VI
Mihin lieneekään häveliäisyyteni joutunut? Minulla ei ollut yhtään aikaa ajatella itseäni. Minä kulutin päiväni ja yöni humussa ja hälinässä kiertäen itseäni kuin tuulenpyörre. Siinä ei ollut harkinnan enemmän kuin hienotunteisuudenkaan sijaa.
Eräänä päivänä käly huomautti miehelleni: »Näihin asti ovat meidän talossamme itkeneet naiset. Nyt on miesten vuoro.»
»Meidän on pidettävä huolta siitä, että heillä on siihen tilaisuutta», jatkoi hän minun puoleeni kääntyen. »Minä huomaan sinun olevan valmiina tekemään voitavasi, Tšota Rani! [Bimala oli nuoremman veljen vaimona Tšota Rani eli nuorempi armollinen rouva.] Sinkoa nuolesi suoraan heidän sydämeensä.»
Hän tarkasteli minua terävästi kiireestä kantapäähän. Häneltä ei jäänyt huomaamatta yksikään vivahdus siitä väriloistosta, jota pukuni, käytökseni ja puheeni uhosivat. Minua hävettää nyt siitä puhua, mutta silloin ei mielessäni ollut jälkeäkään häpeäntunteesta. Minussa oli tapahtumassa jotakin, mutta en tiennyt itsekään mitä. Minulla oli tapana pukeutua ylen koreaksi, mutta tein sen pikemmin vaistomaisesti kuin määrätyssä tarkoituksessa. Epäilemättä minä tiesin, miten parhaiten miellytin Sandip Babua, mutta siihen en tarvinnut mitään aavistuskykyä, sillä hän puhui asiasta avoimesti kaikkien kuullen.
Eräänä päivänä hän sanoi miehelleni: »Tiedätkö, Nikhil, kun. ensi kerran näin mehiläisemomme, istui hän tuossa ylen vakaana, kultapäärmeiseen sariinsa puettuna. Hänen silmänsä tuijottivat kysyvästi avaruuteen eksyneiden tähtien tavoin, ikäänkuin hän olisi iäisen kauan oleskellut pimeyden rajoilla tähystellen jotakin tuntematonta. Hänet nähdessäni minä tunsin väriseväni. Minusta tuntui siltä, kuin hänen sarinsa kultapäärme olisi ollut hänen oma sisäinen tulensa, joka liekehti hänen ympärillänsä. Siinä on se liekki, jota me tarvitsemme, näkyvä tuli! Kuulkaahan, mehiläisemo, teidän pitäisi tosiaankin osoittaa meille suosiotanne pukeutumalla vielä kerran eläväksi liekiksi.»
Siihen saakka minä olin ollut kuin pieni puro kylän laidassa. Minussa oli toinen rytmi ja minä puhuin toisin kuin nyt. Mutta sitten tuli vuoksivesi mereltä, ja rintani aaltoili; rannat väistyivät, ja meren kuohujen rummuniskut yllyttivät minua hurjaan rientoon. Minä en ymmärtänyt verenääntä. Missä oli entinen minäni? Mistä virtasikaan minuun tuo loiston runsaus? Sandipin ahnaat silmät paloivat kuin uhrilamput minun alttarilippaani edessä. Hänen jokainen katseensa julisti, että minä olen kauneuden ja voiman ihme, ja hänen ylistyksensä kaikuun, lausuttuun tai lausumattomaan, hukkuivat kaikki muut maailmani äänet. Oliko Luoja luonut minut uudestaan, ihmettelin minä. Tahtoiko hän nyt korvata minulle sen, että oli ollut niin kauan minusta välittämättä? Minä, joka olin ennen ollut vähäpätöinen, olin yht'äkkiä muuttunut kauniiksi. Minä, joka en ollut ennen mitään merkinnyt, tunsin nyt olevani Bengalin kruunu ja kauniste.
Sandip Babu näet ei ollut vain yksi monien joukosta. Hänessä yhtyivät miljoonat isänmaani henget. Kun hän nimitti minua pesämme mehiläisemoksi, osoittivat kaikki muut kansallisen työn suorittajat minulle riemuiten kunnioitustansa. Niinpä ei kälyni äänekäs ivailu enää minuun koskenut. Suhteeni koko maailmaan oli muuttunut. Sandip Babu teki minulle selväksi, kuinka koko maa tarvitsi minua. Minun ei ollut silloin ollenkaan vaikea tuota uskoa, koska tunsin kykeneväni tekemään mitä tahansa. Minut täytti jumalainen voima. Se oli minulle ennentuntematonta, jotakin minua itseäni korkeampaa. Minulla ei ollut aikaa ryhtyä ottamaan selkoa sen olemuksesta. Se tuntui kuuluvan minuun ja kuitenkin olevan minua ylevämpi. Se käsitti koko Bengalin.
Sandip Babu tapasi kysyä minulta neuvoa pienimmissäkin kansallista asiaa koskevissa seikoissa. Aluksi minä tunsin itseni sangen noloksi ja epäröin vastata, mutta se este oli pian voitettu. Mitä ehdotinkaan, aina näytti neuvoni häntä hämmästyttävän. Hän tuli kerrassaan haltioihinsakin ja sanoi: »Me miehet osaamme ainoastaan ajatella. Te naiset käsitätte ilman ajattelun apua. Nainen on syntynyt Jumalan mielikuvituksesta. Mies oli Jumalan takomalla taottava valmiiseen muotoon.»
Sandip Babu sai usein maan kaikista osista kirjeitä, jotka hän näytti minulle kuullakseen mielipiteeni. Toisinaan me olimme eri mieltä. Mutta minä en halunnut ryhtyä väittelemään. Sitten hän parin päivän kuluttua kutsutti minut — ikäänkuin hänelle olisi jotakin yht'äkkiä kirkastunut — ja sanoi: »Minä erehdyin. Teidän huomautuksenne oli oikea.» Usein hän tunnusti minulle, että oli minun neuvostani poiketessaan aina pilannut asian. Niin minä johduin vähitellen siihen vakaumukseen, että kaikkien tapahtumien takana oli Sandip Babu ja että Sandip Babua itseänsä opasti naisen yksinkertainen ymmärrys. Suuren vastuunalaisuuden ylväs tunne täytti olemukseni.
Miehelläni ei ollut neuvotteluissamme osaa eikä arpaa. Sandip Babu kohteli häntä kuin nuorempaa veljeä, josta voi ihmisenä hyvinkin pitää, mutta jonka neuvoa ei voi käyttää hyväkseen. Hänellä oli tapana leppoisasti hymyillen puhua mieheni lapsellisesta kokemattomuudesta ja sanoa hänen merkillisissä teorioissaan ja mahdottomissa aatteissaan olevan huumorin leimaa, joka teki ne sitäkin rakastettavammiksi. Näytti siltä, kuin juuri tämä Nikhiliin kohdistuva kiintymys olisi estänyt Sandip Babua rasittamasta miestäni kansallisen asian taakalla.
Luonnolla on lääkevarastossaan paljon huumausaineita, joita se käyttelee elämänsuhteita kavalasti katkottaessa, joten kukaan ei huomaa leikkausta, ennenkuin herää näkemään sen suuruuden. Veitsen parhaillaan leikatessa elämäni sisintä sidettä mieleni oli niin huumautunut, etten ollenkaan huomannut, millainen julmuus oli tapahtumassa. Sellainen lienee naisen luonto. Intohimon herättyä hän muuttuu tunnottomaksi kaikkea sen ulkopuolella olevaa kohtaan. Me naiset olemme virran kaltaiset: niin kauan kuin pysymme uomassamme, me ravitsemme kaikella, mitä meillä on; kun tulvimme yli äyräittemme, niin hävitämme koko olemuksellamme.
Sandipin kertomus