IX
Työmme edistyy ripeästi. Mutta vaikka olemme huutaneet itsemme käheiksi julistaen muhamettilaiset veljiksemme, on meidän kuitenkin ollut pakko oivaltaa, ettemme milloinkaan onnistu taivuttamaan heitä kokonaan puolellemme. Senvuoksi meidän täytyy heitä kerrassaan sortaa, saada heidät tajuamaan, että herroina ja käskijöinä olemme me. Nyt he näyttävät hampaitansa, mutta vielä he tanssivatkin kuin kesyt karhut meidän pillimme mukaan.
»Jos yhtyneen Intian aate on oikea», väitti Nikhil vastaan, »niin muhamettilaisilla täytyy välttämättä olla siinä sijansa.»
»Epäilemättä», vastasin minä, »mutta meidän tulee tietää, missä heidän sijansa on, ja pitää huolta siitä, että he pysyvät alallansa, koska he muuten alinomaa meitä häiritsevät.»
»Tahdotte siis aiheuttaa häiriötä ehkäistäksenne häiriötä?»
»Entä miten sinä menettelisit?»
»On olemassa eräs tunnettu keino riitain välttämiseksi», virkkoi Nikhil merkitsevästi.»
Minä tiedän, että Nikhilin puheet, kuten kelpo ihmisten kertomukset, aina päättyvät moraaliseen väittämään. Omituista on se, että hän yhä itse uskoo moraalisiin käskyihinsä, vaikka tuntee ne erittäin hyvin. Hän on parantumaton koulupoika. Hänen ainoa ansionsa on vilpittömyys. Pahinta on, etteivät hänenlaisensa henkilöt myönnä kuolemaakaan lopulliseksi, vaan suuntaavat aina katseensa johonkin seuraavaan.
Minä olen kauan hautonut erästä suunnitelmaa, jonka toteuttaminen, jos se kävisi päinsä, saisi koko maan hehkumaan innostusta. Me emme kykene milloinkaan herättämään maanmiehissämme todellista isänmaallista tunnetta, ellemme voi osoittaa heille kotimaatamme havainnollisena kuvana. Meidän tulee tehdä siitä jumalatar. Toverini käsittivät kohta asian. »Kunpa keksisimme sopivan kuvan!» huudahtivat he. »Ei maksa vaivaa ryhtyä keksimään», huomautin minä. »Meidän on omaksuttava jokin yleisesti tunnustettu kuva ja tehtävä siitä maamme vertauskuva, jota kohti kansakunnan tunteet virtailevat tottumuksen syviä uomia pitkin.»
Nikhilin luonnollisesti täytyi väitellä sitäkin vastaan. »Asiassa, jota pidämme oikeana», sanoi hän minulle hiljattain, »emme saa turvautua harhakuvitelmiin.»
»Harhakuvitelmat ovat välttämättömiä pienille sieluille», sanoin minä, »ja useimmat ihmiset epäilemättä kuuluvat siihen luokkaan. Senvuoksi kohotetaan kaikissa maissa jumaluuksia kansan harhakuvitelmien ylläpitämiseksi, sillä ihmiset tuntevat liiankin hyvin heikkoutensa.»
»Ei», vastasi hän, »Jumala on tarpeen, jotta harhakuvitelmat, häviäisivät. Ne jumaluudet, jotka niitä tukevat, ovat vääriä jumalia.»
»Mitäpä siitä? Hätätilassa meidän täytyy huutaa avuksemme vääriäkin jumalia, jos voimme siten estää asiaamme joutumasta kärsimään. Harhaluulomme ovat vielä kyllin eloisat, mutta me emme, ikävä kyllä, osaa niitä käytellä tarkoitustemme hyväksi. Katsokaa bramiineja! Vaikka me kohtelemme heitä kuin puolijumalia ja väsymättä koskettelemme hartaasti kunnioittaen heidän jalkojansa, on heidän mahtinsa sittenkin häviämässä. — Aina on oleva suuri joukko ihmisiä, jotka luonnostaan ryömivät ja joita voi tekoihin yllyttää vain toisten ihmisten jalka, suudeltava tai potkaiseva! Mikä vahinko, ettemme voi käyttää bramiineja, joita olemme pitkät vuosisadat säilytelleet varushuoneissamme, vieläpä täysin terävinä ja käyttökelpoisina, — ettemme voi usuttaa heitä tuon roskaväen kimppuun nyt, kun se olisi meille ylen tärkeätä!»
Tuota kaikkea on mahdoton saada Nikhilin päähän mahtumaan. Hän suosii ennakkoluuloisesti ja yksinomaisesti totuutta — ikäänkuin ehdoton totuus olisi olemassa! Kuinka usein olenkaan yrittänyt hänelle selittää, että missä valhe on todella olemassa, siinä on valhe varsinainen totuus. Aikaisemmin tuo ymmärrettiin meidän maassamme, ja ihmiset olivat riittävän rohkeita selittääkseen valheen olevan totuutta niille, joiden ymmärrys on heikko. Niille, jotka voivat todella uskoa, että heidän kotimaansa on jumalatar, korvaa kotimaan kuva totuutta. Luontomme ja perintätapamme estävät meitä käsittämästä kotimaatamme sellaisena kuin se todellisuudessa on mutta me voimme helposti oppia uskomaan sen kuvaan. Se, joka tahtoo todella jotakin vaikuttaa, ei saa unohtaa tätä tosiasiaa.
Nikhil tuosta vain ärtyi. »Te ette jaksa kulkea tietä, joka johtaa totuuden saavuttamiseen», huudahti hän, »ja odotatte senvuoksi jonkin ihmeellisen lahjan pilvistä putoavan! Vuosisatoja olette laiminlyöneet isänmaanne palvelemisen, ja nyt osaatte vain tehdä siitä kuvan ja ojentaa kätenne odottamaan ilmaiseksi saatuja lahjoja.»
»Me tahdomme toteuttaa mahdottomia», sanoin minä. »Siitä syystä on kotimaastamme välttämättä tehtävä jumala.»
»Sinä tarkoitat, että teiltä puuttuu rohkeutta todellisiin tehtäviin», virkkoi Nikhil. »Siihen, mikä jo on olemassa, ei pidä koskea, mutta siitä huolimatta te odotatte yliluonnollista tulosta.»
»Kuulehan, Nikhil», sanoin minä vihdoin, ihan epätoivoisena. »Kaikki, mitä sanot, kelpaa moraaliseksi opetukseksi. Noilla aatteilla on ollut tehtävänsä, ne ovat olleet maitoa lapsille ja imeväisille eräällä inhimillisen kehityksen asteella, mutta se tehtävä on ohi nyt, kun meillä jo on hampaat. — Emmekö näe omin silmin, kuinka ympärillämme versoo satoa, jonka kylvämistä emme ole ajatelleetkaan? Kenen voimasta? Maamme jumaluuden, joka siinä itseänsä ilmaisee. Aikamme luovan neron asia on kuvata tuo jumaluus. Nero ei kiistele, se luo. Minä voin valaa muotoon sen, mitä kansani kuvittelee. — Minä tahdon julistaa kaikkialla, että jumalatar on- suonut minun nähdä suuren unen. Minä sanon bramiineille, että hän on määrännyt heidät papeiksensa ja että hänen oikean palvonnan laiminlyöminen on ollut syynä heidän mahtinsa madaltumiseen. Sanotko minun valehtelevan? Ei, vastaan minä, — minä en valehtele, vaan ilmaisen totuuden, sen totuuden, jota kotimaamme on jo kauan odottanut minun huuliltani. Kunhan saisin tilaisuutta viestini ilmoittamiseen, niin ihmettelisitpä varmaan sen vaikutusta.»
»Minä pelkään, että elinaikani on rajoitettu ja ettei tulos, josta puhut, ole lopullinen», virkkoi Nikhil. »Se aiheuttaa jälkivaikutuksia, joiden ei tarvitse välittömästi ilmetä.»
»Minä pyrin vain sellaiseen tulokseen, joka kelpaa nykyhetkelle», sanoin minä.
»Minä pyrin sellaiseen tulokseen, joka kelpaa kaikille ajoille», vastasi Nikhil.
Nikhil on varmaan saanut osansa Bengalin kauneinta lahjaa, mielikuvitusta, mutta hän on sallinut sen peittyä vierasmaisen tunnollisuuden varjoon, missä se on melkein tukahtunut. Ajatelkaamme vain Durgan palvontaa, jonka Bengali on kehittänyt erinomaisen korkealle. Se on maamme suurimpia aikaansaannoksia. Voinpa vannoa, että Durga on poliittinen jumaluus ja merkitsi alkujaan isänmaallisuuden šaktia niinä aikoina, jolloin Bengali rukoili vapautusta muhamettilaisten vallasta. Onko minkään muun Intian provinssin onnistunut luoda tavoittelemalleen ihanteelle niin ihmeellistä näkyvää kuvaa?
Nikhilin vastaus osoitti erinomaisen selvään, kuinka täydellisesti hän on kadottanut mielikuvituksen jumalallisen lahjan. »Muhamettilaisvallan aikana», sanoi hän, »toivoivat kapinaan nousseet kansat menestystä aseista, joihin olivat itse tarttuneet. Bengalilainen tyytyi laskemaan aseet jumalattarensa käteen ja hymisemään hänelle rukouksia, ja koska hänen maansa ei sattunutkaan olemaan jumalatar, jäivät hänen ainoaksi voitoksensa uhrivuohien ja -puhvelien irtileikatut päät. Jos etsimme maamme parasta kulkemalla oikeuden tietä, niin Hän, joka on maatamme suurempi ja voimallisempi, suo meille todellista menestystä.»
Ikävä seikka on se, että Nikhilin sanat kaikuvat paperista luettuina erittäin kauniilta. Mutta minun sanani eivät olekaan tarkoitetut paperille piirrettäviksi, vaan kansamme sydämeen kaiverrettaviksi. Oppinut jättää meille maanviljelystä koskevan tutkimuksensa kirjaksi painettuna, mutta maamies piirtää auransa kärjellä syvän vaon itse maankamaraan.