III
Ajatukseni eivät ole milloinkaan erikoisesti askarrelleet omassa itsessäni. Mutta nykyjään minä yritän usein tarkastella itseäni ikäänkuin ulkoapäin — nähdäkseni itseni sellaisena kuin Bima minut näkee. Kuinka kolkon juhlallinen kuva ihmisestä syntyykään, kun hän aina suhtautuu asioihin liian vakavasti!
Epäilemättä on parempi nauraa maailmalle kuin kostuttaa sitä kyynelillänsä. Ainoastaan siten maailma pysyy pystyssä. Me voimme nauttia ravintoa ja lepoa vain sen vuoksi, että kykenemme karkoittamaan sekä kodistamme että maailmasta kaikkialla meitä väijyskelevät murheet. Jos suhtautuisimme niihin vakavasti, niin miten kävisikään ruokahalumme ja unemme?
Itseäni minä kumminkaan en voi niin helposti karkoittaa, ja siksi lepää suruni taakka raskaana maailmani sydämellä.
Miksi et astu kaikkeuden suurelle valtatielle ja tunne olevasi kaikkeuden osa? Mitä merkitsee sinulle Bima tässä suunnattomassa, äärettömiä aikoja kestävässä ihmiskunnan virrassa? Vaimosiko? Mitä on vaimo? Tyhjä nimi, jonka olet itse puhaltanut suureksi kuin saippuakuplan, hoitanut ja vaalinut huolellisesti yötä päivää, kunnes sen särkee ensimmäinen ulkoapäin tuleva neulanpisto.
Vaimoni — ja siis todella minun omani! Mutta jos hän sanoo: »Ei, minä en kuulu kenellekään muulle kuin itselleni» — onko minun silloin vastattava: »Kuinka se on mahdollista? Etkö ole minun omani?»
»Vaimoni!» — Eihän se riitä edes todisteeksi, vielä vähemmin asian oikeata luonnetta ilmaisemaan. Kokonaista ihmistä ei voi sulkea tuollaiseen nimeen.
Vaimoni! — Enkö minä ole vaalinut tässä pienessä maailmassa kaikkea sitä, mikä on minulle puhtainta ja rakkainta, sallimatta sen milloinkaan kirvota sydämestäni maan tomuun? Kuinka paljon harrasta kunnioitusta olenkaan suitsuttanut hänen alttarillensa, millainen kuuman tunteen musiikki onkaan hänelle soinut, millaisia kukkauhreja hän onkaan saanut minun kevätaikani ja syksyni sadosta! Kun hän nyt lähtee liukumaan pois, kuin leikkivän pojan paperivenhe likaista katuojaa pitkin — eikö minunkin…?
Minua vaivaa jälleen auttamaton mahtipontisuuteni! Miksi puhun »likaisesta katuojasta»? Mustasukkaisuudenpuuskan sanelemat herjaussanat eivät kykene muuttamaan tosiasioita. Ellei Bima ole minun, niin hän ei ole, eikä mikään kiukkuinen kiistely voi tehdä asiaa toiseksi. Jos sydämeni särkyy — niin särkyköön! Se ei vie vararikkoon maailmaa — eikä minuakaan, sillä ihminen on verrattomasti suurempi kuin kaikki ne oliot, jotka hän tässä elämässä kadottaa. Kyynelten valtamerellä on toinenkin rannikko — muuten ei kukaan olisi milloinkaan itkenyt.
Mutta sitten on otettava huomioon yhteiskunta… Sen huolen jätän yhteiskunnalle itselleen! Jos itken, itken itseni enkä yhteiskunnan vuoksi. Jos Bima sanoo, ettei hän ole omani, mitä välitän silloin siitä henkilöstä, jota yhteiskunta pitää vaimonani?
Kärsimys on välttämätön; mutta minun täytyy kaikin käytettävissäni olevin keinoin suojata itseäni eräältä itsekidutuksen muodolta: minä en saa ajatella elämäni menettävän arvoansa, vaikka kohtalo minua kolhisikin. Elämän koko arvo ei kulu ahtaan kotoisen maailman hankkimiseen; sen suureen pääomaan eivät vaikuta henkilökohtaisten ilojeni ja surujeni pienet voitot tai häviöt.
On tullut aika, jolloin minun täytyy riisua Bimalan yltä kaikki ne ihanteelliset helyt, joilla olen hänet koristanut. Johtui omasta heikkoudestani, että sellaista kuvankumartamista harjoitin. Olin liian ahnas. Tein Bimalasta enkelin lisätäkseni omaa nautintoani. Mutta Bimala on sellainen kuin on. On mieletöntä edellyttää hänen ryhtyvän näyttelemään enkelin osaa minun mielikseni. Luoja ei ole mitenkään velvollinen toimittamaan minulle enkeleitä siitä syystä, että minua houkuttelee oman kuvitteluni synnyttämä täydellisyyden ihanne.
Minun täytyy tunnustaa olleeni pelkkä sattuma Bimalan elämässä. Hänen luonnonlaatunsa on sellainen, että hän voi solmia oikean liiton kenties vain Sandipin laisen henkilön kanssa. Kumminkaan ei väärä vaatimattomuus saa johtaa minua pitämään hylkäämistä ansaittuna. Sandip on epäilemättä monessa suhteessa viehättävä — hänen etevät ominaisuutensa vaikuttivat aikoinaan voimakkaasti minuunkin — mutta sittenkin olen varma siitä, ettei hän ole minua suurempi. Jos voitonseppele nyt tulee hänen osaksensa ja minut syrjäytetään, niin se, joka hänelle seppeleen määrää, joutuu kerran vastaamaan menettelystänsä.
En sano tätä kerskaillen. Ilmeinen välttämättömyys pakottaa minua pitämään mielessäni koko todellisen arvoni, jotten joudu kerrassaan epätoivoon itseni vuoksi. Tulkoon siis näiden suunnattomien kärsimysten tuloksena osakseni ainakin yhden vapahduksen — itseluottamuksen puutteesta vapautumisen — ilo.
Minä olen oppinut erottamaan sen, mitä minulla todella on, siitä, mitä olen luullut omistavani. Tili on tehty, ja jäljellä on oma itseni — ei mikään ryysyihin verhottu raajarikkoinen minä, ei mikään sairas minä, jota täytyy erikoisen varovasti ruokkia, vaan ihmisen sielu, joka on kestänyt pahimmat tuskat, on ne kestänyt ja jäänyt elämään.
Opettajani kulki äsken huoneen läpi, laski kätensä olalleni ja sanoi:
»Menehän nukkumaan, Nikhil, on jo kovin myöhä.»
Niin, minun on käynyt ylen vaikeaksi mennä levolle, ennenkuin Bima jo sikeästi nukkuu. Päivisin me tapaamme toisemme, jopa juttelemmekin, mutta mitä sanoisinkaan, kun olemme kahden kesken, yön hiljaisuudessa? Silloin minä häpeen, ruumiillisesti ja henkisesti.
»Mistä johtuukaan, mestari, ettette ole vielä mennyt levolle?» kysyin minä vuorostani. Opettajani hymyili hieman ja virkkoi poistuessaan: »Minun nukkumisaikani on jo ohi. Olen tullut siihen ikään, jolloin valvotaan.»
Olin kirjoittanut tähän asti ja aioin nousta mennäkseni makuulle, kun näin edessäni olevasta ikkunasta, kuinka heinäkuun pilven paksu viitta hieman avautui ja sen lomitse tuikahti suuri tähti. Se tuntui sanovan minulle: »Unelmien maassa solmitaan siteitä ja unelmien maassa katkotaan siteitä, mutta minä olen täällä aina — hääyön iäti loistavana lamppuna.»
Yht’äkkiä täytti sydämeni se ajatus, että ikuinen Rakkaus vakaasti odottaa minua halki aikojen, aineellisten olioiden verhon takana. Monen elämän aikana olen nähnyt hänen kuvansa monissa kuvastimissa — särkyneissä, vääntyneissä, pölyttyneissä kuvastimissa. Ja aina kun olen yrittänyt saada kuvastimen ihan omakseni sulkien sen omaan kätkööni, on kuva hävinnyt näkymättömiin. Mutta mitäpä siitä. Mitä huolinkaan kuvastimesta tai kuvastakaan?
Rakkaani, sinun hymysi ei ole milloinkaan lakastuva, ja sinun punainen otsamerkkisi on loistava minulle uutena joka aamu!
»Millaista lapsellisen sukoilevaa itsepetosta!» ivailee jokin musta paholainen pimeästä loukostansa. »Tuollaisella tuhmalla jaarituksella viihdytellään lapsia lepoon!»
Voipa niin olla. Mutta on miljoonittain lapsia, jotka huutavat ja tarvitsevat viihdykettä. Käykö heidän suurta joukkoansa viihdyttäminen pelkällä valheella? Ei, ikuinen Rakkaus ei voi minua pettää, sillä hän on totuus!
Hän on totuus, senvuoksi olen hänet nähnyt ja näen yhä usein, erehtyessänikin, läpi tiheimmänkin kyynelharson. Minä olen nähnyt hänet elämän markkinatorilla, olen kadottanut hänet ja löytänyt jälleen, ja minä olen löytävä hänet vielä sittenkin, kun olen päässyt pois elämästä kuoleman halkeaman kautta.
Lopeta jo julma leikkisi! Jos minun ei olekaan onnistunut sinua löytää noudattelemalla jalkaisi tiehen jättämiä jälkiä ja ilmassa häilyvää hiustesi tuoksua, niin älä anna minun itkeä ikuisesti. Tuikkava tähti kehoittaa minua olemaan pelkäämättä. Sen, mikä on ikuista, täytyy olla aina olemassa.
Nyt menen katsomaan Bimalaani. Hän on varmaan ojentanut väsyneet jäsenensä vuoteeseen ja nukkuu, sisäisten taistelujensa uuvuttamana. Minä suutelen hänen otsaansa häntä herättämättä — se olkoon kukkasuhrini hänen alttarillensa. Uskonpa, että vaikka kuoltuani unhottaisinkin kaikki — kaikki erehdykseni ja kärsimykseni — tämän suutelon muisto väreilisi vaiheellani, sillä monen olemassaolon suudelmista punottu seppele on kerran kruunaava ikuisen rakkautemme esinettä.
Kellon ilmoitettua, että oli kulunut kaksi tuntia jälkeen puoliyön, tuli kälyni huoneeseeni. »Mitä teetkään, rakas veljeni?» huudahti hän. »Menehän Herran nimessä makuulle ja lakkaa kiusaamasta itseäsi! En voi sietää tuota kasvoissasi viipyvää tuskan ilmettä?» Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet.
Minä en voinut lausua sanaakaan, kosketin vain kunnioittavasti hänen jalkojansa ja lähdin makuulle.
Bimalan kertomus