I
Oli aika, jolloin varmasti uskoin voivani kestää kaikki, mitä Jumala kestettäväkseni määrää. En ole milloinkaan joutunut koetukselle. Nyt luulen sen hetken tulleen.
Minulla oli tapana koetella mieleni lujuutta kuvittelemalla kaikenlaisia minulle mahdollisesti sattuvia onnettomuuksia — köyhyyttä, vankeutta, häpeää, kuolemaa, Bimalankin kuolemaa. Ja kun sitten ajattelin kykeneväni kestämään tuon kaiken, en vannaankaan liioitellut. Mutta eräs asia ei ollut milloinkaan johtunut mieleeni, ja juuri sitä minä nyt ajattelen tietämättä voisinko sen todellakin kestää. Sydämessäni on oas, joka pistää minua alinomaa jokapäiväisiä töitä suorittaessani. Tuntuupa sen pisto vielä unessanikin. Aamulla herätessäni minä näen taivaan kasvot kalseina. Mitä se merkitsee? Mitä onkaan tapahtunut?'
Mieleni on käynyt niin Herkkätunteiseksi, että kulunut elämänikin, joka kantoi onnen valhepukua, nyt tuntuu kiduttavan sydäntäni valheellisuudellansa, ja häpeä ja murhe käyvät lähestyessään sitä ilmeisemmiksi, mitä enemmän ne yrittävät salata kasvojansa. Sydämeni on pelkkää silmää. Ne asiat, joita minun ei pitäisi nähdä ja joita en tahdo nähdä — juuri ne työntyvät pakostakin näkyviini.
Oli vihdoinkin tullut se aika, jolloin onneton kohtaloni ilmenee pitkänä koettelemusten sarjana. Ihan odottamatta on alkanut vallita ankara hätä sydämessä, joka ennen näytti uhkuvan runsauttansa. Se palkka, jonka olen maksanut silmänlumeelle yhdeksästä Huoruuteni vuodesta, on minun nyt maksettava korkoineen takaisin totuudelle, ja siihen maksamiseen on kuluva koko loppuikäni.
Mitä hyötyä on siitä, että yritän väkivaltaisesti ylläpitää ylpeyttäni? Mitä haittaa, vaikka tunnustaakin, että minusta puuttuu jotakin? Kenties sitä harkitsematonta häikäilemättömyyttä, joka naisia miehissä miellyttää. Mutta onko voima pelkkää lihasten toimintaa? Saako voima arkailematta polkea heikot jalkoihinsa?
Mutta miksi harkitsenkaan tätä kaikkea? Arvoa ei voi ansaita siitä kiistelemällä. Ja minä olen arvoton, arvoton, arvoton!
Entä sitten, jos olenkin arvoton! Onhan rakkauden todellinen merkitys
siinä, että se voi lakkaamatta siunata arvotonta omalla runsaudellansa.
Arvollisilla on monenlaisia palkintoja maan päällä, mutta rakkauden on
Jumala varannut erikoisesti arvottomille.
Näihin asti Bimala oli kotoinen Bimalani, rajoitetun elämänpiirin ja totunnaisten pienten velvollisuuksien tuote. Minä kysyin itseltäni, kumpusiko hänen rakkautensa sydämestä, vai oliko se vain ulkonaisten tekijäin aiheuttamaa jokapäiväistä tottumusta.
Minun teki kovin mieleni nähdä Bimala kukoistamassa koko totuudessaan ja voimassaan. Mutta samalla unohdin ottaa huomioon, että on luovuttava kaikista sovinnaisiin oikeuksiin perustuvista vaatimuksista, jos tahtoo nähdä jonkun henkilön kehkeytyvän täysin olemuksensa lain mukaan.
Miksi en ollut sitä ajatellut? Siitäkö syystä, että tunsin ylpeää varmuutta vaimoni omistamisesta? Ei. Se tapahtui sen vuoksi, että luotin rakkauteen mitä lujimmin. Olin kyllin turhamainen uskoakseni olevani niin voimakas, että sietäisin nähdä totuuden pelottavassa alastomuudessaan. Minä kiusasin Sallimusta, mutta pysyin yhä ylpeässä päätöksessäni: tahdoin voitokkaasti suoriutua kokeesta.
Eräässä suhteessa Bimala ei ollut minua ymmärtänyt. Hän ei voinut täysin käsittää, että minä pidin kaikkea väkivallan käyttöä heikkoutena. Vain heikoilta puuttuu uskallus olla oikeamielisiä. He väistävät tuota velvollisuuttansa koettaen päästä nopeasti päämääräänsä luvattomia oikoteitä kulkien. Kärsivällisyys tekee Bimalan kärsimättömäksi. Hän rakastaa miehen rajuutta, kiivautta, kohtuuttomuutta. Hänen kunnioitukseensa täytyy kuulua jokin määrä pelkoa.
Minä olin toivonut Bimalan vapautuvan tuosta taipumuksestansa kodin ahtaan piirin ulkopuolella. Mutta nyt minä olen varma siitä, että se juontuu syvältä hänen olemuksestansa. Hän rakastaa rajuutta. Elämän yksinkertaisen ravinnon täytyy olla niin ankarasti höystettyä, että se polttaa hänen kieltänsä ja kurkkuansa. Minun periaatteenani on aina ollut välttää toiminnassani hurjaa hillittömyyttä, johon on itseään keinotekoisesti kiihoitettava. Minä tiedän Bimalan olevan vaikea antaa arvoa tälle ominaisuudelleni, koska hän pitää arvelujani heikkoutena. Hän on ihan vihoissaan minulle, kun en lähde sokeasti hyökkäämään huutaen Bande Mataram.
Siinä suhteessa olen menettänyt kaikkien kansalaisteni suosion, kun en ole yhtynyt heidän meteliinsä. He ovat varmat siitä, että minä tavottelen jotakin arvonimeä tai pelkään poliisia. Poliisi puolestaan arvelee minun osoittavan liioiteltua leppoisuutta ja varmaan suunnittelevan jotakin salahanketta.
Minä olen vilpittömästi sitä mieltä, että ne, jotka eivät voi haltioitua nähdessään isänmaansa sellaisena kuin se todellisuudessa on, tai ne, jotka eivät voi rakastaa ihmisiä ihmisinä, — ne, joiden täytyy välttämättä pitää suurta ääntä ja tehdä isänmaastaan epäjumala voidakseen ylläpitää hurmiotansa, ne rakastavat hurmiota enemmän kuin isänmaataan.
Yrittäessämme asettaa hurmiomme totuutta korkeammalle me osoitamme orjanmieltä. Kun henkemme on vapaa, emme kiinnitä huomiota itseemme. Sairasta elämänvoimaamme täytyy olla ärsyttämässä jokin harhakuva tai maallinen tai hengellinen arvovalta, joka saa sen liikkeelle. Niin kauan kuin sulkeudumme totuudelta ja toimimme ainoastaan jonkin hypnoottisen virikkeen vaikutuksesta, meidän täytyy tunnustaa, ettemme kykene hallitsemaan itseämme. Millaiset elämänehtomme lienevätkin, me emme saa sallia minkään kuvitellun aaveen enempää kuin todellisen poppamiehenkään pitävän itseämme hirmuvaltansa alaisina.
Eräänä päivänä, kun Sandip väitti minulta puuttuvan mielikuvitusta sanoen siitä johtuvan, etten näe isänmaatani elävänä ihannekuvana, Bimala yhtyi hänen mielipiteeseensä. Minä en sanonut mitään, puolustuksekseni, sillä sanasodassa saavutettu voitto ei lisää onneamme. Bimalan eriävä mielipide ei johdu älyn puutteesta, vaan pikemmin luonnonlaadun erilaisuudesta.
He väittävät minulta puuttuvan mielikuvitusta. Heidän mielestään minulla tosin on öljyä lampussani, mutta lamppuni ei pala. Minä puolestani syytän heitä ihan samasta asiasta. Tahtoisin heille sanoa: »Te olette valottomat kuin piikivi. Teidän täytyy joutua ankariin yhteentörmäyksiin ja pitää kovaa melua saadaksenne itsestänne irti kipinän. Mutta yksitellen sinkoilevat välkähdykset palvelevat vain itserakkauttanne auttamatta teitä selvemmin näkemään.»
Viime aikoina olen huomannut, että Sandip on karkeiden himojen orja. Hänen aistillisuutensa samentaa hänen uskonnollisuuttansa ja painaa hänen kansalliseen innostukseensa tyrannimaisen leiman. Hänen älynsä on terävä, mutta hän on luonnostaan raaka ja ylistää itsekkäitä halujansa kauniilta kaikuvin nimin. Vihan huokea lohdutus on hänelle tarpeen yhtä suuressa määrässä kuin himojensa tyydyttäminen. Bimala on aikaisemmin usein minua varoittanut hänen rahanhimonsa vuoksi. Minä tiesin vaimoni olevan oikeassa, mutta en kyennyt kitsastelemaan. Häpesin itselleni tunnustaa, että Sandip käytti minua edukseen.
Tällä hetkellä lienee kuitenkin vaikea saada Bimalalle selväksi, että Sandipin isänmaanrakkaus on vain hänen ahneen itserakkautensa toinen ilmenemismuoto. Bimalan Sandipille osoittama tavaton kunnioitus pidättää minua mitään puhumasta, sitäkin enemmän, kun pelkään mustasukkaisuuden häiveen huomaamattani johtavan minua liioitteluun. Voihan olla niin, että sydämeni tuska on jo vääristänyt Sandipin kuvan. Mutta sittenkin lienee parempi puhua kuin antaa tunteitten edelleen jäytää mieltäni.