III
Minä tiedän, ettei ole hyvä äkkiä herättää unissakävijää. Mutta minä olen luonnostani niin hillitön, ettei epäröivä käyntitapa minulle sovellu. Minä tiesin uskaltavani ylen paljon tuona päivänä. Minä tiesin, että sellaisten aatteiden ensimmäinen sysäys voi tuntua melkein sietämättömältä. Mutta kun on kysymys naisista, pääsee uskaliain aina voitolle.
Me olimme jo johtumassa hyvään alkuun, kun sisään astui Nikhilin vanha opettaja, Tšandranath Babu. Maailma ei olisi niinkään ikävä olopaikka, ellei olisi noita koulumestareita, jotka tekevät sen siinä määrin tympäiseväksi, että mieluimmin lähtisi tiehensä. Nikhilin kaltaiset ihmiset tahtovat aina tehdä maailmasta koulun. Ja puheenaolevana iltapäivänä tuo koulun ruumiillistuma astui huoneeseen juuri ratkaisevalla hetkellä.
Meissä kaikissa säilyy jossakin sydämemme sopukassa koulupojan luonto. Niinpä minäkin hieman säikähdin. Bima rukka se heti asettui koreasti paikalleen, etumaiseen penkkiin, kuten luokan paras tyttö ainakin. Hän näytti äkkiä muistavan, että oli suoritettava tutkinto.
On olemassa henkilöitä, jotka ikuisten vaihdemiesten tavoin väijyskelevät radan varrella valmiina ohjaamaan ajatustemme junan raiteelta toiselle.
Tšsandranath Babu oli tuskin ehtinyt huoneeseen, kun hän jo etsi jotakin aihetta voidakseen lähteä takaisin. »Anteeksi», mutisi hän, »minä…»
Ennenkuin hän ehti jatkaa, astui Bima nopeasti hänen luoksensa, kumarsi kunnioittavasti ja sanoi: »Älkää lähtekö, armollinen herra! Ettekö tahdo istua?» Bima näytti hukkuvalta, joka hakee kädelleen tukikohtaa — pieni pelkuri!
Kenties sittenkin erehdyin. Todennäköisesti sisältyi asiaan hieman naisellista kavaluutta. Hän kukaties tahtoi koroittaa arvoansa minun silmissäni. Mahdollista myös, että hän tahtoi sanoa minulle purevasti: »Älä ollenkaan luulottele saaneesi minut kokonaan valtoihisi. Tšandranath Babuun kohdistuva kunnioitukseni on vielä voimakkaampi.»
Hyvä, kunnioita häntä vain niin paljon kuin tahdot! Se miellyttää koulumestareita. Minä, joka en ole koulumestari, tulen hyvin toimeen ilman sellaisia tyhjiä kohteliaisuuksia.
Tšandranath Babu alkoi puhua swadešista. Minä ajattelin antaa hänen jatkaa yksinpuheluansa. On aina viisainta sallia vanhan miehen puhua, kunnes hän itsestään lakkaa. Siten hän johtuu luulemaan, että järjestelee maailmaa oikealle tolallensa, eikä ollenkaan aavista, kuinka kaukana hänen jaarittelustansa todellinen maailma on.
Mutta pahin vihamiehenikään ei voi syyttää minua liiallisesta kärsivällisyydestä. Kun Tšandranath Babu jatkoi: »Jos odotamme saavamme koota hedelmiä siitä, mihin emme ole kylväneet, niin…», täytyi minun puuttua puheeseen.
»Kuka sitten pyytää hedelmiä?» huusin minä. »Me noudatamme Gitan tekijää [Bhagavad Gita: uskonnollis-filosofinen opetusruno, joka kuuluu episodina suureen Mahabharata-eepokseen.] joka sanoo, että meidän on ajateltava vain tekojamme eikä tekojemme hedelmiä.»
»Mitä te sitten tahdotte?» kysyi Tšandranath Babu.
»Okaita!» huudahdin minä. »Niiden istuttamisessa ei ole suurta vaivaa.»
»Okaat eivät ole rasitukseksi ainoastaan muille», vastasi hän. »Ne osaavat pistää omaankin jalkaanne.»
»Tuo kaikki kelpaa kouluvihkoihin», vastasin minä. »Meille on tärkein asia oman sydämemme palo. Nyt me vain kylvämme okaita toisten jalkapohjia varten; tuonnempana, kun ne pistävät meitä itseämme, on kyllin aikaa katumiseen. Mutta miksi pelkäisimme sitäkään? Kun meidän kerran on kuoltava, ehdimme hyvinkin kylmentyä. Niin kauan kuin olemme tulella, me kiehumme ja kuohumme.»
Tšandranath Babu hymyili. »Kiehukaa mielin määrin», virkkoi hän, »mutta älkää erehtykö pitämään sitä työnä tai sankaruutena. Kansat jotka ovat saaneet maailmassa jotakin aikaan, eivät ole kuohahdelleet; ne ovat toimineet. Mutta kun ne, jotka ovat aina työtä pelänneet, kerran heräävät tajuamaan surkeata tilaansa, niin he yrittävät siitä vapautua väkivaltaisesti ja hutiloimalla.»
Minä olin juuri vyöttämässä kupeitani musertavaa hyökkäystä varten, kun
Nikhil palasi. Tšandranath Babu nousi ja virkkoi, Bimaan katsahtaen:
»Nyt minun täytyy lähteä, maammoseni, minulla on töitä suoritettavana.»
Hänen lähdettyänsä minä näytin Nikhilille kirjaa, joka oli kädessäni.
»Minä herroin vastikään Mehiläisemollemme tästä kirjasta», sanoin minä.
Yhdeksänkymmentäyhdeksän henkilöä sadasta voi pettää valheen avulla, mutta tämä ikinen koulumestarin kasvatti on helpommin peittävissä totuutta käyttelemällä. Hänen kanssaan on paras pelata avointa peliä, levittää korttinsa pöydälle.
Nikhil luki kirjan nimen, mutta ei virkkanut mitään. »Nämä kirjailijat», jatkoin minä, »lakaisevat pois kaikki ne koreat puheenparret, jotka ovat pölykerroksena peittäneet maailmaamme. Senvuoksi minä, kuten sanoin, tahtoisin sinun sen lukevan.»
»Minä olen sen lukenut», sanoi Nikhil.
»No, mitä siitä arvelet?»
»Ne, jotka saarnaavat yhtäläistä omistusoikeutta, eivät saa itse olla varkaita. Jos he ovat varkaita, niin heidän saarnansa on valhe. Sellaista kirjaa ei ymmärrä oikein se, jonka mielessä kytee intohimon palo.»
»Intohimo», vastasin minä, »intohimo se juuri onkin paras opastajamme. Se, joka suhtautuu epäluuloisesti intohimoon, tekee saman virheen kuin toinen, joka tahtoo temmata silmän päästänsä nähdäkseen paremmin.»
Nikhil alkoi ilmeisesti kiihtyä. »Intohimolla», sanoi hän, »on oikeutensa ainoastaan siinä tapauksessa, että tunnustamme pidättyväisyyden välttämättömyyden. Painamalla silmiämme vasten, mitä tahdomme nähdä, me vain tärvelemme ne, mutta emme näe mitään. Samoin on laita kiivaan intohimon, joka ei halua jättää mitään erottavaa välimatkaa itsensä ja kohteensa välille.»
»Johtuu yksinomaan älyllisestä teeskentelystänne», vastasin minä, »että te välttämättä tahdotte hekumoida moraalisessa arkatuntoisuudessa jättäen totuuden karun puolen kokonaan huomioonottamatta. Siten te vain hämmennätte ja himmennätte asioita, sen sijaan että ryhtyisitte toimimaan täysin voimin.»
»Ylenmääräinen voimankäyttö», vastasi Nikhil kärsimättömästi, »siinä, missä voima ei ole paikallaan, ei auta teitä toimissanne. Mutta miksi kiistelemmekään näistä asioista? Turha sanasota karistaa vain totuudesta pois sen raikkaan kukkeuden.»
Olisin mielelläni suonut Biman ottavan osaa keskusteluumme, mutta hän ei ollut toistaiseksi virkkanut sanaakaan. Olinko kenties käyttäytynyt liian rajusti, niin että hän nyt halusi epäilysten ahdistamana jälleen lähteä koulumestarinsa luo läksyjänsä oppimaan? Joka tapauksessa on sellainen järkytys välttämätön. On ennen kaikkea oivallettava, että kaikkein lujimmiksikin otaksutut perustukset voivat pettää.
»Minua ilahduttaa, että tulimme asiasta keskustelleeksi», sanoin minä Nikhilille, »sillä minä aioin juuri jättää tämän kirjan Mehiläisemollemme luettavaksi.»
»Miksipä ei?» virkkoi Nikhil. »Jos kerran minä olen voinut kirjan lukea, niin miksei sitä voisi tehdä Bimalakin? Tahdon vain huomauttaa, että eurooppalaiset ihmiset katselevat kaikkea tieteelliseltä näkökannalta. Mutta ihminen ei sisälly pelkkään fysiologiaan, ei biologiaan, ei psykologiaan eikä sosiologiaan. Älä missään tapauksessa unohda tätä! Ihminen on äärettömän paljon enemmän kuin ihmistä käsittelevä tiede. Sinä naurat minulle ja nimität minua koulumestarin oppipojaksi, mutta oletkin se itse. Sinä näet etsit ihmisen totuutta luonnontieteiden opettajilta etkä omasta sisäisestä olemuksestasi.»
»Miksi tämä kiihtymys?» pilkkailin minä.
»Siksi, että näen sinun tahtovan häväistä ihmistä ja alentaa hänen arvoansa.»
»Mistä ihmeestä sinä niin päättelet?»
»Vaikutelmistani, loukkaantuneista tunteistani. Sinä hyökkäät aina sen kimppuun, mikä ihmisessä on suurta, epäitsekästä ja kaunista.»
»Kuinka johdutkaan tuollaiseen mielettömään ajatukseen?»
Nikhil nousi äkkiä seisaalleen. »Minä sanon sinulle peittelemättä, Sandip», virkkoi hän, »että voit kuolettavasti haavoittaa ihmistä minussa voimatta häntä kumminkaan surmata. Senvuoksi minä olen valmis kestämään kaikki, tietoisesti, avosilmin.»
Samassa hän nopeasti lähti huoneesta.
Minä seisoin vielä hämmästyneenä katsellen hänen jälkeensä, kun pöydältä putoava kirja sai minut kääntymään toisaanne. Bima lähti miehensä jälkeen nopein, hermostunein askelin, kaartaen minua kaukaa.
Merkillinen olento, tuo Nikhil! Hän aavistaa kotiansa uhkaavan vaaran, mutta ei aja minua menemään! Minä tiedän, että hän odottaa Bimalan kehoitusta. Jos Bimala sanoo hänelle, että heidän liittonsa on ollut erehdys, niin hän taivuttaa päänsä ja myöntää tehneensä suuren virheen! Hänellä ei ole riittävää mielenlujuutta käsittääkseen, että erehdyksensä tunnustaminen on kaikkein suurin erehdys. Hän on tyypillinen esimerkki siitä, miten aatteet ihmistä heikentävät. En ole nähnyt toista hänenlaistansa — hän on tosiaankin merkillinen luonnontuote! Hän tuskin kelpaisi romaanin tai näytelmän henkilöksi, ja vielä vähemmän hän kelpaa todelliseen elämään.
Entä Bima? Pelkäänpä, että hänen unelmaelämänsä on nyt lopussa. Hän on vihdoinkin älynnyt sen virranjuoksun suunnan, joka kiidättää häntä eteenpäin. Nyt hänen täytyy joko kulkea eteenpäin tai peräytyä, täysin tietoisesti. Mutta luultavinta on, että hän pian astuu askelen eteenpäin ja sitten jälleen peräytyy saman verran. Se ei kumminkaan minua häiritse. Kun on kerran syttynyt tuleen, niin tuo vuorotteleva läheneminen ja pakeneminen vain kiihtää lieskaa. Pelko lietsoo hänen intohimonsa paloa.
Kenties on parempi, jos en puhu hänelle paljoa, vaan valitsen muutamia uudenaikaisia kirjoja hänen luettavakseen. Siten hän johtuu vähitellen siihen vakaumukseen, että on uudenaikaista tunnustaa ja kunnioittaa intohimoa ylimpänä todellisuutena — sen sijaan että sitä häpeisi ja ihastelisi pidättyväisyyttä. Jos hän voi turvautua johonkin sellaiseen sanaan kuin »uudenaikainen», niin hänen rohkeutensa kasvaa.
Olipa miten hyvänsä, minun on seurattava näytelmän kehitystä aina viidennen näytöksen loppuun asti. Minä en, ikävä kyllä, voi kerskua olevani pelkkä katselija, istumassa kuninkaallisessa aitiossa silloin tällöin käsiänsä taputtaen. Sydäntäni ahdistaa ja joka hermo värähtelee. Illalla, sammutettuani kynttiläni jo makuulla ollen, minä tunnen vienoja kosketuksia, näen nopeita katseita ja kuulen hiljaisia sanoja. Kaikki nuo tunnot parveilevat ympärilläni; pimeys tuntuu olevan niitä tulvillaan. Aamulla herätessäni minä värähtelen eloisaa ennakointia, tuntuu siltä, kuin soutaisi veri suonissani musiikin tahdissa…
Pöydällä oli kaksoiskehys ja siinä Biman kuva Nikhilin kuvan vieressä. Minä otin Biman kuvan pois. Eilen osoitin hänelle tyhjää puolta ja sanoin: »Ainoastaan itaruus tekee varkauden välttämättömäksi. Synnissä siis on kummallakin osansa, saiturilla samoinkuin varkaallakin. Ettekö ole samaa mieltä?»
Bima vain hieman hymyili ja sanoi: »Se ei ollut hyvä kuva.»
»Mitäpä tehdä?» sanoin minä. »Kuva pysyy aina kuvana. Minun täytyy olla siihen tyytyväinen, millainen se lieneekin.»
Bima otti jonkin kirjan ja alkoi sitä lehteillä. »Jos olette tyytymätön», sanoin minä, »niin minun täytynee koettaa täyttää tyhjä sija.»
Tänään niinä sen täytin. Tämä valokuvani on varhaisen nuoruuteni ajoilta. Silloin olivat kasvoni värikkäämmät kuin nyt ja raikkaampi oli mielenikin. Silloin minä vielä vaalin tätä ja tulevaista maailmaa koskevia haavelmia. Usko pettää ihmisiä, mutta sillä on eräs ansio: se luo heidän kasvoihinsa korkeaa hohdetta.
Kuvani on nyt Nikhilin kuvan vieressä. Mehän olemmekin vanhat ystävät!