IV
Näihin aikoihin saapui Sandip Babu seuralaisineen meidän tienoillemme saarnaamaan swadešia.
Temppelihallissamme on suuri kokous. Me naiset istumme siellä toisella puolen, esiripun takana. Riemuhuuto Bande Mataram lähenee värisyttäen koko olemustani. Äkkiä tulvahtaa temppelin pihalle joukko paljasjalkaisia, turbaanipäisiä nuorukaisia keltaisissa viitoissaan, niinkuin punaliejuinen puro ensimmäisten sateiden aikana kuivuneeseen uomaansa tulvahtaa. Koko paikan täyttää suunnaton ihmisjoukko, jonka läpi kymmenkunta nuorukaista olkapäillään kantaa suuressa tuolissa istuvaa Sandip Babua.
Bande Mataram! Bande Mataram! Bande Mataram! Tuntuu siltä kuin taivas olisi halkeamassa ja tuhansiksi pirstaleiksi hajoamassa. Minä olin jo aikaisemmin nähnyt Sandip Babun kuvan. Hänen piirteissään oli jotakin minulle epämieluista. Hän ei suinkaan ollut ruma — päinvastoin: hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit. Mutta kaikesta huolimatta minusta tuntui siltä, että niihin sisältyi liian suuri määrä kehnoa ainesta. Hänen silmiensä valo ei näyttänyt olevan täysin oikeata. Senvuoksi minua ei miellyttänyt, että mieheni arvelematta myöntyi kaikkiin hänen vaatimuksiinsa. Rahan tuhlauksen minä voin sietää, mutta minua harmitti kovin se ajatus, että hän petti miestäni käyttäen hyväkseen hänen ystävyyttänsä. Hän ei käyttäytynyt ollenkaan askeetin tavalla, eipä edes niinkuin kohtuullisissa varoissa elävä mies, vaan kerrassaan keikarimaisesti. Ylellisyyttä ja elämän mukavuutta hän näytti rakastavan. Kokonainen sarja tuollaisia ajatuksia muistuu mieleeni, mutta jääkööt nyt sikseen.
Mutta kun Sandip Babu alkoi puhua tuona iltana, ja hänen sanansa saattoivat kuulijajoukon mielet aallehtimaan, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet murtaa kaikki padot, näin hänet ihmeellisesti muuttuneena. Varsinkin kun temppelinharjan taakse hitaasti painuvan auringon sädekimppu äkkiä valaisi hänen kasvojansa, hän näytti jumalien lähettiläältä.
Hänen puheensa oli alusta loppuun asti myrskyisää purkausta. Hänen luottamuksensa asian onnistumiseen oli rajaton. En tiedä, miten se oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä huomasin kärsimättömästi siirtäneeni esiripun syrjään ja suunnanneeni katseeni puhujaan. Kukaan ei välittänyt vähääkään siitä, mitä tein. Vain kerran minä huomasin, kuinka hänen silmänsä hohtelivat kohti minua kuin kohtalokkaan Orionin tähdet.
Olin ihan haltioissani. En tuntenut itseäni enää radžahin puolisoksi, vaan Bengalin naissuvun ainoaksi edustajaksi. Ja puhuja tuolla edessäni, hän oli Bengalin sankari. Kuten taivas oli vuodattanut valonsa hänen ylitsensä, samoin piti hänen saada naisen siunaus tehtäväänsä varten…
Minusta näytti selvästi siltä, että hänen puheensa oli loimahtanut vieläkin intohimoisempaan lieskaan, kun hän oli minut huomannut. Indran ratsu ei totellut ohjaksiansa; ukkonen meurusi ja salamat välkkyivät. Minä mietin itsekseni, että silmäni olivat sytyttäneet tuleen hänen puheensa; sillä me naiset emme vaali vain kotilieden tulta, vaan itsensä sielun liekkiä.
Palatessani tuona iltana kotiin minä säteilin uutta ylpeyden ja riemun tunnetta. Mielessäni raivonnut myrsky oli kokonaan muuttanut olemukseni painopisteen. Muinaisen Kreikan neitojen tavoin olisin mielelläni leikannut pitkät, kiiltävät hiuspalmikkoni jousenjänteiksi sankarilleni. Jos ulkonaiset koruni olisivat olleet tunteistani riippuvaiset, niin kaulanauhani ja rannerenkaani olisivat murtaneet lukkonsa ja singonneet meteoriparvena yli kuulijajoukon. Minä tunsin, että ainoastaan persoonallinen uhraus voi minua auttaa kestämään myrskyisää haltioitumistani.
Kun mieheni myöhemmin tuli kotiin, pelkäsin minä kovin hänen sanovan jotakin sellaista, mikä ei sointuisi vielä korvissani kaikuvaan voittoisaan riemulauluun. Minä pelkäsin hänen totuudenintonsa voivan johtaa hänet lausumaan jotakin moittivaa siitä, mitä iltapuolella oli puhuttu. Silloin minä olisin häntä avoimesti uhmannut ja olisin hänet nöyryyttänyt. Mutta hän ei virkkanut sanaakaan… ja sekään ei minua miellyttänyt.
Hänen olisi pitänyt sanoa: »Sandip on saattanut minut järkiini. Nyt minä huomaan, kuinka väärässä olen kaiken aikaa ollut.»
Minusta tuntui siltä, että mieheni vaikeni minun kiusallani, että hän itsepintaisesti kieltäytyi innostumasta. Minä kysyin häneltä, kuinka kauan Sandip Babu oli viipyvä paikkakunnallamme.
»Hän lähtee varhain huomisaamuna Rangpuriin», vastasi mieheni.
»Välttämättä jo huomenna?»
»Niin, hän oli luvannut siellä puhua.»
Minä olin hetkisen vaiti ja kysyin sitten jälleen: »Eikö hän sentään voisi jäädä vielä päiväksi?»
»Se tuskin käynee päinsä. Mutta miksi niin tahtoisit?»
»Tahtoisin kutsua hänet päivälliselle ja itse tarjoilla hänelle.»
Mieheni oli ihmeissään. Hän oli usein pyytänyt minua olemaan läsnä, kun oli kutsunut läheisiä ystäviänsä luokseen aterioimaan, mutta minä en ollut milloinkaan suostunut. Hän silmäili minua tarkkaavasti, sanaakaan sanomatta. Minä en oikein ymmärtänyt hänen katsettansa.
Äkkiä minut valtasi häpeäntunne.
»Ei, ei!» huudahdin minä. »Se ei käy mitenkään päinsä!»
»Miksei?» virkkoi hän. »Minä kysyn häneltä itseltään, ja jos suinkin mahdollista, niin hän varmaan jää huomiseen asti.»
Kävi ilmi, että asia oli hyvinkin mahdollinen.
Tahdon olla täysin vilpitön. Sinä päivänä minä moitin Luojaani siitä, ettei hän ollut antanut minulle erinomaista kauneutta — ei sydänten ryöstämistä varten, vaan sen vuoksi, että rakkaus kirkastaa. Tänä suurena päivänä piti isänmaani miesten nähdä isänmaan jumalatar naisen hahmossa. Mutta miehet, ikävä kyllä, eivät jumaluutta näe, jos ulkonainen kauneus puuttuu. Näkisikö Sandip Babu kotimaamme Šaktin [Šakti: kyky, voima, jumaluuden vaikutusvoima] minussa ilmestyvän? Vai pitäisikö hän minua ihan tavallisena aviovaimona?
Sinä aamuna minä kostutin vapaana aaltoavat hiukseni hyvätuoksuisella vedellä ja sidoin ne löysään solmuun punaisella silkkinauhalla, jonka taitavasti pujottelin niiden lomitse. Päivällinen näet oli jo kahdentoista aikaan, joten en ehtinyt kylvyn jälkeen tukkaani kuivaamaan, palmikoimaan ja kokoamaan, kuten tavallisesti. Puin ylleni kultapäärmeisen valkean sarin ja lyhythihaisen musliinipuseroni.
Omasta puolestani olin sitä mieltä, että pukuni oli sangen hillitty ja ettei mitään yksinkertaisempaa olisi hevillä voinut keksiä. Mutta kälyni, joka sattui menemään ohitseni, seisahtui äkkiä eteeni, silmäili minua kiireestä kantapäähän ja hymyili kiinnipuristetuin huulin merkitsevää hymyä. Kun kysyin minkätähden, vastasi hän: »Minä ihailen koreata asuasi.»
»Miksi se sinua niin huvittaa?» kysyin minä sangen harmistuneena.
»Se on kerrassaan mainio», sanoi hän. »Ajattelin tässä vain, että sen olisi tehnyt täydelliseksi avokaulainen englantilainen pusero.» Hänen suunsa ja silmänsä, vieläpä koko ruumiinsakin näytti hytkivän pidätettyä naurua, kun hän lähti huoneesta.
Minä olin kovin kiukuissani, aioin riisua kaikki yltäni ja pukeutua arkivaatteisiini. En voi tarkoin sanoa, miksi en kumminkaan aikomustani toteuttanut. Naiset ovat seuraelämän kaunistus — niin minä itselleni vakuuttelin — ja mieheni ei missään tapauksessa olisi tyytyväinen, ellen esiintyisi Sandip Babun nähden säätyni mukaisesti puettuna.
Aikomukseni oli tulla näkyviin vasta heidän pöytään istuuduttuaan.
Pitämällä silmällä tarjoilua olisin ehtinyt voittaa ensi ujouteni.
Mutta päivällinen ei valmistunutkaan ajoissa, ja oli jo myöhä. Mieheni
lähetti hakemaan minua esitelläkseen minut vieraalleen.
Minä olin ylen hämilläni katsoessani Sandip Babua silmiin. Minun onnistui kumminkin malttaa mieleni, niin että saatoin sanoa: »Olen kovin pahoillani, että päivällinen myöhästyy.»
Hän tuli arkailematta luokseni ja istuutui viereeni. »Jonkinlaisen aterian minä saan joka päivä, mutta runsauden jumalatar pysyttelee poissa näkyvistäni. Nyt, kun jumalatar itse on ilmestynyt, ei haittaa, vaikka päivällinen tuleekin myöhään.»
Hänen käytöksensä oli yhtä mahtipontista kuin hänen julkinen esiintymisensä. Hän ei ollenkaan epäröinyt, vaan näytti tottuneen kehoittamatta asettumaan valitsemalleen paikalle. Hän vaateli tutunomaisiin suhteisiin pääsemistä niin selviömäisenä asiana, että toinen olisi tuntenut olevansa väärässä, jos olisi tahtonut puolestaan kieltäytyä.
Minä pelkäsin kamalasti, että Sandip Babu piti minua ujona, vanhanaikaisena ja mitättömänä olentona, mutta en olisi kumminkaan millään ehdolla voinut lumota tai häikäistä häntä henkevillä vastauksilla. Kuinka olikaan voinut pälkähtää päähäni — kummastelin minä harmistuneena — astua hänen näkyviinsä näin naurettavassa asussa?
Päivällisen jälkeen minä olin aikeissa lähteä, mutta Sandip Babu asettui tielleni, arkailematta kuten aina.
»Ette saa pitää minua niin ahnaana», sanoi hän. »Minä en jäänyt päivällisen vuoksi, vaan noudattaakseni kutsuanne. Jos te nyt pakenette, niin ette ole kohdellut vierastanne niinkuin pitää.»
Ellei hän olisi lausunut noita sanoja kevyen huolettomasti, niin ne olisivat särähtäneet korvissani. Olihan hän toisaalta mieheni läheisimpiä ystäviä, joten saatoin pitää itseäni hänen sisarenansa.
Minun yrittäessäni kohota tuon suuren tutunomaisuuden kannalle tuli mieheni avuksi. Hän sanoi: »Etkö voi tulla takaisin, kun olet aterioinut?»
»Mutta teidän pitää se luvata», virkkoi Sandip Babu, »ennenkuin laskemme teidät menemään.»
»Minä tulen», vastasin minä heikosti hymyillen.
»Tiedättekö», jatkoi Sandip Babu, »minkätähden minä en voi teihin luottaa? Nikhil on ollut naimisissa nämä yhdeksän vuotta, ja te olette koko tämän ajan vältellyt minua. Jos teette samoin seuraavien yhdeksän vuoden aikana, niin me emme enää näe toisiamme.»
Minä tartuin hänen huomautukseensa ja kysyin hiljaisella äänellä:
»Miksi emme näkisi toisiamme?»
»Tähtiin on kirjoitettu, että minä kuolen nuorena, Ei kukaan esi-isistäni ole elänyt kolmeakymmentä vuotta kauemmin. Minä olen nyt seitsemänkolmatta.»
Hän tiesi tuon tehoavan. Äänessäni oli varmaan huolestumisen häivä, kun vastasin hänelle hiljaa: »Koko maamme siunaus on varmaan torjuva tähtien turmiokkaan vaikutuksen.»
»Siinä tapauksessa maan jumalattaren itsensä täytyy lausua tuo siunaus. Senpätähden toivonkin hartaasti, että palaatte, jotta talismanini voi alkaa jo tänään vaikuttaa.»
Sandip Babu osasi niin hyvin käyttää rynnäkköä, ettei minulla ollut minkäänlaista' tilaisuutta panna pahakseni sellaista, mitä en olisi milloinkaan sallinut jonkun toisen tekevän.
»Niinpä», päätti hän nauraen puheensa, »pidätän miehenne panttivankina, kunnes tulette takaisin.»
Kun olin jo menossa, hän huudahti: »Saanko teitä hieman vaivata?»
Minä käännyin ihmeissäni »Älkää pelästykö», sanoi hän. »Kysymyksessä on vain lasillinen vettä. Kenties huomasitte, etten juonut vettä päivällisen aikana. Juon vasta hieman myöhemmin.»
Minun täytyi osoittaa mielenkiintoa ja kysyä asian syytä. Hän alkoi esittää minulle ruoansulatushäiriöittensä historiaa kertoen kärsineensä niistä jo seitsemän kuukautta, koetelleensa kaikenlaisia allopaattisia ja homeopaattisia parannuskeinoja ja saavuttaneensa mitä ihmeteltävimpiä tuloksia kotimaisten menetelmäin avulla.
»Nähkääs», lisäsi hän sitten hymyillen. »Jumala on järjestänyt minun raihnautenikin sillä tavoin, että ne tottelevat vain swadeši-pillerien pommitusta.»
Nyt puuttui miehenikin keskusteluun. »Sinun täytyy myöntää vetäväsi puoleesi ulkomaisia rohdoksia yhtä voimallisesti kuin maa vetää puoleensa meteoreja. Sinulla on oleskeluhuoneessasi kolme hyllyä täynnä…»
Sandip Babu keskeytti hänen lauseensa. »Tiedätkö, mitä ne ovat?» Ne ovat rankaiseva poliisimahti. Ne eivät tule sen vuoksi, että niitä tarvitaan, vaan siitä syystä, että niitä vaatii nykyinen järjestys, joka meitä sakottaa ja muuten kiusaa.»
Mieheni ei siedä liioittelua, ja minä huomasin tuon olevan hänelle epämieluista. Mutta kaikki koristeet ovat liioittelua. Niitä ei luo Jumala, vaan tekee ihminen. Muistan kerran puolustaneeni jotakin pientä valhettani sanomalla miehelleni: »Ainoastaan puut ja eläimet ja linnut ilmaisevat pelkän totuuden, koska niiltä olioparoilta kokonaan puuttuu keksintäkyky. Tässä kohden ihmiset osoittavat paremmuutensa, ja naiset ovat vielä etevämpiä kuin miehet. Naiselle sopii hyvin korujen samoinkuin hienojen valheidenkin runsaus.»
Kun astuin naisten huoneisiin johtavaan käytävään, näin kälyni seisomassa erään ikkunan luona, mistä voi nähdä vastaanottohuoneeseen. Hän tirkisteli venetsialaisten verhojen lomitse.
»Sinäkö täällä?» kysyin minä ihmeissäni.
»Salaa kuuntelemassa!» vastasi hän.