X
Paikallislehdet ovat alkaneet julkaista minua vastaan tähdättyjä artikkeleita ja kirjeitä. Pilakuvain ja häväistyskirjoitusten vuoro kuuluu myös tulevan. Iva ja huumori rehoittavat minun kustannuksellani, ja siten levitetyille valheille nauraa koko maa ihan katketakseen. He tietävät olevansa etuoikeutettuja heittämään lokaa, ja sävyisä ohikulkija joutuu saamaan siitä osansa.
He sanovat, että kaikki tiluksillani asujat, ylhäisimmistä alhaisimpiin asti, ovat swadeši liikkeen suosijoita, vaikka eivät uskalla sitä julkisesti tunnustaa, koska pelkäävät minua. Ne harvat, jotka ovat olleet riittävän urhoollisia minua uhmatakseen, ovat muka saaneet tuta ankaraa vainoa. Minun sanotaan olevan salaisessa liitossa poliisin ja hallintoviranomaisten kanssa, ja ankarain ponnistusteni, joiden tarkoituksena on liittää perittyyn arvonimeeni uusi ulkomainen, arvellaan johtavan tulokseen.
Toisaalta ovat lehdet täynnä isänmaan uskollisten ja kuuliaisten poikain, zamindarien Kundun ja Tšakravartin ylistystä. Kunhan maassamme olisi muutamia heidänlaisiansa kelpo patriootteja, arvelevat he, niin saisivat Manchesterin tehtaat piankin soittaa omaa hautausvirttänsä, säveleenä Bande Mataram.
Sitten tulee veripunaisella väriliuoksella kirjoitetussa kirjeessä luettelo kaikista niistä petollisista zamindareista, joiden varastohuoneet on poltettu, koska he eivät ole suostuneet kannattamaan suurta asiaa. Pyhä tuli — sanotaan kirjeessä — on sytytetty täyttämään pyhitettyä tehtäväänsä: puhdistamaan maata. Muitakin voimia on työssä, pitämässä huolta siitä, etteivät henkilöt, jotka eivät ole isänmaan oikeita poikia, edelleen rehentele sen sylissä. Allekirjoituksena on ilmeinen salanimi.
Minä huomasin, että asian takana olivat ylioppilaamme. Minä kutsuin muutamia heistä luokseni ja näytin heille kirjeen.
Eräs heistä kertoi vakavin ilmein, että he olivat kuulleet useiden päättäväisten patrioottien liittyneen yhteen poistaakseen häikäilemättä kaikki esteet swadeši-liikkeen tieltä.
»Jos yksikin maanmiehistämme joutuu noiden julkeiden desperadojen uhriksi», sanoin minä, »niin se on suuri tappio isänmaallemme!»
»Me emme ymmärrä teitä, teidän ylhäisyytenne», virkkoi eräs historiaa opiskeleva ylioppilas.
»Isänmaamme», yritin minä heille selittää, »on pelkkä pelko vienyt ihan kuoleman oville — pelko, joka kohdistuu jumaliin samoinkuin poliisiinkin — ja jos te nyt rakennatte vapauden varjolla uuden hirmukuvan, nimitittepä sitä miten tahansa, jos aiotte masentaa isänmaanne avoimella väkivallalla, luottaen sen heikkouteen, niin ei kukaan todellinen isänmaanystävä voi olla teidän puolellanne.»
»Onko siis olemassa sellainen maa, jossa hallitusta ei totella yksinomaan pelon vuoksi?» kysyi historian opiskelija.
»Maassa vallitsevaa vapautta», vastasin minä, »voidaan mitata vallitsevan pelon nojalla. Missä pelon valta rajoittuu niihin, joiden tekee mieli ryöstää ja hävittää, siellä voi hallitus kerskata vapauttaneensa ihmisen toisen ihmisen väkivaltaisuudesta. Mutta jos pelon on järjestettävä ihmisten pukeutumista, heidän kaupantekoansa ja aterioimistansa, niin ihmisen tahdonvapaus jätetään huomioonottamatta ja hävitetään ihmisyys juurinensa.»
»Eikö muissakin maissa harjoiteta sellaista yksilölliseen tahtoon kohdistuvaa pakotusta?» kysyi historian opiskelija edelleen.
»Kukapa sitä kieltäisi?» huudahdin minä. »Mutta kaikissa niissä maissa on ihminen tuhonnut ihmisyytensä siinä määrin, että on saattanut orjuuden kukoistamaan.»
»Eikö se pikemmin todista, että orjuuden suosiminen kuuluu ihmisluontoon, että se on ihmisluonnon perustavia tosiasioita?» kysäisi eräs vanhempi ylioppilas.
»Sandip Babu selitti asian oivallisesti», virkkoi kolmas. »Hän mainitsi esimerkkinä naapurinne, zamindar Hariš Kundun. Hänen tiluksiltaan ette voisi löytää raettakaan ulkomaista suolaa. Mistä se johtuu? Siitä, että hän on aina käytellyt rautaista kättä. Niille, jotka ovat luonnostaan orjia, on ankaran käskijän puute kaikkein suurin onnettomuus.»
»Hyvä herra», puuttui eräs nuori ylioppilas puheisiin, »ettekö ole kuullut erään toisen läheisyydessä asuvan zamindarin, Tšakravartin, niskoittelevasta vuokramiehestä, jota ahdistettiin lain nojalla, kunnes hän joutui ihan puille paljaille? Vihdoin, kun ei enää ollut mitään muuta neuvoa, hän lähti kaupitsemaan vaimonsa hopeisia koruja, mutta kukaan ei uskaltanut niitä ostaa. Sitten tarjosi Tšakravartin tilanhoitaja hänelle viisi rupiaa kaikista yhteensä. Niiden arvo oli neljättäkymmentä rupiaa, mutta hänen täytyi suostua välttääkseen nälkäkuolemaa. Otettuaan häneltä käärön tilanhoitaja sanoi kylmästi, että nuo viisi rupiaa merkitään hänen vuokratilinsä hyväksi! Saatuamme sen kuulla emme tahtoneet enää olla missään tekemisissä Tšakravartin enempää kuin hänen tilanhoitajansakaan kanssa, mutta Sandip Babu sanoi meille, että jos tahdomme siten työntää syrjään kaikki todella elävät ihmiset, niin saamme lopulta hakea polttopaikoilta kuolleitten ruumiita ajamaan asiaamme! Elävät ihmiset, huomautti hän, tietävät, mitä tahtovat ja tietävät miten aikeet ovat toteutettavissa — he ovat syntyneet käskijöiksi. Niiden, joilla ei ole omaa tahtoa, täytyy alistua sellaisten henkilöiden tahtoon tai joutua sen murskattaviksi. Sandip Babu asetti heidät — Kundun ja Tšakravartin — teidän vastakohdaksenne, armollinen herra. Kaikista hyvistä aikeistanne huolimatta, sanoi hän, ette te milloinkaan onnistu istuttamaan swadešia alueillenne.»
»Minun tekeekin mieleni istuttaa jotakin parempaa», vastasin. »Ei kuolleita pölkkyjä, vaan eläviä puita, ja ne tarvitsevat aikaa kasvaakseen.»
»Pelkäänpä kovin, armollinen herra», huomautti historian opiskelija ivallisesti, »että teiltä jäävät saamatta puut samoinkuin pölkytkin. Sandip Babu opettaa aivan oikein, että on käytävä arkailematta käsiksi, jos aikoo jotakin saada. Tämän oppimiseen meiltä kuluu aikaa, sillä se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä meille on koulussa opetettu. Olen nähnyt omin silmin, kuinka eräs Hariš Kundun vuokramaksujen kerääjä pakotti erään vuokramiehen myymään nuoren vaimonsa, kun hän ei muuten voinut maksaa. Ostajia oli yllin kyllin, ja zamindarin vaatimus tuli täytetyksi. Vakuutan teille, armollinen herra, ettei miehen epätoivo antanut minulle pitkiin aikoihin yön lepoa! Mutta sanoipa tunteeni mitä tahansa, se oli minulle joka tapauksessa selvää, että mies, joka osaa ottaa tarvitsemansa rahat, vaikkapa myymällä velkamiehensä vaimon, on parempi mies kuin minä. Minä myönnän, etten siihen kykenisi — olen raukka, silmiini kohoavat kyynelet. Jos isänmaamme on pelastettavissa, niin sen pelastavat nuo Kundut ja Tšakravartit ja heidän apulaisensa!»
Minua tuo loukkasi sanomattomasti. »Jos kertomanne on totta», huudahdin minä, »niin havaitsen selvästi, että elämäni ylimpänä tehtävänä täytyy olla isänmaani pelastaminen noiden samaisten Kundujen ja Tšakravartien ja heidän apulaistensa tuottamasta turmiosta. Orjuutus, joka on tunkenut luihimme ja ytimiimme, ilmenee tuollaisissa tapauksissa kammottavana hirmuvaltana. Te olette tottuneet pelon vuoksi alistumaan pakkovaltaan siinä määrin, että olette alkaneet pitää toisten sortamista jonkinlaisena pyhänä sakramenttina. Minä tahdon taistella tuota heikkoutta, tuota kaameata julmuutta vastaan.»
Nämä asiat, jotka ovat tavalliselle ihmiselle ilmiselvät, hämmentyvät uskomattomasti korkeasti oppineitten nuorukaistemme päissä, sillä heidän historiallisten viisastelujensa tarkoituksena tuntuu olevan yksinomaan totuuden vääristeleminen!