V
Minun palatessani Sandip Babu pyyteli sievästi anteeksi. »Pelkäänpä vieneeni teiltä ruokahalun», sanoi hän.
Minua kovin hävetti. Olin tosiaankin suoriutunut sopimattoman nopeasti ateriastani. Oli helppo saada laskemalla selville, ettei kunnollisesta aterioimisesta siinä ajassa voinut olla puhettakaan. Mutta minä en aavistanutkaan, että joku ryhtyisi tahallaan laskemaan.
Sandip Babu luultavasti huomasi minun häpeävän, ja siitä kävi kiusallinen tunteeni entistään voimakkaammaksi. »Minä tiesin hyvin», sanoi hän, »että teidän teki mieli juosta pakoon villin kauriin lailla, joten minulle on sitäkin arvokkaampaa, että piditte lupauksenne.»
Minä en keksinyt mitään soveliasta vastausta, vaan istuuduin punastuen ja mielenahdistusta tuntien sohvan toiseen päähän. En kyennyt enää mitenkään näkemään itseäni lihaksi muuttuneena naisellisuuden Šaktina, jonka piti pelkällä läsnäolollaan majesteetillisen ylväästi kruunata Sandip Babu. Sandip Babu alkoi tarkoituksellisesti keskustella mieheni kanssa. Hän tiesi terävän ymmärryksensä pääsevän parhaiten oikeuksiinsa iskuvalmiissa vastauksissa. Olen sittemmin usein huomannut, ettei hän jättänyt käyttämättä yhtäkään kiistelytilaisuutta, kun minä satuin olemaan saapuvilla.
Hän tunsi Bande Matarani-hurmiota koskevat mieheni mielipiteet ja aloitti uhkamielisesti: »Etkö siis myönnä isänmaallisessa työssä voitavan vedota mielikuvitukseen?»
»Se saakoon sijansa, Sandip, mutta minä en pidä suotavana, että kaikki rakennetaan sille pohjalle. Minä tahtoisin nähdä kotimaani sellaisena kuin se todellisuudessa on ja senvuoksi minä pelkään ja häpeen käytellä apuna hypnotisoivia intoisänmaallisia puheita.»
»Se, mitä sinä nimität hypnotisoivaksi puheeksi, merkitsee minulle totuutta. Minä rakastan ja kunnioitan kotimaatani niinkuin Jumalaani. Ihmisyys on minulle pyhä. Jumala ilmaisee itseänsä sekä ihmisessä että isänmaassa.»
»Jos tuo todellakin on uskosi, niin sinun ei pitäisi nähdä mitään eroa ihmisen ja ihmisen, maan ja maan välillä.»
»Eipä tietenkään. Mutta voimani ovat rajoitetut, joten kotimaani palvonta sulkee itseensä ihmiskuntaan kohdistuvan hartaan kunnioitukseni.»
»Minä en tahdo moittia palvontaasi sinänsä, mutta kuinka aiot selviytyä Jumalasi palvonnasta, jos vihaat toisia maita, joissa hän ilmaisee itseänsä samoinkuin omassa kotimaassasikin?»
»Viha on palvonnan apulainen. Ardžuna voitti itselleen Mahadevan suosion [Ardžuna, Pandu-heimon suuri sankari Mahabharata-teoksessa. Mahadeva ("Suuri jumala") on Višnu] painiskelemalla hänen kanssaan. Jumala on lopulta kanssamme, jos olemme valmiit tarjoamaan hänelle taistelua.»
»Jos niin on laita, niin hänen palvelijoitansa ovat sekä kansan auttajat että sen vahingoittajat. Mitä aihetta silloin on saarnata intoisänmaallisuutta?»
»Kun on kysymyksessä oma maa, on asianlaita toisin. Sen palvontaa vaatii sydän vastaansanomattomasti.»
»Jos päättelet johdonmukaisesti edelleen, niin sinun täytyy väittää, että koska Jumala ilmenee meissä, meidän on palvottava ennen kaikkea omaa itseämme — luonnollisen vaiston vaatimuksesta.»
»Kuulehan, Nikhil, tuo kaikki on vain kuivaa teoriaa. Etkö käsitä, että on olemassa tunteita?»
»Minäpä sanon sinulle totuuden, Sandip», vastasi mieheni. »Tunteeni se juuri loukkaantuu, kun te yritätte tehdä vääryydestä velvollisuuden ja jumalattomuudesta siveellisen ihanteen. Jos minä en voi varastaa, niin syynä eivät ole loogilliset kykyni, vaan eräänlainen itseeni kohdistuva kunnioitus ja kiintymys ihanteisiin.»
Minua kuohutti. Lopulta en enää voinut vaieta, vaan huudahdin: »Eikö jokaisen maan historia, Englannin, Ranskan, Saksan tai Venäjän, ole kertomusta varkauksista oman maan hyväksi?»
»Ne joutuvat vastaamaan varkauksistansa ja vastaavat niistä nytkin; niiden historia ei ole vielä lopussa.»
»Joka tapauksessa», virkkoi väliin Sandip Babu, »voimme nähdäkseni noudattaa niiden esimerkkiä. Täyttäkäämme maamme kirstut varastetulla tavaralla ja kulukoon sitten, samoinkuin muuallakin, vuosisata toisensa jälkeen, ennenkuin niistä vastaamme, jos tulee pakko vastata. Mutta olehan hyvä ja sano, mistä kohden historiasta löydät esimerkin sellaisesta 'varastamisesta’?»
»Kun Roma maksoi syntivelkansa, ei kukaan siitä tietänyt. Sen menestys näytti koko ajan rajattomalta. Mutta etkö huomaa erästä seikkaa: kuinka heidän selkäänsä sälyttämänsä valhe- ja petostaakat musertavat heidät itsensä?»
Minulla ei ollut milloinkaan ennen ollut tilaisuutta kuunnella mieheni ja hänen ystäviensä keskusteluja. Kun hän minun kanssani väitteli, tunsin aina, kuinka vastahakoisesti hän ajoi minut ahtaalle. Se johtui siitä, että hän rakasti minua. Tänään olin ensi kerran kuulemassa hänen etevää väittelytaitoansa.
Sydämeni ei kumminkaan tahtonut asettua hänen kannallensa. Minä yritin löytää jotakin vastausta, mutta sitä ei löytynyt. Jos asettuu oikeamielisyyden kannalle, niin tuntuu mahdottomalta mennä sanomaan, että jokin asia on liian hyvä voidakseen olla hyödyllinen.
Yht'äkkiä Sandip Babu kääntyi minulta kysymään: »Mitä te arvelette asiasta?»
»Minä en välitä hienoista erotteluista», puhkesin minä puhumaan. »Sanon teille yksinkertaisesti mitä tunnen. Minä olen ihminen ja niinmuodoin ahne. Tahtoisin toimittaa isänmaalleni paljon hyvää. Hätätilassa käyttäisin väkivaltaa ja varkauttakin. Osaan olla vihainen. Voisin vihastua maani asian puolesta. Jos vaadittaisiin, voisin surmatakin kostaakseni sen häväistystä. Minä haluan haltioitua, ja sen, mikä minua haltioittaa, täytyy esiintyä minulle aistittavassa muodossa, isänmaanani. Sillä täytyy olla jokin näkyvä symboli, joka lumoo mieltäni. Minä tahtoisin olennoida isänmaani, nimittää sitä Äidiksi, Jumalattareksi, Durgaksi [Durga: jumalatar, Himavantin tytär ja Šivan puoliso] — ja maan kamara olisi punaisena uhrilahjaini verestä. Minä olen inhimillinen enkä jumalallinen olento.»
Sandip Babu hypähti seisaalleen, huitoi käsiään ja huusi: »Hurraa!»
Kohta sen jälkeen hän huomasi erehdyksensä ja huusi: »Bande Mataram!»
Mieheni kasvoissa näkyi tuskan häivä. Hän virkkoi minulle leppoisasti: »En minäkään ole jumalallinen, olen vain ihminen. Ja senvuoksi minulla ei ole lupa sietää pahoista ominaisuuksistani rakennettavan isänmaani kuvaa — ei milloinkaan,. ei milloinkaan!»
Sandip Babu huudahti: »Näetkö, Nikhil, kuinka, totuus muuttuu lihaksi ja vereksi naisen sydämessä. Nainen osaa olla julma; hänen raivonsa on kuin sokea myrsky. Se on kaunis peloittavuudessaan. Miehessä se on ruma, koska sen ytimessä asustaa harkinnan kalvava mato. Usko minua, Nikhil, meidän naisemme ne maan pelastavat. Nyt ei ole pelokkaan arkailun aika. Meidän on käyttäydyttävä häikäilemättömästi, horjumatta, harkitsematta. Meidän on tehtävä syntiä. Meidän on annettava naisillemme punaista sandelitahdasta, jotta he voitelevat syntimme ja kohottavat sen valtaistuimelle. Etkö muista runoilijan sanoja:
»'Synti, sorea synti, tule punasuudelmaisi hehkulla valamaan tulenkarvaista viiniä suoniimme. Hilpeän hillittömyyden torvea soita, sen seppelin otsamme kaunista, sinä herratar herjan! Tule, voitele rintamme rohkeat häpeän mudalla mustimmalla, itse häpeämättä.’
»Hävitköön sellainen oikeamielisyys, joka ei voi hymyillen tuottaa tuskaa ja turmiota.»
Sandip Babun seistessä siinä pystyin päin, silmänräpäyksen virikettä noudattaen häpäisemässä kaikkea sitä, mitä kaikkien maiden ja kaikkien aikojen ihmiset ovat korkeimpanansa kunnioittaneet, koko ruumiini tuntui värisevän. Mutta Sandip Babu jatkoi jalkaa polkien: »Minä näen: sinä olet se ihana tulisielu, joka polttaa kodin poroksi valaistakseen sen tulella avarampaa maailmaa. Suo meille kesytön rohkeus syöksyä häviön syvimpiin syvyyksiin asti! Suo sulosi kaikelle turmaa tuovalle!»
Ei käynyt selvästi ilmi, ketä Sandip Babu oikeastaan huusi avuksensa. Kenties sitä jumalatarta, jolle Bande Mataram oli omistettu. Kenties kotimaansa naisia yleensä. Tai kenties heidän edustajaansa, sitä naista, joka seisoi hänen edessään. Hän olisi vielä jatkanut samaan tapaan, ellei mieheni olisi äkkiä noussut, koskettanut kepeästi hänen olkapäätänsä ja sanonut: »Sandip, Tšandranath Babu on täällä.»
Minä säpsähdin ja käännyin katsomaan. Tulija oli kunnianarvoisen näköinen vanha herra, joka seisoi odottaen ovella, epäröiden, astuisiko edemmäksi vai vetäytyisikö takaisin. Hänen kasvoissaan oli lempeä kajaste, ikäänkuin laskevan auringon valo.
Mieheni astui luokseni ja kuiskasi: »Tässä on opettajani, josta olen sinulle usein kertonut. Tervehdi häntä niinkuin soveliasta on!»
Minä kumarsin syvään ja kosketin kunnioittavasti hänen jalkojansa. Hän siunasi minua sanoen: »Jumala teitä aina siunatkoon, äityeni.»
Kuinka tarvitsinkaan sellaista siunausta tuona hetkenä!
Nikhilin kertomus