VIII
Me olemme miehiä, olemme kuninkaita ja meidän tulee saada veromme. Niin kauan kuin olemme maan päällä eläneet, olemme maata ryöstäneet, ja mitä enemmän olemme vaatineet, sitä enemmän se on meille suonut. Aikojen alusta saakka me miehet olemme poimineet hedelmiä, kaataneet puita, kyntäneet maankamaraa, surmanneet metsän, ilman ja veden riistaa. Meren syvyyksistä, maan uumenista, vieläpä kuoleman kidastakin olemme temmanneet kaikki, mitä temmattavissa oli; mitään luonnon aarreholvin lukkoa emme ole säikähtäneet emmekä jättäneet murtamatta.
Maan ainoana ilona on oikeain miesten vaatimusten tyydyttäminen. Ne loppumattomat uhrit, joita se on heille kantanut, ovat tehneet sen itsensä kauniiksi ja täydelliseksi, sillä ilman niitä se olisi erämaa, ei tuntisi itseänsä, sen sydämen ovet eivät olisi milloinkaan auenneet, sen jalokivet ja helmet eivät olisi koskaan kohonneet päivän valkeuteen.
Samoin olemme me miehet vaatimustemme voimalla kehitelleet ilmi kaikki naisten piilevät mahdollisuudet. Mikäli he ovat oppineet yhä täydellisemmin meille antautumaan, sikäli he ovat kohonneet kohti oikeata suuruuttansa. He ovat löytäneet todellisen rikkautensa, koska heidän oli tuotava kaikki onnensa jalokivet ja kärsimyksensä helmet meidän kuninkaalliseen aarreaittaamme. Niinpä miehet antavat ottaessaan, ja naisille merkitsee menettäminen todellisuudessa voittoa.
Bimalalta minä olen epäilemättä vaatinut paljon! Aluksi minä epäröin, sillä miehen mieli tahtoo aiheettomasti taistella itseänsä vastaan. Minä pelkäsin asettaneeni hänelle liian vaikean tehtävän. Ensi hetkenä aioin kutsua hänet takaisin ja sanoa, etten tahtonut tuhota hänen elämäänsä sälyttämällä näitä huolia hänen hartioillensa. Minä unohdin silmänräpäyksen ajaksi, ettei mies saa säästellä naista, jos tahtoo tehdä hänen elämänsä hedelmälliseksi, että hänen tehtävänänsä on häiritä naisen olemuksen rauhaa ja passiivisuutta ja tuottaa koko maailmalle siunausta syöksemällä hänet kärsimyksen mittaamattomiin syvyyksiin! Senvuoksi miehen käsi on väkevä ja hänen otteensa luja.
Bimala oli kaikesta sydämestänsä toivonut, että minä, Sandip, vaatisin häneltä suurta uhrausta — kutsuisin hänet kuolemaan. Kuinkapa hän olisi voinut muuten olla onnellinen? Eikö hän ollut odottanut kaikkina näinä autioina vuosina tilaisuutta saada itkeä sydämensä kyllyydestä — niin väsynyt hän oli levollisen onnensa yksitoikkoisuuteen. Senvuoksi peittyi heti meidän kohdatessamme hänen sydämensä taivas pilviin, jotka uhkasivat tuoda pelontuskaa ja kärsimystä hänen elämäänsä. Jos häntä säälittelen ja yritän kärsimyksiltä varjella, niin miksi olenkaan mieheksi syntynyt?
Epäröintini varsinaisena syynä on se, että pyyntöni koskee rahaa. Se vivahtaa kerjäämiseen, sillä raha on miehen eikä naisen asia. Siitä syystä minun täytyi mainita suuri summa. Pari tuhatta olisi tuntunut pieneltä näpistelyltä. Viisikymmentätuhatta luo asiaan romanttisen ryöstön leimaa.
Jospa olisinkin rikas. Ylen monien toivelmaini on täytynyt raueta ennen täyttymistänsä vain siitä syystä, että minulta puuttui rahoja. Se ei sovi minulle! Jos kohtalo olisi ollut vain väärämielinen, niin sen voisi vielä sietää — mutta tuollainen mauttomuus on anteeksiantamaton. Ei ole ainoastaan masentavaa, että minunlaiseni mies ei tiedä, mihin ryhtyä saadakseen vuokransa maksetuksi, tai että hänen on huolellisesti keräiltävä kokoon ropoja toisen luokan rautatielippua varten — se on samalla alentavaa.
Yhtä selvää on, että Nikhilin isänperintö on hänelle turhaa ylellisyyttä. Hänelle köyhyys olisi sopinut sangen hyvin. Hän olisi iloiten alistunut kiskomaan köyhyydenkin iestä tuon kalliin opettajansa keralla.
Olisinpa iloinen, jos voisin kerrankin tuhlata viisikymmentätuhatta rupiaa isänmaani palveluksessa ja ihan mieleni mukaan. Minä olen synnynnäinen ruhtinas, ja kaunein unelmani on saada kerran, vaikkapa yhden ainoan päivän ajaksi, irtautua köyhyyden valhepuvusta ja esiintyä oikeassa hahmossani.
Epäilen kumminkin kovin, onnistuuko Bimalan milloinkaan saada noita viittäkymmentätuhatta rupiaa. On luultavaa, että summa lopulta kutistuu pariin tuhanteen. Olkoonpa menneeksi. Viisas tyytyy puoleen leipään tai pieneen palaseenkin, ennenkuin jää ihan osattomaksi.
Minun täytyy tuonnempana palata näihin henkilökohtaisiin mietelmiin. Tullaan ilmoittamaan, että minua heti tarvitaan. On sattunut jokin selkkaus…
Näyttää siltä, että poliisi on saanut vihiä miehestä, joka upotti Mirdžanin venheen. Hän on vanha syntinen. He ovat hänen jäljillään, mutta luulisinpä, että hän on kyllin viekas välttääkseen turhaa lavertelua. Ei kumminkaan voi koskaan tietää. Nikhil on noussut takajaloilleen, ja hänen tilanhoitajansa tuskin kykenee menettelemään miten tahtoo.
»Jos joudun ikävyyksiin, armollinen herra», sanoi tilanhoitaja kohdatessamme, »niin minun täytyy vetää teidät mukaan.»
»Mihin silmukkaan aiotte saada minut takertumaan?» kysyin minä.
»Hallussani on eräs lähettämänne tiedonanto ja useita Amulja Babun kirjeitä.»
En ollut aavistanut, että »kiireelliseksi» merkitty kirje, johon minun oli pitänyt heti vastata, oli ollut kiireellinen ainoastaan siitä syystä! Minä opin vähitellen koko joukon asioita.
Nyt on lahjottava poliisi ja maksettava Mirdžanille vaikenemisrahat.
Tämän isänmaallisen yrityksen kulungeista painuu epäilemättä suuri osa
Nikhilin tilanhoitajan taskuihin. Minun on nyt kuitenkin ummistettava
silmäni, sillä hän huutaa Bande Mataram yhtä äänekkäästi kuin minä!
Tällainen työ täytyy aina suorittaa vuotavin astioin: toinen puoli virtaa aina puhkeamista ulos. Meissä kaikissa piilee siveellisten arvostelmain varasto: minä olin jo närkästyä tilanhoitajan menettelyn johdosta ja aioin kirjoittaa päiväkirjaani maanmiesteni epäluotettavuutta koskevan mielenpurkauksen. Mutta jos Jumala on olemassa, on minun kiitollisena tunnustaminen, että hän on antanut minulle terävän ymmärryksen, joka kirkastaa minulle sekä oman mieleni että ulkomaailman asiat. Minä voin pettää toisia, itseäni en. Siksi ei närkästykseni voinut jäädä pysyväiseksi.
Se, mikä on totta, ei ole hyvää eikä pahaa, vaan yksinkertaisesti totta. Tiedettä. Järvi on vain veden jäännös, joka ei ole imeytynyt maahan. Bande Mataram-liikkeen pohjalla, kuten kaikkienkin maallisten asiain alla, on liejukerros, jonka imukyky on otettava lukuun. Tilanhoitaja tempaa itselleen mitä tarvitsee, ja samoin teen minä. Nämä pienet tarpeet muodostavat osan suuren asian vaatielmista — hevosta on syötettävä ja rattaita rasvattava, jos tahtoo päästä kunnollisesti etenemään.
Asian ydin on siinä, että meidän täytyy saada rahoja, vieläpä aivan heti. Meidän on otettava, mistä helpoimmin saamme, sillä meidän ei käy odotteleminen. Minä tiedän, että voimme siten menettää suuremman voiton: tänään saadut 5,000 rupiaa kenties estävät saamasta 50,000 huomenna. Ei auta, täytyy uskaltaa. Kuinka usein olenkaan sanonut Nikhilille, että ne, jotka vaeltavat kieltäymyksen polkua, eivät ollenkaan tiedä, mitä uhraus merkitsee. Meidän ahnaiden ihmisten on uhrattava ahnauttamme joka askelella!
Suurimpien syntien joukossa kuuluu himo niille, jotka ovat todellisia miehiä. Harhaluulot, jotka ovat raihnaita raukkoja varten, ovat heille vain esteeksi. Harhaluulot kietovat heitä menneisyyden ja tulevaisuuden verkkoihin, mutta heidän nykyistä liikuntaansa ne häiritsevät hiton tavalla. Ne, jotka alinomaan jännittyneinä kuuntelevat etäältä kaikuvaa huutoa, joten nykyhetken kutsu jää kuulematta, muistuttavat Sakuntalaa, joka unohtui muistelemaan rakastajaansa. Odottamatta saapuu vieras, singoten kirouksen, joka riistää häneltä hänen kaipauksensa esineen.
[Kuninkaan, hänen rakastajansa, palattua valtakuntaansa — sitä ennen luvattuaan lähettää häntä hakemaan — Sakuntala oli vaipunut muisteloihinsa siinä määrin, ettei kuullut vierailemaan saapuvan erakon huutoa. Erakko kirosi hänet sanoen hänen rakkautensa esineen hänet kerrassaan unohtavan.]
Äskettäin minä pusersin Bimalan kättä, ja tuo kosketus, jonka väreet tuntuvat olemuksessani, kuohuttaa yhä hänen mieltänsä. Toisto ei saa tylsentää sen läpitunkevaa vaikutusta, koska se, mikä nyt on musiikkia, silloin painuisi pelkäksi ymmärryksenomaiseksi tajunnan tosiasiaksi. Hänen mielessään ei nykyjään ole sijaa kysymykselle »miksi?» Niinpä en saa riistää Bimalalta, joka kuuluu harhaluuloja tarvitseviin olentoihin, hänen täyttä osuuttansa.
Minulla puolestani on niin paljon muuta tekemistä, että täytyy toistaiseksi tyytyä vain intohimon maljan vaahdon maistelemiseen. Oi sinua, himojen ihmistä! Taltuta halusi ja harjoita sormiasi soittelemaan harhaluulojen harppua, kunnes saat siitä houkutelluksi ilmi kaikkein kiehtovimmat sävelet! Vielä ei ole aika tyhjentää maljaa sakkaan asti.