X
Kälyni askarteli yhä pähkinäinsä kimpussa, hymyn häivä suupielessään, ikäänkuin ei olisi tapahtunut mitään ikävää. Hän hyräili yhä samaa laulua.
»Miksi Thakosi on sillä tavoin nimitellyt Khema parkaa?» kysyin minä.
»Todellako? Kas sitä lunttua! Minä ajan hänet heti talosta. Mikä hävyttömyys sillä tavoin pilata sinun aamupäiväsi! Mutta eipä ole Khema letukallakaan tietoa ihmisten tavoista, kun hyökkää sinua häiritsemään kesken puuhiasi. Älä kumminkaan sinä, Tšota Rani, rasita itseäsi sellaisilla kotikiistoilla. Jätä ne minun huolekseni ja palaa ystäväsi luo!»
Kuinka äkkiä kääntyykään tuuli mielemme purjeissa. Se seikka, että olin lähtenyt’ kohtaamaan Sandipia, näytti naissuojissa vallitsevien lakien valossa niin kuulumattomalta asialta, etten tietänyt mitä vastata, vaan lähdin omaan huoneeseeni. Minä tiesin koko jutun olevan kälyni sommitelmaa: hän oli kiihoittanut palvelijattarensa tuohon kohtaukseen. Mutta minä tunsin liikkuvani niin epävarmalla pohjalla, etten uskaltanut yrittää vastaiskua.
Olin nähnyt aivan hiljattain, etten ollutkaan voinut säilyttää loppuun asti sitä jäykkää ylpeyttä, jonka nojalla olin vaatinut Nankua karkoitettavaksi. Jouduin yht'äkkiä hämilleni, kun Bara Rani tuli sanomaan: »Se on tosiaankin yksinomaan minun syyni, hyvä veli. Me olemme vanhanaikaista väkeä, ja minulle ei tahtonut Sandip Babusi käyttäytyminen olla oikein mieleistä, joten sanoin ovenvartijalle. mutta miten olisinkaan voinut aavistaa, että Tšota Ranimme piti sitä solvauksena? — Olisin pikemmin odottanut päinvastaista! Mutta minähän olen auttamattomasti yksinkertainen!»
Se, mikä ylevän kansallisen liikkeen kannalta näyttää ihanalta asialta, ilmenee alhaalta käsin nähtynä sameana ja mutaisena. Aluksi se harmittaa, sitten inhoittaa.
Minä sulkeuduin huoneeseeni, istuuduin ikkunan ääreen ja ajattelin, kuinka helppo olisi elää, kunhan voisi pysyä sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Kuinka yksinkertaisesti istuukaan kälyni tuolla kuistikolla pähkinöittensä parissa, ja kuinka saavuttamattoman kauas onkaan siirtynyt minun luonnollinen paikkani kotoisten velvollisuuksien piirissä! Miten tämä kaikki päättyneekään? kysyin minä itseltäni. Herännenkö tästä joskus kuin kuumehoureesta unohtaen kaikki, vai vedetäänkö minut sellaisiin syvyyksiin, joista ei tässä elämässä voi pelastua? Kuinka olenkaan työntänyt onnen luotani ja tärvellyt elämäni? Jokainen loukko tässä makuuhuoneessa, johon astuin ensi kerran morsiamena yhdeksän vuotta sitten, tuijottelee minua säikähtyneenä.
Kun mieheni palasi kotiin suoritettuaan maisteritutkintonsa, toi hän minulle tämän kämmekän, joka on kotoisin kaukaisesta maasta merten takaa. Näiden pienten lehtien alta puhkesi ilmoille kukka toisensa jälkeen, näytti siltä, kuin itse Kauneus olisi kumonnut sen yli runsautensa sarven. Me päätimme asettaa sen tähän ikkunaan. Se kukki tuon ainoan kerran, mutta me olemme yhä toivoneet sen kukkivan uudelleen. Tottumuksen voimasta, minä olen sitä yhä kastellut näinäkin päivinä, ja se on vielä viheriä.
Neljä vuotta sitten minä teetin mieheni muotokuvaa varten norsunluukehyksen ja asetin sen tuonne komeroon. Kun katseeni nyt sattuu sinne eksymään, täytyy minun luoda silmäni alas. Viime viikkoon asti oli tapanani joka aamu kylvyn jälkeen koristaa se kukilla hartaan kiintymyksen! merkiksi. Mieheni usein moitti minua siitä.
»Minua hävettää, kun näen sinun asettavan minut korkeuksiin, joihin en kuulu», sanoi hän kerran.
»Mitä mielettömyyksiä!»
»En ole ainoastaan häpeissäni, vaan vielä mustasukkainenkin!»
»Jopa nyt jotakin! Sanohan, kenelle!»
»Tuolle väärälle minälleni. Se vain osoittaa, että minä olen sinulle liian mitätön, että sinä kaipaat jotakin erinomaista miestä, jonka ylemmyyttä voit kumartaa, ja senvuoksi sinun on välttämättä sepitettävä itsellesi minusta jonkinlainen ihannoitu kuva.»
»Tuollainen puhe minua vain suututtaa», sanoin minä.
»Mitäpä hyödyttää minulle suuttua?» vastasi hän. »Soimaa kohtaloasi, joka ei jättänyt sinulle vaalinvaltaa, vaan pakotti sokeasti ottamaan minut. Nyt sinun täytyy alinomaa yrittää korjata virhettäsi tekemällä minusta kaikkien hyveiden esikuva.»
Minua loukkasi silloin tuo pelkkä ajatus niin että kyyneleet tulvahtivat silmiin. Ja milloin hyvänsä asiaa ajattelenkin, jää katseeni kohoamatta komeroon asti.
Nyt minulla näet on toinen kuva korulippaassani. Hiljattain järjestellessäni oleskeluhuonetta otin sieltä sen kaksoiskehyksen, jossa oli Sandipin kuva mieheni kuvan rinnalla. Tälle kuvalle en kanna kukkauhreja, se on piilossa korujeni alla.
Se tenhoo mieltäni sitä enemmän, kun säilytän sitä salaa. Minä katselen sitä silloin tällöin suljettujen ovien takana. Illalla minä sytytän lampun ja istun kauan sitä katsellen. Joka ilta aion sen polttaa lampun liekissä, jotta siitä iäksi pääsisin, mutta joka ilta minä kätken sen. jälleen huoaten helmieni ja jalokivien! joukkoon.
Voi minua, kurjaa naista! Millainen rakkauden runsaus punoutuukaan jokaisen jalokiveni ympärille! Voi, miksi en ole kuollut!
Sandip oli teroittanut mieleeni, ettei epäröiminen kuulu naisen luontoon. Nainen ei tiedä oikeasta eikä vasemmasta, vaan liikkuu suoraan eteenpäin. Hän toisteli minulle alinomaa, että kotimaani naiset kerran unestansa herättyään kajahduttavat voitonvarman huutonsa: »Minä tahdon!»
»Minä tahdon!» — niin selitti Sandip eräänä päivänä — on kaiken luomistyön ensimmäinen sana. Sitä ei johtanut mikään periaate, se muuttui tuleksi ja loi itsestään auringot ja tähdet. Se on kauhistuttavan puolueellinen. Tahtoen päätyä ihmiseen se uhrasi armotta miljoonia eläimiä miljoonien vuosien kuluessa. Tuo peloittava sana »minä tahdon» on tullut lihaksi naisessa, ja senvuoksi yrittävät miehet, jotka ovat pelkureita, kaikin voimin padota tätä alkuvoimaista tulvaa. He näet pelkäävät, että tuo naurava ja karkeloiva hyöky voi pyyhkäistä pois heidän kurpitsapeltonsa aidat ja tuet. Miehet ovat aina hyvillä mielin luulotelleet saaneensa tuon voiman suljetuksi sovinnaisuuden rajoihin, mutta se paisuu ja kasvaa. Nyt se on vielä tyyni ja syvä kuin järvi, mutta sen paine käy yhä ankarammaksi, padot taipuvat, ja kauan mykkänä ollut voima syöksyy eteenpäin ukkosena ulvoen: »Minä tahdon!»
Nuo Sandipin sanat kaikuvat mielessäni kuin sotarummun lyönnit. Ne vaimentavat kaikki henkilökohtaiset vaikeuteni. Mitä huolinkaan toisten ihmisten ajatuksista? Mitä merkitseekään minulle tuo kämmekkä ja tuo komero makuuhuoneessani? Millä voimalla ne kykenevätkään minua masentamaan ja häpeään saattamaan? Minussa palaa luomisen alkutuli.
Minun teki kovin mieleni temmata kämmekkä alas ja singota se ulos ikkunasta, riistää komerosta kuva ja päästää riehumaan se hillitön hävityshalu, joka mielessäni raivosi. Olin jo kohottanut käteni niin tehdäkseni, kun äkillinen tuska kouristi sydäntäni ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Minä heittäydyin pitkäkseni ja nyyhkytin: »Kuinka tämä kaikki päättyy, kuinka tämä kaikki päättyy?»
Sandipin kertomus