VII
Aluksi minä en epäillyt mitään, en pelännyt mitään, tunsin vain kuuluvani kokonaan isänmaalleni. Millaista sanomatonta iloa herättikään ehdoton antaumukseni! Nyt minulle selvisi, kuinka täydellinen uhrautuminen voi olla ihmisen korkein autuus.
Minä uskon, että tämä hurmio olisi vähitellen häipynyt ihan itsestään. Mutta Sandip Babu ei sitä tahtonut; minun piti oppia hänet perinpohjin tuntemaan. Hänen äänensä sointi oli kuin kosketus; jokainen hänen katseensa heittäytyi kerjäten jalkojeni eteen. Ja kaiken sen alla paloi intohimo, niin hurja, että se olisi tahtonut temmata minut irti juurineni ja laahata minut hiuksista mukanansa.
Minä en tahdo väistää totuutta. Minä tunsin yöt päivät hänen hillittömän himonsa. Turmioon syöksyminen tuntui minusta mielettömän houkuttelevalta. Kuinka häpeälliseltä se näyttökään, kuinka kauhistuttavalta, ja kumminkin kuinka suloiselta! Lisäksi tuli ankara uteliaisuuteni, joka ajoi minua yhä kauemmaksi. Minä en häntä paljoakaan tuntenut, hän ei varmaankaan voinut koskaan tulla omakseni, ja hänen nuoruutensa leimusi sadoin liekein — ah, kuinka salaperäinen olikaan hänen kuohuva, suunnaton, hillitön intohimonsa!
Aluksi minä tunsin Sandipia kohtaan harrasta kunnioitusta, mutta se hälveni nopeasti. Aloinpa pian suhtautua häneen ylenkatseellisestikin. Siitä huolimatta hän osasi mestarillisesti soitella tunteillani ja mielikuvillani. Mitäpä auttoi, vaikka vihasinkin itsessäni piilevää soittokonetta: sen täytyi sittenkin noudattaa hänen tahtoansa.
Minun täytyy tunnustaa, että minussa oli jotakin… kuinka sanoisinkaan?… sellaista, mikä saa minut toivomaan, että olisin silloin kuollut!
Tšandranath Babu tulee aina joutuessaan minun luokseni. Hän kykenee kohottamaan mieleni korkeuksiin, joista käsin voin silmänräpäyksessä nähdä koko elämäni, sen todelliset rajat ja ne pelkästään kuvitellut tiet, joiden piti johtaa minut pois omalta alueeltani.
Mutta mitä tämä kaikki hyödyttää? Haluanko tosiaankin vapautusta? Tulkoon kärsimys taloomme, surkastukoon ja mustukoon se, mikä minussa on parasta, mutta älköön tämä hurmio minusta haihtuko — tuo näyttää olevan ainoa rukoukseni.
Kun ennen naimisiinmenoani satuin näkemään, kuinka lankovainajani hurjana humalassa pieksi vaimoansa ja sitten surkeasti katuen, nyyhkyttäen ja ulvoen vannoi siitä lähtien jättävänsä väkijuomat koskematta, ja kumminkin jo samana iltana istui juomaan — niin tuo täytti mieleni inholla. Mutta minun nykyinen humalani on vieläkin peloittavampi. Minun ei tarvitse hankkia itselleni huumausainetta, se virtailee suonissani, ja minä en tiedä, miten sitä vastustaisin.
Täytyykö tämän olotilan jatkua aina kuolemaani asti? Toisinaan minä silmäilen itseäni säikähtyneenä ja ajattelen, että elämäni on painajaisuni, joka äkkiä hälvenee kaikkine valheinensa. Se on ihan irrallaan menneisyydestä. En voi käsittää, miten on voinut niin käydä.
Eräänä päivänä huomautti kälyni ivallisesti nauraen: »Kuinka ihmeen vieraanvarainen emäntämme onkaan! Hänen vieraansa ei halua millään ehdolla lähteä matkaansa. Vieraita tosin kävi talossa meidänkin aikanamme, mutta me emme kohdistaneet heihin niin rajatonta mielenkiintoa — meitä houkkioita askarruttivat liiaksi omat miehemme. Nikhil paran täytyy kärsiä siitä, että on syntynyt liian uudenaikaiseksi. Hänen olisi pitänyt saapua vieraana, jos tahtoi kauan talossa viipyä. Nyt näyttää siltä, kuin hänen olisi aika lähteä.»
Tuo iva ei minuun pystynyt, sillä minä tiesin, etteivät nämä naiset kyenneet käsittämään antaumukseni syytä. Minulla oli silloin ylläni haltioituneen uhrautumisen varustukset, joiden läpi tuollaiset nuolet eivät voineet minua haavoittaa.