XI
Bengalin sielussa yht'äkkiä tapahtunut muutos oli valtava: ikäänkuin olisi Ganges koskettanut Sagarin kuudenkymmenentuhannen pojan tuhkaa [sen kirouksen mukaan, joka oli muuttanut heidät tuhkaksi, he voivat herätä eloon ainoastaan siinä tapauksessa, että Ganges-virta johdettaisiin heidän luoksensa], jota ei mikään tuli ollut voinut sytyttää eikä mikään vesi muuttaa eläväksi mullaksi. Kuollut Bengali nousi äkkiä tuhkastansa ja sanoi: »Tässä minä olen.»
Olen lukenut jostakin, että erään vanhan Kreikan kuvanveistäjän onnistui luoda elämää omin käsin tekemäänsä kuvaan. Sekin ihme valoi elämää valmiiseen muotoon. Mutta mikä oli yhdistämässä tätä hedelmätöntä tuhkakasaa? Jos se olisi ollut kivikova, olisimme voineet toivoa siitä syntyvän jonkinlaista muotoa — saihan kiveksi muuttunut Ahaljakin vihdoin ihmishahmonsa takaisin. Mutta tämän irrallisen tuhkan on täytynyt pudota Luojan sormien lomitse maan tomuun hajaantuakseen kaikkien tuulien teille. Se oli kasaantunut — koskaan muuttumatta kokonaisuudeksi. Mutta tänä Bengalin heräämisen päivänä tuo hajallinen joukkiokin oli muotoutunut ja huusi raikuvin äänin ovellamme: »Tässä minä olen.»
Kuinka olisimmekaan voineet olla ajattelematta, että ihme oli tapahtunut? Tuntui siltä, kuin olisi tänä historiamme hetkenä pudonnut käteemme jalokivi jonkin humaltuneen jumalan kruunusta. Nykyisyys ei ollenkaan muistuttanut menneisyyttämme, ja niin me nyt toivoimme, että kaikki puutteemme ja kurjuutemme katoaisi ikäänkuin taikaiskusta ja ettei olisi enää mitään rajaa mahdollisen ja mahdottoman välillä. Kaikki tuntui meille sanovan: »Se saapuu! Se on jo tullut!»
Niin me johduimme uskomaan, ettei historiamme tarvitse vetojuhtaa, vaan liikkuu omin voimin ikäänkuin jumalain vaunut. Ei ainakaan tarvinnut -maksaa mitään palkkaa ajomiehelle, tuli vain silloin tällöin täyttää hänen viinimaljansa. Niin meidän piti saavuttaa toiveittemme päämäärä: jokin uneksittu, mahdoton paratiisi.
Mieheni ei ollut ihan välinpitämätön, mutta näytti meidän innostuessamme käyvän yhä alakuloisemmaksi. Hän näytti tuijottavan johonkin aaltoavan nykyhetken alta kuumottavaan näkyyn.
Minä muistan, kuinka hän eräänä päivänä taaskin Sandipin kanssa väitellessään sanoi: »Onni tulee ovellemme kolkuttamaan vain osoittaakseen, ettemme kykene ottamaan sitä vastaan — ettemme ole varustautuneet voidaksemme kutsua sen vieraaksemme.»
»Ei», vastasi Sandip. »Sinä puhut kuin ateisti, koska et usko meidän jumaliimme. Meille on käynyt ihan selväksi, että Jumalatar on saapunut lahjoinensa, mutta sinä epäilet hänen läsnäolonsa ilmeisiä merkkejä.»
»Koska uskon vakaasti Jumalaani», vastasi mieheni, »olen varma siitä, ettemme ole valmistuneet häntä palvelemaan. Jumalalla on voima antaa lahjojansa, mutta meillä täytyy olla voima ottaa ne vastaan.»
Mieheni puhe vain harmitti minua. En voinut olla puuttumatta keskusteluun: »Sinä arvelet, että tämä innostus on pelkkää humaltumista, mutta eikö humaltuminen tavallaan anna voimia?»
»Mahdollisesti kyllä», vastasi mieheni. »Se voi antaa voimia, mutta ei aseita.»
»Mutta voima on Jumalan lahja», jatkoin minä. »Aseita voivat toimittaa konesepätkin.»
Mieheni hymyili. »Konesepät vaativat palkkansa, ennenkuin luopuvat tuotteistansa», virkkoi hän.
Sandip röyhisti rintaansa vastatessaan: »Älä ole siitä huolissasi! He saavat varmaan palkkansa.»
»Minä tilaan juhlamusiikin, kun maksu on suoritettu, mutta en ennen», virkkoi mieheni.
»Sinun ei pidä luulla, että musiikkianne jää riippumaan hyväntahtoisuudestasi», sanoi Sandip ivallisesti. »Meidän juhlamme ei tarvitse mitään rahallista kannatusta.»
Hän alkoi laulaa tahmein äänin:
»Minun rakkaani, joka lempeänsä tuhlaa mitään hintaa pyytämättä, hän soittaa halpaa huiluansa, ilmaiseksi saatua, ja sydämeni häipyy sen helinään.»
Sitten hän kääntyi hymyillen puoleeni ja virkkoi: »Jos minä laulan, kuningattaremme, niin tahdon vain todistaa, ettei kauniin äänen puute merkitse mitään, kun musiikki tulvii elämäämme. Kun laulamme pelkän soinnullisuutemme vuoksi, niin laulu menettää merkitystänsä. Nyt, kun musiikki on tulvahtanut yli maamme, saa Nikhil rauhassa harjoitella sävelasteikkojansa sill’aikaa kuin me herätämme maata karuin äänin:
»'Minun huoneeni huutaa minulle: Miksi tahdot lähteä pois ja tuhlata kaikkesi? Mutta elämäni käskee: Ota kaikki, mitä omistat, ja viskaa se tuulten vietäväksi! Minä noudatan elämän kehoitusta; mitä huolinkaan kaikesta katoavasta! Jos minun on jouduttava häviöön, niin tapahtukoon se hymyhuulin! Sillä yksi ainoa on himoni: kuolemattomuuden kuolettava juoma!’
»Ota huomioon, Nikhil, että me kaikki olemme kadottaneet sydämemme. Kukaan ei enää voi pidättää meitä helpon mahdollisuuden rajoissa, meitä, jotka syöksymme kohti toivotonta mahdottomuutta.
»'Pidättääkö aiotte meitä, te, joille on outo hillittömyyden hirmuinen riemu, te, jotka ette tiedä, että korviimme on kaikunut kutsu pitkän, mutkaisen polkumme päästä. Kaikki hyvä ja huono ja sävyisä — se maahan masentukoon!’»
Minä luulin mieheni ryhtyvän jatkamaan keskustelua, mutta hän nousi sanaakaan sanomatta ja lähti pois luotamme.
Mielenkuohuni vain kuvasteli sitä intohimon myrskyä, joka riehui kaikkialla maassa. Kohtaloni herra lähestyi nopeasti vierivissä vaunuissa, ja pyörien ääni kaikui olemuksessani. Minusta tuntui alinomaa siltä, että milloin tahansa voi sattua jotakin tavatonta, josta minä kumminkaan en olisi vastuussa. Enkö ollutkin joutunut olopiiriin, jossa ei ollut kysymys oikeasta tai väärästä eikä toisten ihmisten tunteista. Olinko milloinkaan tätä tahtonut — olinko odottanut tai toivonut mitään tällaista? Tutkittakoon koko elämäni ja sanottakoon, olinko missään suhteessa syyllinen.
Kaikkina kuluneina vuosinani olin uskollisesti noudattanut uskonnollisia menoja — mutta kun sitten korkea armo alkoi tulla osakseni, ilmestyikin ihan toinen jumala! Ja samoinkuin herännyt maa värähtelee Bande Mataram-huudosta, joka kaikuu odotetulle tulevaisuudelle, samoin sykkivät kaikki suoneni ja värähtelevät kaikki hermoni odottamatta ilmestyneelle, tuntemattomalle, rajulle muukalaiselle.
Eräänä yönä minä lähdin vuoteestani ja pujahdin huoneestani avoimelle pengermälle. Puutarhamme muurin takana on tuleentuvia riisipeltoja. Pohjoisen puolella näkyy kylän puiden lomitse kimalteleva virta. Koko maisema lepäsi siinä pimeässä kuin uuden tulevaisuuden uinuva alkio.
Minä näin tuossa tulevaisuudessa oman maani, kaltaiseni naisen, seisovan odottaen katselemassa. Jonkin suuren tuntemattoman huuto on kutsunut hänet esille kammiostansa. Hänellä ei ole ollut aikaa odottaa eikä harkita eikä sytyttää tuohustansa; arvelematta hän on syöksynyt pimeään. Minä tiedän varsin hyvin, kuinka hänen sisin sielunsa vastaa kutsuviin, kaukaisiin huilunääniin, kuinka hänen rintansa aaltoilee, kuinka hän tuntee yhä sitä lähestyvänsä, tulleensa jo niin likelle, että voi syöksyä sokeasti eteenpäin. Hän ei ole äiti. Hän ei huoli nälkäisten lastensa huudoista, ei ajattele pimeää kotiansa eikä tekemättä jääneitä askareitansa. Ei, hän rientää lemmenkohtaukseensa, sillä tämä on Vaišnava-runoilijain maa. Hän on lähtenyt kodistansa, unohtanut kotoiset velvollisuutensa; hän tuntee vain ääretöntä kaipausta, joka ajaa häntä eteenpäin — mitä tietä ja mitä päämäärää kohti, se on hänelle yhdentekevää.
Minussa asuu samanlainen kaipaus. Minäkin olen kadottanut kotini ja eksynyt tieltäni. Päämäärä ja polku ovat saman pimeyden peitossa. Minä tunnen vain kaipaukseni ja alinomaisen etenemiseni. Sinä onneton, öinen vaeltaja! Kun aamu valkenee, et näe enää jälkeäkään tiestä, joka voisi johtaa sinut takaisin. Mutta miksi takaisin? On yhtä hyvä kuolla. Jos pimeys, jonka huilun ääni kaikuu korvissani, johtaa minut häviöön, mitäpä silloin huolisin tulevaisista? Kun olen vaipunut sen tummaan helmaan, niin minua ei enää ole, ei ole hyvää eikä pahaa, ei naurua eikä kyyneleitä.