IV
Kaikkialla aaltoilevat kohisten elokuun tulvavedet. Nuoressa riisinlaihossa on lapsen jäsenten kiilto. Vesi on tunkeutunut puutarhaan talomme vieressä. Aamun kirkkaus leviää kuin sinisen taivaan rakkaus tuhlaavaisena yli maan. Miksi en voi laulaa? Etäisen virran vesi kimmeltelee, lehdet välkkyvät, riisipellot värisevät leimahtaen tavantakaa kultaiseen hehkuun, ja tässä syksyisessä symfoniassa olen minä yksin äänetön.
Kun ajattelen, kuinka huonosti kykenen itseäni ilmaisemaan, niin ymmärrän, minkätähden olen jäänyt yksin. Kukapa voisi ajan pitkään sietää seuraani yötä päivää? Bimala on täynnä elämän tarmoa, ja senvuoksi minä en ole hetkeksikään häneen kyllästynyt kaikkien yhdeksän vuoden aikana, jonka olemme olleet naimisissa.
Elämäni virtailee äänettömissä syvyyksissä, se ei kohise kuuluville.
Minä voin ainoastaan ottaa vastaan, en temmata mukaani. Senvuoksi minun
seurassani oleminen on kuin paastoamista. Nyt oivallan selvästi, että
Bimalaa on riuduttanut seuran puute minun rinnallani.
Ketä minun tulee moittia? Minä en voi muuta kuin valittaa Vidjapatin, tavoin:
On elokuu, sadetta tulvii taivas;
taloni tyhjä on!
Minä näen nyt, että taloni oli rakennettu jäämään autioksi, koska sen ovet eivät voi aueta. Mutta tätä ennen minä en tietänyt, että sen jumaluus oli sen ulkopuolella. Olin halunnut uskoa, että hän oli hyväksynyt uhrini ja suonut minulle sen sijaan armonsa. Mutta ei: taloni on ollut kaiken aikaa tyhjä.
Ennen oli joka vuosi tapanamme liukua isossa venheessämme yli Samaldan ulappain. Minä sanoin usein Bimalalle, että jokaisen laulun tulee palata perussävelmäänsä, uudelleen ja yhä uudelleen. Jokaisen laulun perussävelmä on suuressa luonnossa, missä tuuli vihmoo sadetta yli kohisevan virran ja viheriä maa peittää kasvonsa varjojen huntuun kuunnellen juttelevan veden ääntä. Siellä kohtasivat toisensa aikojen alussa mies ja nainen — siellä eikä seinien sisäpuolella. Ja senvuoksi täytyy meidän molempain palata luontoon, ainakin kerran vuodessa soinnuttaaksemme jälleen sydämiämme siihen puhtaaseen sointuun, jossa me kerran toisemme löysimme.
Avioliittomme kaksi ensimmäistä vuosipäivää minä vietin Kalkuttassa, jossa olin suorittamassa tutkintojani. Mutta seuraavasta vuodesta lähtien me olemme seitsemänä vuonna juhlineet yhtymisemme muistoa kukkivien vesililjojen keskellä. Nyt alkaa elämäni uusi oktaavi.
Minun on vaikea olla ajattelematta, että elokuu on tullut jälleen tänäkin vuonna. Muistaneeko sen Bimala? Hän ei ole sitä mitenkään ilmaissut. Kaikki ympärilläni on mykkää.
Talossa, joka jää tyhjäksi rakastavien lähtiessä pois, kaikuu vielä musiikki keskellä tyhjyyttä. Mutta talo, joka on autio sen vuoksi, että sydämet ovat eronneet, on hiljaisuudessaan kaamea. Tuskanhuutokin on siellä sopimaton.
Minun on vaimennettava tuskanhuutoni. Niin kauan kuin minä yhä kärsin, ei Bimala voi olla todella vapaa. Minun täytyy vapauttaa hänet täydellisesti, muuten en minä voi milloinkaan vapautua elämäni valheesta…
Luulen alkaneeni ymmärtää erästä asiaa. Ihminen on lietsonut miehen ja naisen välistä lemmentulta siinä määrin, että se on levinnyt rajojensa ulkopuolelle, missä sitä ei enää käy parhaalla tahdollakaan hillitseminen. Ihminen on tehnyt intohimostansa epäjumalan. Mutta on jo aika, ettei sen alttarille enää uhrata ihmisiä…
Minä menin tänään aamulla makuuhuoneeseeni hakemaan jotakin kirjaa. On jo pitkä aika siitä, kun kävin siellä viimeksi päiväiseen aikaan. Tuska kouristi mieltäni, kun katselin ympärilleni. Vaatenaulakossa riippui Bimalan sari, valmiiksi silitettynä. Pukupöydällä olivat hänen hajuvesipullonsa, kampansa, hiusneulansa, vieläpä punavärirasiakin otsamerkkiä varten! Pöydän alla olivat hänen kullankirjaillut pienet jalkineensa.
Aikoja sitten, kun Bimala ei vielä ollut kenkiin suopunut, minä olin tuonut hänelle tämän parin Lucknow'sta houkutellakseni häntä. Ensi kerralla hän oli niin häpeissään, että olisi mielellään painunut permannon alle, vaikka kulkikin vain huoneestaan kuistikolle. Sittemmin hän on kuluttanut paljon kenkiä, mutta on säilyttänyt näitä kuin aarretta. Näyttäessäni hänelle ensi kerran uusia jalkineita minä kiusoittelin häntä erään omituisen tottumuksen vuoksi: »Olen huomannut sinun koskettavan kunnioittavasti jalkojani, kun olet luullut minun nukkuvan! Tässä on minun palvontani uhri, jonka tulee kunnioittaen verhota valvovan jumalattareni jalkoja.» »Et saa niin sanoa», kielteli hän, »muuten en ota kenkiäsi milloinkaan jalkaani!»
Tässä makuuhuoneessa on hieno ilmakehä, jonka tunnen syvimmässä sydämessänikin. En ole ennen tätä päivää tietänyt, kuinka janoava sydämeni on ojennellut juuriansa kiertääkseen ne jokaisen tutun esineen ympärille. Minä huomaan, ettei valtajuuren irroittaminen riitä vapauttamaan elämääni. Nämä pienet jalkineetkin pidättävät minua.
Harhailevat silmäni osuvat komeroon. Kuvani katselee sieltä yhä vielä kuten ennenkin, vaikka sitä koristavat kukkaset ovat aikoja sitten lakastuneet ja mustuneet. Ne ovat ainoat esineet, joiden tervehdys vaikuttaa minuun vilpittömästi. Ne ovat vielä siinä, koska ei ole tuntunut maksavan vaivaa edes korjata niitä pois. Olkoonpa niin; minä tahdon lausua totuuden tervetulleeksi, vaikka se esiintyykin noin kuivassa ja lohduttomassa hahmossa, ja toivon ajan tulevan, jolloin kykenen suhtautumaan kaikkeen yhtä levollisesti kuin komerossa oleva valokuvani.
Minun siinä seisoessani astui Bimala takaani huoneeseen. Minä käännyin nopeasti silmäilemään kirjahyllyä ja mutisin: »Minä tulin hakemaan Amielin Päiväkirjaa.» Miksi ryhdyin vapaaehtoisiin selittelyihin? Tunsin itseni pahantekijäksi, tungettelijaksi, joka väijyy jotakin salaisuutta. En voinut katsoa Bimalaa silmiin, vaan riensin pois.