksinyt minuun kohdistuvan valintataipumuksensa.
Entä sitten?
Ellen voita, olen pelkuri.