II
Minä olen tuntenut opettajani jo kolmekymmentä vuotta. Hän ei pelkää panettelua, ei onnettomuuksia, eipä kuolemaakaan. Minua, joka olin syntynyt jatkamaan sukuni perintätapoja, ei olisi voinut pelastaa mikään, ellei hän olisi liittänyt minun kohtaloihini omaa elämäänsä, joka on rauhan, totuuden ja henkisten näkemysten kirkastama. Hän oli minulle hyvyyden ihanteellinen ilmestymä.
Opettajani tuli tuona päivänä luokseni ja sanoi: »Onko tarpeellista pidättää Sandipia täällä kauemmin?»
Hän vaistosi luonnostaan niin herkästi kaikkia pahoja enteitä, että oli heti asian ymmärtänyt. Hän ei joutunut hevillä mielenliikutuksen valtaan, mutta tuona päivänä häntä säikytti uhkaavan onnettomuuden varjo. Tiedänhän minä, kuinka hän minua rakastaa.
Teetä juotaessa minä sanoin Sandipille: »Olen vastikään saanut kirjeen
Rangpurista. Valittavat minun itsekkäästi pidättävän sinua täällä.
Milloin matkustat sinne?»
Bimala kaatoi parhaallaan teetä. Hänen kasvoihinsa tuli äkkiä pettymyksen ilme. Hän loi Sandipiin kysyvän silmäyksen.
»Minä olen miettinyt», virkkoi Sandip, »että tämä edestakaisin vaeltaminen on suurta tarmontuhlausta. Uskon varmaan, että saavuttaisin paljoa pysyväisempiä tuloksia, jos saisin vaikuttaa jostakin keskuksesta käsin.»
Samalla hän katsahti Bimalaan ja kysyi: »Ettekö tekin ole sitä mieltä?»
Bimala epäröi hetkisen ja vastasi sitten: »Minusta näyttävät molemmat vaihtoehdot hyviltä — työskentely keskustasta käsin samoinkuin matkusteleminenkin. Se tapa, joka teille tuottaa suurinta tyydytystä, on oikea.»
»Niinpä olen ihan avomielinen», sanoi Sandip. »Minä en ole milloinkaan löytänyt sellaista innostuksen lähdettä, joka ei olisi ajan pitkään ehtynyt. Siitä syystä olen lakkaamatta matkustellut, herättänyt kansassa intoa, josta olen vuorostani kerännyt oman tarmovarastoni. Tänään olette te antanut minulle kansani hyväksi suoritettavan tehtävän. Sellaista tulta en ole ennen tavannut kenessäkään. Minä lainaan teiltä innostuksen tulen levittääkseni sitä yli maan. Älkää ujostelko! Te olette kaiken ujouden ja arkuuden yläpuolella. Te olette meidän mehiläispesämme kuningatar, ja me, työmehiläiset, parveudumme teidän ympärillenne. Teistä tulee meidän keskuksemme, meidän innostajamme.»
Bimalan kasvoihin levisi häveliään ylpeyden puna, ja hänen kätensä vapisi, kun hän jälleen kaatoi teetä.
Eräänä päivänä tuli opettajani luokseni ja sanoi: »Miksi ette lähde, Bimala ja sinä, vaihteen vuoksi Dardžingiin? Sinä et näytä voivan hyvin. Etkö nuku riittävästi?»
Illalla minä kysyin Bimalalta, tahtoiko hän käväistä vuoristossa. Minä tiesin hänen kovin ikävöivän päästä näkemään Himalajaa. Mutta hän kieltäytyi… Isänmaan vuoksi luullakseni!
Minä en saa menettää uskoani: minä odotan. Siirtyminen suppeasta maailmasta suurempaan on myrskyinen. Hänen totuttuaan tähän vapauteen minä hyvin tiedän, missä paikkani on. Jos havaitsen, etten sovi ulkomaailman järjestykseen, en kiistele kohtaloani vastaan, vaan lähden pois kaikessa hiljaisuudessa… Käyttäisinkö mahtiani? Mitä varten? Eihän mikään mahti voi mitään totuudelle.
Sandipin kertomus