IX
Astuessani oleskeluhuoneeseen näin Sandipin syventyneenä katselemaan Englannin Akademian kuvaluetteloa, selkä oveen päin. Hän piti itseänsä erinomaisena taiteentuntijana.
Eräänä päivänä sanoi mieheni hänelle: »Jos taiteilijat tarvitsevat opettajaa, niin he voivat olla huoletta niin kauan kuin sinä olet olemassa.» Mieheni tapana ei yleensä ole ollut puhua pisteliäästi, mutta viime aikoina hänessä on tapahtunut muutos: hän ei säästä Sandipia.
»Miksi otaksut, etteivät taiteilijat tarvitse opettajaa?» kysyi Sandip.
»Taide on luovaa työtä», vastasi mieheni. »Senvuoksi meidän on tyydyttävä nöyrästi oppimaan taidetta taiteilijan teoksista.»
Sandipia sellainen vaatimattomuus nauratti. Hän virkkoi: »Sinä arvelet, että nöyryys on pääoma, joka lisää varallisuuttasi, mitä enemmän sitä käytät. Minä puolestani olen vakuutettu siitä, että ne, joilta puuttuu ylpeyttä, ovat kuin vedessä häilyvä ruoko, jonka juuret eivät ole kiinni pohjassa.»
Heidän niin puhuessaan risteilivät mielessäni mitä vastakkaisimmat tunnot. Toisaalta minä kovin halusin mieheni väittelyssä voittavan ja Sandipin kopeuden joutuvan häpeään. Toisaalta taas juuri Sandipin taipumaton ylpeys veti minua puoleensa. Se loisti kuin kallis jalokivi, joka ei tunne arkuutta, vaan säteilee vasten auringon kasvoja.
Minä astuin huoneeseen, Sandipin täytyi kuulla askeleeni minun lähestyessäni, mutta hän ei ollut mitään kuulevinaan eikä irroittanut katsettaan kirjasta.
Minä pelkäsin hänen taidetta koskevia puheitansa, sillä se, mitä hän sanoo maalauksista, loukkaa usein hienotunteisuuttani, ja minun on sellaisissa tapauksissa kovin vaikea olla ilmaisematta epämieluista vaikutelmaani. Niinpä olinkin jo vähällä kääntyä takaisin, kun Sandip huokasi syvään ja kohotti katseensa. Hän oli hämmästyvinään ja huudahti: »Ah, tekö täällä!»
Hänen sanoissaan, äänessään ja silmissään oli ankara, hillitty moite, ikäänkuin hänen minuun kohdistuvat vaatimuksensa olisivat tehneet poissaoloni, vaikkapa vain pari päivää kestävänkin, suureksi vääryydeksi. Minä tiesin varsin hyvin, että sellainen mielenasenne oli loukkaus, mutta en, ikävä kyllä, kyennyt siitä suuttumaan.
Minä en vastannut mitään, mutta vaikka katseinkin toisaalle, en pääsyt tuntemasta hänen syyttävää katsettansa, joka suuntautui suoraan; kasvoihini tahtomatta ollenkaan väistyä. Toivoin hartaasti, että hän virkkaisi jotakin, jotta voisin saada suojaa hänen sanoistansa. En tiedä, kuinka kauan tätä kesti, mutta lopulta en voinut enää itseäni pidättää. »Mikä on se asia», kysyin minä, »josta tahdotte kanssani keskustella?»
Sandip oli jälleen hämmästyvinään ja sanoi: »Täytyykö aina olla jokin määrätty asia? Onko ystävyys sinänsä rikos? Voi teitä, kuningattareni, miksi arvioittekaan niin mitättömäksi sen, mikä on suurinta maailmassa! Onko palvova sydän torjuttava kartanolta kuin kulkukoira?»
Minä tunsin jälleen vavahtelevani. Tunsin ratkaisun lähestyvän, niin rajuna, ettei voinut ajatellakaan sen torjumista. Ilo ja pelko taistelivat ensimmäisestä sijasta. Olisivatko hartiani riittävän lujat kestääkseen sen iskun, vai heittäisikö se minut kumoon, kasvot maan tomuun?
Koko ruumiini vapisi. Hilliten itseäni ankaralla ponnistuksella minä toistin: »Te olette kutsunut minut isänmaan asiaa koskevan seikan vuoksi; ja minä olen jättänyt talousvelvollisuuteni kuullakseni mistä on kysymys.»
»Sitähän minä tässä yritän selittää», virkkoi hän käheästi naurahtaen. »Ettekö tiedä, että minä olen tullut teitä ihaillen palvomaan? Enkö ole sanonut, että näen teissä isänmaamme šakti? Ei ole kysymys vain maantieteellisestä isänmaastamme. Kukaan ei voi uhrata elämäänsä kartan vuoksi! Vasta kun näen teidät edessäni, käsitän isänmaani koko kauneuden. Kun te olette omin käsin minut voidellut, tunnen isänmaani siunauksen lepäävän päälaellani, ja jos kaadun taistelussa, tuo vakaumus sydämesssäni, niin en kaadu minkään kartan osoittaman maan tomuun, vaan rakkaiden käsien alleni levittämälle vaatteelle. Tiedättekö mitä vaatetta tarkoitan? Sitä mullanruskeata leveän veripunaisen päärmeen reunustamaa saria, joka teillä oli tuonoin yllänne. Voinko sitä milloinkaan unhottaa? Sellaiset näyt antavat voimaa elämään ja iloista uskallusta kuolemaan!»
Sandipin silmät säikkyivät tulta hänen puhuessaan, mutta minun oli mahdoton sanoa, paloiko niissä palvonnan vaiko intohimon tuli. Mieleeni muistui se päivä, jolloin kuulin hänen ensi kerran puhuvan enkä oikein tiennyt, oliko hän ihminen vai elävä tulenliekki.
En kyennyt lausumaan sanaakaan. Ei käy päinsä hakeutua ulkonaisen sopivaisuuden suojiin, kun yht'äkkiä leimahtaa lieska hävittäen välkähtävin miekoin ja raikuvin nauruin kaikki, mitä ahneus on kasannut. Pelkäsin kauheasti, että hän voisi unhottaa itsensä ja tarttua käteeni, sillä hän seisoi edessäni kuin värjyvä tulenliekki; hänen silmistänsä sinkosi minuun korventavia kipunoita.
»Aiotteko siis ikuisesti palvella mitättömiä talousvelvollisuuksia epäjumalananne», huudahti hän hetken vaiti oltuansa, »te, joilla on valta lähettää meidät elämään tai kuolemaan? Pitääkö teidän voimanne piiloutua eristettyihin asuinsuojiinne? Minä rukoilen teitä: karistakaa pois kaikki väärä häveliäisyys, naurakaa ympärillänne kuuluville kuiskeille! Heittäytykää jo tänään vapaan maailman syliin!»
Kun Sandip tuolla tavoin punoo taitavasti yhteen isänmaahan ja minuun kohdistuvat tunteensa, niin vereni todellakin kuohahtaa, ja epäröintiin luomat esteet horjahtelevat. Hänen taidetta ja sukupuolielämää koskevat puheensa, ne rajaviivat, joita hän vetää todellisen ja epätodellisen välille, olivat vain herättäneet minussa vastustuksen henkeä, joka esti minua asiallisesti vastaamasta. Mutta nyt se jälleen leimahti lieskaan, joka teki vastustelun mahdottomaksi. Minä tunsin kirkastuneen naisellisuuteni kohottavan itseni jumalattaren kaltaiseksi. Miksipä ei hänen loisteensa näkyisi otsallani sädehohteena? Miksi ei ääneni keksi sanaa, kuuluvaa huutoa, joka loitsusanojen tavoin sytyttäisi kansassani pyhän innon tulta?
Yht'äkkiä syöksyi palvelijattareni huoneeseen hiukset hajalla.
»Maksakaa minulle palkka ja päästäkää minut menemään», huusi hän.
»Milloinkaan eläissäni ei minua ole niin…» Seuraavat sanat hukkuivat
nyyhkytyksiin.
»Mitä on tapahtunut?»
Kävi ilmi, että Thako, kälyni palvelijatar, oli häntä karkeasti herjannut ilman minkäänlaista syytä. Khema oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei auttanut, vaikka sanoin ottavani asian aivan pian tutkiakseni.
Naisellisuuden lootuskukkain alla piilevä arkielämän lieju kohosi pinnalle. Minä riensin pois huoneesta, jottei Sandip saisi sitä kauemmin katsella.