II
Jokin asia on ilmeisesti epäkunnossa. Sain hiljattain hieman vihiä.
Minun saavuttuani oli Nikhilin huone muuttunut jonkinlaiseksi kaksoisolioksi. Se oli puolittain naisten huone, puolittain miesten: Bimala tuli sinne naisten suojista, ja minä voin päästä sinne toiselta puolelta. Jos olisimme toimineet hitaammin ja käytelleet hieman pidättyvämmin etuoikeuksiamme, olisimme tuskin herättäneet pahennusta. Mutta me menettelimme niin rajusti, ettemme tulleet ollenkaan ajatelleeksi seurauksia.
Kun Bima tulee Nikhilin huoneeseen, huomaan minä sen jollakin tavalla omassa huoneessani. Kuuluu nilkkarenkaiden helinää ja muita pieniä ääniä; ovi sulkeutuu kenties vähän kiivaammin kuin olisi tarpeellista; kirjakaapin ovi on hieman paisunut ja narahtaa äkkiä avattaessa. Astuessani sisään näen Biman seisomassa selin oveen ja uutterasti etsimässä jotakin kirjaa hyllyistä. Kun tarjoudun auttamaan häntä tässä vaikeassa tehtävässä, hän säpsähtää ja kieltää, ja sitten me johdumme luontevasti juttelemaan muista asioista.
Hiljattain, eräänä pahaenteisenä torstai-iltapäivänä [torstai on hindulaisen almanakan onnettomuuksien päivä], minä syöksyin huoneestani, kun kuulin nuo äänet. Käytävässä oli mies vartiopaikallansa. Minä kuljin eteenpäin häneen katsahtamattakaan, mutta kun lähestyin ovea, asettui hän tielleni ja sanoi: »Ei sinne, armollinen herra.»
»Ei sinne! Miksei!»
»Siellä on Rani Emo.»
»Hyvä. Sano Rani Emollesi, että Sandip Babu haluaa tavata hänet.»
»Se ei käy päinsä, armollinen herra. Se on vastoin määräyksiä.»
Minä närkästyin kovin. »Minä käsken sinua!» sanoin minä ääntäni koroittaen. »Mene ilmoittamaan minut!»
Mies hieman hämmästyi käskevää sävyäni. Minä olin sillävälin lähestynyt ovea. Olin jo astumassa sisään, kun hän lähti jälkeeni ja tarttui minua käsivarteen sanoen: »Ei, armollinen herra, te ette saa mennä sinne.»
Mitä! Palvelija uskalsi koskea minuun! Minä tempasin käteni vapaaksi ja annoin miehelle kaikuvan korvapuustin. Samassa tuli Bima huoneestansa ja näki, kuinka mies oli käymässä hävyttömäksi.
En unohda koskaan, miltä hän näytti seisoessaan siinä vihansa vallassa! Biman kauneus on minun itseni keksimä. Useimmat muut henkilöt eivät varmaankaan huomaisi hänessä mitään erikoista. He nimittäisivät tyhmyydessään hänen solakkaa vartaloansa »hinteläksi.» Minä puolestani ihailen juuri hänen joustavuuttansa: hän on kuin elämän lähde, joka kumpuaa suoraan Luojan sydämestä. Hänen ihonsa on tumma, mutta loistavan tumma kuin leikkaava, välkkyvä miekanterä.
»Nanku», komensi hän ovelta, ojentaen käskevästä kättänsä, »mene pois!»
»Älkää olko hänelle vihainen», sanoin minä. »Jos hän kerran on saanut sellaisen määräyksen, niin minun on mentävä.»
Biman ääni vielä vavahteli hänen vastatessaan:
»Te ette saa mennä. Tulkaa sisään!»
Tuo ei ollut mikään pyyntö, vaan käsky sekin! Minä seurasin häntä, istuuduin, otin pöydältä viuhkan ja aloin sillä itseäni leyhytellä. Bima piirteli lyijykynällä jotakin paperiliuskalle, huusi palvelijan ja antoi hänelle paperin sanoen: »Vie tämä armolliselle herralle.»
»Suokaa minulle anteeksi», sanoin minä. »En kyennyt hillitsemään itseäni, vaan löin palvelijaanne.»
»Teitte niinkuin pitikin», vastasi Bima.
»Mutta oikeastaan ei syy ollut hänen. Hän vain noudatti saamaansa määräystä.»
Samassa astui sisään Nikhil. Minä nousin nopeasti seisomaan ja asetuin ikkunan luo, selkä huoneeseen päin.
»Nanku, ovenvartija, on loukannut Sandip Babua», sanoi Bima Nikhilille.
Nikhil tuntui olevan niin vilpittömän hämmästynyt, että minun täytyi kääntyä häntä katsomaan. Tavattoman hyväkään mies ei kykene säilyttämään totuudenylpeyttänsä vaimonsa edessä — jos vaimo on oikeata lajia.
»Hän julkesi asettua Sandip Babun tielle hänen tullessaan tänne», jatkoi Bima. »Hän sanoi saaneensa määräyksen…»
»Määräyksen? Keneltä?» kysyi Nikhil.
»Mistäpä minä sen tietäisin?» huudahti Bima kärsimättömästi, silmissä katkeroitumisen kyynelet.
Nikhil kutsutti miehen ja kyseli häneltä asiaa. »Se ei ollut minun syyni», toisti Nanku äreästi. »Minä olin saanut määräyksen.»
»Keneltä?»
»Bara Rani Emolta.»
Me olimme kaikin hetkisen vaiti. Miehen mentyä Bima sanoi: »Nankun täytyy lähteä talosta!»
Nikhil oli yhä vaiti. Minä huomasin, ettei hänen oikeudentuntonsa tahtonut ehdotukseen myöntyä. Hänen omatuntonsa esitti vastaväitteitä loppumattomiin saakka. Mutta tällä kertaa ratkaisu oli erinomaisen vaikea. Bima ei ollut niitä naisia, jotka helposti jättävät asian sikseen. Hänen täytyi puolustaa asemaansa kälyänsä vastaan rankaisemalla palvelijaa. Ja kun Nikhil yhä oli vaiti, alkoivat Biman silmät säihkyä. Hän ei tietänyt, miten ilmaisisi miehensä mielen heikkouteen kohdistuvan halveksimisensa. Hetkisen kuluttua Nikhil lähti huoneesta sanaakaan virkkamatta.
Seuraavana päivänä ei Naukua näkynyt. Kysyessäni sain tietää, että hänet oli lähetetty eräälle toiselle tilalle ja ettei hän joutunut siirrosta kärsimään.
Minä voin vilahduksittain nähdä, millaista hävitystä siten syntynyt myrsky näkymön takana aiheutti. Täytyy sanoa, että Nikhil on merkillinen olento, ihan toisenlainen kuin ihmiset yleensä.
Tuloksena oli, että Bima alkoi tästä lähtien kutsua minut oleskeluhuoneeseen ilman mitään tekosyytä ja yrittämättä antaa asialle satunnaisuuden leimaa. Pelkkäin vihjailujen asteelta me nyt siirryimme arkailemattoman ajatusten ilmaisemisen kannalle. Korkeasukuisen perheen miniä elää tähtimaailmoissaan, niin etäällä tavallisista kuolevaisista, ettei ole mitään tietä Hänen luoksensa johtamassa. Millainen totuuden riemuvoitto olikaan, että vähitellen, mutta auttamattomasti, ratkesi toinen himmentävän tottumuksen harso toisensa jälkeen, kunnes luonto ilmeni todellisessa hahmossaan.
Totuuden voitto? Epäilemättä! Miehen ja naisen kesken vallitseva vetovoima on perustava tosiasia. Aineen maailma kokonaisuudessaan, tomuhiukkasesta alkaen, noudattaa sitä lakia. Siitä huolimatta yrittävät ihmiset sitä peittää sanojen verhoon ja tahtovat kotitekoisilla säädöksillään ja kielloillaan tehdä siitä jokapäiväisen käyttöesineen. Se on yhtä mieletöntä kuin jos tahtoisi sulattaa aurinkokunnan valmistaakseen siitä kellonvitjat vävypojalle. [Vävyllä on hindulaisperheessä erittäin tärkeä asema.]
Kun totuuden huuto kaikesta huolimatta herättää luonnon, niin millainen hammastenkiristys ja rintoihinlyöminen onkaan seurauksena! Mutta käykö myrskyn kanssa kiisteleminen? Se ei huoli vastata, ravistelee vain vastustajaansa.
Minulla on onni nähdä tuon totuuden vähitellen paljastuvan. Nuo värjyvät askeleet, nuo kasvojen käännähtämiset ovat minulle suloiset, ja suloiset ovat ne pienet petokset, jotka eivät kohdistu ainoastaan muihin, vaan myöskin Bimaan itseensä. Kun todellisuus käy epätodellisen kimppuun, niin sen paras ase on petos, sillä todellisuuden vihamiehet yrittävät sitä aina häväistä nimittämällä sitä karkeaksi, joten sen on välttämättä piilouduttava tai verhouduttava valhepukuun. Olosuhteet estävät sitä tunnustamasta: »Niin, minä olen karkea, koska olen tosi. Minä olen lihaa ja verta. Minä olen intohimoa. Minä olen nälkää, joka ei tunne häpeätä eikä armoa.»
Nyt on kaikki minulle selvää. Esirippu häilähtelee, ja minä näen sen lomitse ratkaisevan kohtauksen valmistelut. Pieni nauha, joka suikertaa hänen uhkeissa hiuksissaan, salaista kaipaustansa punastuen, on punaisen ukonpilven uhkaava kieleke. Jokaisesta hänen sarinsa laskoksesta uhoo minuun lämpöä, jokainen hänen pukunsa liikahdus puhuu minulle salaista kieltänsä, josta puvun kantajakaan kenties ei ole täysin tietoinen.
Bima ei ollut tietoinen todellisuudestansa, koska häpesi sitä. Ihmiset näet ovat antaneet todellisuudelle huonon nimen: he nimittävät sitä Saatanaksi. Niinpä sen täytyy luikertaa paratiisiin käärmeen hahmossa, kuiskia salaisuutensa miehen valitun seuralaisen korvaan ja tehdä hänet kapinalliseksi. Silloin on rauha mennyttä, kunnes vihdoin tulee kuolema.
Pieni hunajainen kuningatar-rukkani elää unen elämää. Hän ei tiedä, mitä tietä astelee. Ei ole hyvä herättää häntä ennen aikojansa. Minun on paras käyttäytyä ikäänkuin en minäkään mitään aavistaisi.
Hiljattain, päivällisaterian aikana, hän tuijotti minuun omituisesti, ollenkaan tajuamatta, mitä sellaiset silmäykset merkitsevät! Katseeni kohdatessa hänen katseensa hän kääntyi punastuen toisaanne. »Teitä hämmästyttää minun ruokahaluni», sanoin minä. »Minä voin salata kaiken, ahneuttani lukuunottamatta. Mutta miksi viitsitte punastua minun puolestani, vaikka minä en ole ollenkaan häpeissäni?»
Hän punastui sitäkin enemmän ja sopersi: »Ei, ei, minä vain…»
»Minä tiedän», keskeytin minä. »Naiset taipuvat pitämään ahnaista miehistä, sillä meidän ahnautemme tekee heille mahdolliseksi päästä voiton puolelle. Se armottelu, jota he ovat aina minulle osoittaneet, on tehnyt minut sitäkin hävyttömämmäksi. Minä en välitä mitään, vaikka katselettekin kaikkien näiden kauniiden palasten katoamista, en yhtään mitään. Minä nautin niistä jok’ainoasta.»
Äskettäin minä luin erästä englantilaista kirjaa, jossa sukupuoliasioita käsitellään rohkean realistiseen tapaan. Olin jättänyt sen oleskeluhuoneeseen. Kun seuraavana päivänä iltapuolella tulin huoneeseen jotakin hakemaan, istui siellä Bima minun kirjani kädessään. Kuullessaan askeleeni hän nopeasti heitti kirjan pois ja asetti sen päälle erään toisen kirjan — nidoksen rouva Hemansin runoja.
»En ole milloinkaan voinut käsittää», aloitin minä, »miksi naiset joutuvat niin hämilleen, kun heidät yllättää runoja lukemasta. Meillä miehillä — lakimiehillä, mekaanikoilla ja muilla — saattaisi olla syytä hävetä. Jos me haluamme lukea runoja, niin meidän tulee se tehdä yön pimeydessä, lukittujen ovien takana. Te naiset sitävastoin olette runouden sukua. Luoja itse on lyyrillinen runoilija, ja Hänen jalkojensa juuressa on Džajadevan täytynyt harjoittaa jumalallista taidettansa.»
[Džajadeva, kahdennellatoista vuosisadalla Bengalissa elänyt runoilija, Gitagovinda-nimisen lyyrillisen draamarunoelman kirjoittaja, kuvailee hehkuvin säkein Krišna- l. Višnu-jumalan ja Radha-nimisen paimentytön rakkautta. Višnu-uskonnon kannattajat selittävät runoelmaa vertauskuvallisena korkeana veisuna.]
Bima ei vastannut mitään, hymyili vain hämillään. Hän oli aikovinaan lähteä pois huoneesta. Minä pidätin hänet: »Ei, ei, lukekaahan edelleen! Minä vain otan erään kirjan, joka on minulta jäänyt tänne, ja lähden kohta tieheni.» Samassa otin kirjani pöydältä. »Onpa onni, ettei ole johtunut mieleenne kurkistaa tähän», jatkoin minä, »muuten olisitte varmaan mielinyt minua kurittaa.»
»Todellako? Miksi?» kysyi Bima.
»Siksi, ettei se ole mikään runokirja», vastasin minä. »Se sisältää pelkkiä tosiasioita ja esittää ne ihan koristelematta. Toivoisin Nikhilin lukevan sen.»
Bima kurtisti hieman kulmiansa hiljaa vastatessaan: »Miksi sitä toivotte?»
»Hän on mies, nähkääs, yksi meistä. Ainoa asia, mistä häntä moitin, on se, että hän katselee maailmaa eräänlaisen sumuverhon läpi. Ettekö ole huomannut, kuinka tämä luonteenpiirre saa hänet pitämään swadeši-liikettämme jonkinlaisena runoteoksena, jonka rytmi on säilytettävä joka askelella moitteettomana. Me murskaamme proosanuijallamme kaikki hartauden esineinä olevat rytmikuviot.»
»Missä yhteydessä ovat keskenään teidän kirjanne ja swadeši?
»Jos sen lukisitte, niin tietäisitte. Nikhil tahtoo aina meneteltävän valmiiden periaatteiden mukaan, swadešissa samoinkuin kaikessa muussakin. Senvuoksi hän hyökkäilee joka käänteessä inhimillistä luontoa vastaan alkaen sitä sättiä. Hän ei tahdo tajuta, että ihmisluonto on kaikkia kauniita lauseparsia vanhempi ja että se tulee elämään vielä silloin, kun lauseparret ovat jo ammoin unohtuneet.»
Bima oli hetkisen vaiti ja sanoi sitten vakavasti: »Eikö ihmisluontoon kuulu pyrkimys kohoamaan itsensä yläpuolelle?»
Minun täytyi hymyillä hiljaa mielessäni. »Nuo eivät ole omia sanojasi», ajattelin minä. »Sinä olet ne oppinut Nikhililtä. Sinä itse olet terve ihmislapsi. Sinun lihasi ja veresi ovat kuulleet todellisuuden kutsun. Tiedänhän minä, että sinun kaikissa suonissasi on elämäntulen palo. Kuinka kauan he kykenevätkään pitämään sinua viileänä moraalisääntöjensä kylmillä kääreillä?»
»Heikot muodostavat enemmistön», sanoin minä ääneen. »He valavat alinomaa myrkkyänsä ihmisten korviin toistelemalla tuollaisia iskulauseita. Luonto ei ole suonut heille voimaa, ja nyt he yrittävät tuolla tavoin heikontaa toisia.»
»Me naiset olemme heikkoja», virkkoi Bimala. »Niinpä arvelenkin, että meidän on yhdyttävä heikkojen salaliittoon.»
»Te naiset heikkoja!» huudahdin minä nauraen. »Miehet ihannoivat teidän herkkyyttänne ja haurauttanne, ja te erehdytte senvuoksi pitämään itseänne heikkoina. Mutta juuri te naiset olettekin voimakkaat. Miehet pitävät suurta hälinää niin sanotusta vapaudestansa, mutta ne, jotka tuntevat sisäisen olemuksensa, tietävät, kuinka epävapaita he todellisuudessa ovat. He ovat omin käsin sepittäneet pyhät kirjat orjuuttaakseen niillä itseänsä; ihanteellisuudessaan he ovat tehneet naisista kultaiset kahleet ruumiinsa ja sielunsa ympärille. Ellei miehillä olisi erinomainen kyky kietoutua omiin verkkoihinsa, ei mikään voisi heitä orjuuttaa. Mutta te naiset, te olette tahtoneet käsittää todellisuuden ruumiillanne ja sielullanne. Te olette synnyttäneet todellisuuden. Te olette imettäneet todellisuutta rinnoillanne.»
Bima on naiseksi paljon lukenut, eikä ollut helppo saada häntä tunnustamaan väitteitäni päteviksi. »Jos olisi niin laita», huomautti hän, »niin naiset eivät viehättäisi miehiä.»
»Naiset huomaavat vaaran», vastasin minä. »He tietävät miesten rakastavan silmänlumetta ja antavat sitä heille täydet määrät käyttelemällä heidän omia lauseparsiansa. He tietävät paheeseen taipuvan miehen pitävän huumauksesta enemmän kuin ravinnosta ja tarjoutuvat hänelle huumausaineeksi. Naisen ei tarvitse teeskennellä, ellei hän tee sitä miehen vuoksi.»
»Miksi siis yritätte hävittää mielenharhaa?»
»Vapauden vuoksi. Tahtoisin nähdä isänmaani vapaana. Tahtoisin nähdä inhimilliset suhteet vapaina.»