V
Istuin omassa huoneessani ja olin saanut itselleni sanoneeksi, ettei hyödyttänyt olla lukemassa tai yrittää mitään muutakaan puuhailla — tuntui siltä, kuin kaikki tulevat päiväni olisivat jähmettyneet jäykäksi massaksi, joka lepäsi ankarana painona rinnallani — kun luokseni saapui Pantšu, läheisen zamindarin vuokraaja [valtion tiluksen vuokraaja, jolla on oikeus vuorostaan vuokrata alueita toisille] tuoden vasullisen kookospähkinöitä ja tervehtien minua syvästi kunnioittaen.
»No Pantšu», sanoin minä. »Mitä tämä merkitsee?»
Olin tullut Pantšun tuntemaan opettajani välityksellä. Hän oli erittäin köyhä, joten otaksuin hänen aikovan ansaita pienen juomarahan lahjallansa. Kaivoin kukkarostani vähän rahaa ja ojensin sen hänelle, mutta hän torjui kädet ristissä: »Ei, armollinen herra, minä en ota mitään!»
»Miksi et?»
»Sallikaahan minun vilpittömästi tunnustaa, armollinen herra. Kerran kun olin pahassa pulassa, minä varastin muutamia kookospähkinöitä puutarhastanne. Minä käyn vanhaksi ja voin kuolla milloin tahansa, joten tulin maksamaan ne teille takaisin.»
Amielin Päiväkirjasta ei olisi ollut sinä päivänä mitään apua. Mutta nuo Pantšun sanat kevensivät sydäntäni. Elämässä on muitakin seikkoja kuin miehen ja naisen yhtyminen ja eroaminen. Suuri maailma ulottuu paljoa kauemmaksi, ja omat ilonsa ja surunsa voi mitata oikein vasta silloin, kun seisoo sen keskellä.
Pantšu kunnioittaa hartaasti opettajaani. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hän uurastaa hankkiakseen elatuksensa. Hän nousee joka aamu ennen päivänkoittoa, ottaa vasunsa, jossa on pippurinlehtiä, tupakkarullia, värillistä ompelulankaa, pieniä kampoja, kuvastimia ja muuta rihkamaa, josta kylännaiset pitävät, ja lähtee kahlaamaan yli suoperäisen seudun Namasudran puolelle. Siellä hän vaihtaa tavaransa riisiin saaden siten hieman enemmän kuin on itse maksanut. Palatessaan riittävän aikaisin hän kiireesti aterioituaan menee vielä sokerileipurin luo auttaakseen häntä sokerin hienontamisessa vohveleita varten. Kotiin tultuansa hän kohta istuutuu valmistamaan solkia kilpikonnankuoresta ja askartelee niissä puuhissa usein keskiyöhön asti. Ja koko tämä ankara vaivannäkö tuottaa hänelle tuskin sen vertaa, että hän omaisineen voi syödä kaksi kertaa päivässä suunnilleen puolen vuoden ajan. Ryhtyessään aterioimaan hän aina juo aluksi kelpo lailla vettä, ja hänen tärkeimpänä ravintonansa ovat kaikkein halvimmat ja huonoimmat banaanit. Ja kumminkin täytyy koko perheen tulla jäljelläoleva osa vuotta toimeen yhdellä ainoalla aterialla.
Kerran oli minulla aikomus ryhtyä häntä avustamaan, mutta opettajani sanoi: »Sinä et voi auttaa miehen kovaa kohtaloa, voit vain lahjoillasi pilata hänet itsensä. Bengali-emolla on paljon muitakin Pantšuja. Jos hänen rintansa ovat ehtyneet, ei ulkoapäin saatu maito voi asiaa korjata.»
Tuollaiset ajatukset arveluttavat, ja minä päätin koettaa keksiä jotakin keinoa. Jo samana päivänä sanoin Bimalalle: »Omistakaamme elämämme työlle, joka perinpohjin poistaa tuon murheellisen asiaintilan maastamme.»
»Minä huomaan, että sinä olet prinssi Siddhartani» [Siddharta: Buddhan nimi ennen hänen maailmasta luopumistansa], vastasi hän hymyillen. »Kunpa eivät tunteesi hyökylaineet vihdoin heittäisi minuakin menemään!»
»Siddharta teki lupauksensa yksinään. Minä tahtoisin tehdä sen sinun kanssasi.»
Me jouduimme juttelemaan muista asioista. Bimala on todellisuudessa henkilö, jota nimitetään ladyn nimellä. Vaikka hänen omaisensa eivät olekaan hyvissä varoissa, on hän kumminkin syntyjään rani. Hän on varma siitä, että »alempien kansanluokkien» suruihin ja kärsimyksiin on sovitettava ihan toinen mittapuu. He elävät tietenkin alinomaisessa puutteessa, mutta se ei välttämättä merkitse heille »puutetta.» Heidän oma pienuutensa suojelee heitä niinkuin rannat suojelevat lammikkoa; rajojen avartuessa tulee vain lieju näkyviin.
Bimala on oikeastaan tullut vain minun talooni mutta ei elämääni. Minä olin suurentanut hänet suomalla hänelle avaran liikkumisalan, siinä määrin, että hänen kadottuaan koko elämäni tuntuu minusta ahtaalta ja rajoitetulta. Minä olin työntänyt kaiken muun nurkkaan tehdäkseni tilaa Bimalalle, — ajattelin vain, kuinka häntä pukisin ja koristaisin ja öin päivin pysyttelisin hänen vaiheillansa, ja unohdin samalla, kuinka suuri on ihmiskunta ja kuinka kallis ihmisen elämä. Kun elämän satunnaisuudet saavat ihmisen valtoihinsa, niin Totuus häviää näkyvistä ja vapaus on mennyttä. Bimala teki nuo satunnaisuudet niin kiusallisen tärkeiksi, että totuus kerrassaan piiloutui minulta. Senvuoksi minä en näe mitään keinoa pelastuakseni onnettomuudestani ja tuijottelen yhä tuohon yhteen tyhjään kohtaan, joka minulle merkitsee koko maailmaa. Niinpä on korvissani tänä elokuun aamuna jo tuntikausia soinut vanha loppukerto:
On elokuu, sadetta tulvii taivas; taloni tyhjä on.
Bimalan kertomus