XI
Naishenkilö, joka väittää itseänsä Pantšun tädiksi, tuottaa minulle suurta vaivaa. Käy vaikeaksi väittää hänen valittelevan, sillä jos usein onkin hankalaa, jopa mahdotontakin löytää todellisen tapahtuman todistajia, niin toisaalta voi aina keksiä lukemattomia todisteita ihan perättömälle asialle. Tämän pelisiirron tarkoituksena nähtävästi on saada peruutetuksi kauppa, jonka nojalla Pantšun vuokratila siirtyi minun haltuuni.
Kun en osannut keksiä mitään muuta keinoa, ajattelin antaa Pantšulle alueiltani vakinaisen vuokra-alueen ja rakennuttaa hänelle siihen asumuksen. Mutta opettajani ei siihen suostunut. Hän arveli, ettei minun pitänyt niin helposti taipua vihamiesten ilkeämielisiin juoniin, ja tarjoutui ottamaan itse asian ajaaksensa.
»Tekö, mestari?» huudahdin minä kovin hämmästyneenä.
»Minä», vakuutti hän.
En voinut ollenkaan käsittää, mitä opettajani kykenisi tekemään noiden lain varjolla tapahtuvien juonien torjumiseksi. Sinä iltana hän ei tullut tavalliseen aikaan luokseni. Tiedusteltuani häntä sain kuulla hänen palvelijaltansa, että hän oli ottanut käsilaukkuunsa joitakin pieniä esineitä ja vuodevaatteita ja lähtenyt matkalle sanoen palaavansa muutaman päivän kuluttua. Minä ajattelin hänen kenties lähteneen Pantšun sedän kylään todistajia etsiskelemään. Yritys näytti minusta ihan toivottomalta…
Päivän aikaan minä unohdan itseni tehdessäni työtä. Mutta myohäissyksyn illan hiljalleen joutuessa himmenevät taivaan värit, ja mieleni valtaa samanlainen ikävyyden hämäryys. Tässä maailmassa on paljon ihmisiä, joiden sielut asuvat kivirakennuksissa — heidän ei tarvitse välittää ulkopuolella olevasta maailmasta. Mutta minun sieluni elää puitten alla luonnon helmassa, se ottaa välittömästi vastaan vapaiden tuulien tuomia viestejä, ja sen syvimmässä kaikuvat valon ja pimeyden välisen sävelasteikon kaikki soinnut.
Niin kauan kuin päivä on kirkas ja elämä lukemattomine tehtävineen kiehuu ympärilläni, ei minulta tunnu mitään puuttuvan. Mutta kun taivaan värit kalpenevat ja sen ikkunoita peittävät uutimet, sanoo sydämeni minulle, että ilta laskeutuu minunkin ympärilleni kuin esirippu ilmoittaen hetkeä, jolloin yksi ainoa täyttää pimeyden. Maa, taivas ja vesi sitä julistavat, ja minun on pakko ymmärtää sen tarkoitus. Kun siis pimeys yhä syvenee niinkuin rakastetun tummien silmien katse, niin koko olemukseni sanoo minulle, ettei työ yksin voi olla elämän tarkoitus, ettei työ saa olla ihmiselle kaikki kaikessa, koska ihminen ei ole pelkkä orja — ei edes totuuden ja hyvyyden orja.
Nikhil, Nikhil, mihin onkaan joutunut se minuutesi, joka päivätyön päätyttyä karisti tähtien alla yltänsä kaikki kahleet sukeltaakseen öisen pimeyden äärettömiin syvyyksiin? Kuinka kauhistuttavan yksinäinen onkaan ihminen, jolta elämän kirjavissa kohtaloissa puuttuu seuralainen!
Hiljattain eräänä iltana, päivän ja yön jo toisiansa tapaillessa, minulla ei ollut mitään tekemistä eikä haluakaan mihinkään, ja opettajanikin oli yhä poissa. Sydämeni oli kuin ajelehtiva venhe, joka etsii ankkuripaikkaa, ja niin minä astelin puutarhan sisäosiin päin. Minä pidän kovin päivänkukista ja minulla on niitä kaikenlaisia pitkissä riveissä puutarhanmuurin kupeella. Kun ne kukkivat, näyttää siltä, kuin olisi viheriä aalto pärskähtänyt sateenkaarenhohtoiseksi vaahdoksi. Minä en ollut pitkään aikaan käynyt tässä osassa puistoa, ja se ajatus, että saisin jälleen nähdä päivänkukkani, täytti minut iloisella odotuksella.
Täysikuu oli vast'ikään kohonnut yli muurin, jonka seinusta oli syvässä varjossa. Tuntui siltä, kuin kuu olisi hiipinyt varpaisillaan takaapäin ja peittänyt käsillään pimeyden silmät. Lähestyessäni päivänkukkapengermää näin sen edustalla ruohikossa makaavan ihmishahmon. Sydämeni hytkähti. Makaaja nousi äkkiä istumaan kuullessaan askeleeni.
Mitä nyt oli tehtävä? Ajattelin, pitäisikö ehkä äkkiä peräytyä. Bimala puolestaan nähtävästi harkitsi, miten pääsisi minua pakoon. Mutta peräytyminen oli yhtä vaikeata kuin paikoilleen jääminen. Ennenkuin ehdin mitään päättää, Bimala nousi, kietoi sarin päänsä ympärille ja lähti sisäsuojiin.
Tuo lyhyt tuokio oli riittänyt minulle osoittamaan Bimalan koko onnettomuuden. Oman elämäni valitus vaikeni heti. Minä huudahdin: »Bimala!»
Hän säpsähti ja hiljensi askeleitansa, mutta ei kääntynyt. Minä kiersin hänen eteensä. Hänen kasvonsa olivat varjossa, kuutamo valaisi minua. Hän oli luonut katseensa alas ja puristanut kätensä lujasti yhteen.
»Bimala», sanoin minä, »miksi yrittäisinkään pidättää sinua tässä suljetussa häkissä? Tiedänhän minä, että sinä tällä tavoin menehdyt huoleen ja ikävään.»
Hän seisoi paikallaan kohottamatta katsettaan ja sanaakaan virkkamatta.
»Minä tiedän», jatkoin minä, »että jos yrittäisin sinua väkivalloin pidättää, niin koko elämäni muuttuisi pelkäksi rautakahleeksi. Mitäpä iloa minulla siitä olisi?»
Hän oli yhä vaiti.
»Senvuoksi sanon sinulle avoimesti, Bimala», lopetin minä puheeni, »että olet vapaa. Mitä lienenkin sinulle ollut tai yrittänyt olla, — kahlehtia sinua en tahdo.» Samassa minä lähdin ulompiin suojiin.
Ei, se ei ollut mikään jalomielisyyden puuska enempää kuin välinpitämättömyyden ilmauskaan. Olin vain oivaltanut, etten itse milloinkaan vapaudu, ellen anna toisille heidän vapauttansa. Jos olisin yrittänyt pitää Bimalaa kukkaskiehkurana kaulallani, niin sydäntäni olisi rasittanut ankara paino. Enkö ole hartaasti rukoillut näin: jos onni ei ole minua varten, niin menköön; jos kärsimys on välttämätön osani, niin tulkoon, kunhan minun ei tarvitse elää orjuudessa. Jos pitää väkivaltaisesti kiinni valheesta, ikäänkuin se olisi totuus, niin tukehduttaa itsensä. Kunpa säästyisin sellaisesta tuhosta!
Huoneeseeni astuessani näin opettajani siellä minua odottamassa. Kiihtyneet tunteeni kuohuivat yhä vielä. »Vapaus, mestari», aloitin minä heti, tervehtimättä ja mitään kysymättä, »vapaus on ihmisen suurin aarre. Sen veroista ei ole mikään muu — ei mikään!»
Hämmästyen tuota purkausta opettajani katsoi minua vaiti ollen.
»Lukemalla ei voi mitään ymmärtää», jatkoin minä. »Me luemme pyhistä kirjoista, että himomme ovat kahleita, jotka sitovat meitä samoinkuin muitakin. Mutta sellaiset sanat ovat sinänsä tyhjiä. Vasta kun päästämme linnun pois häkistä, käsitämme, millaisen vapauden lintu on meille valmistanut. Kaikki se, mitä suljemme häkkiin, sitoo meitä himon kahleella, joka on rautaista kahletta lujempi. Uskohan minua, mestari: tuota eivät ihmiset milloinkaan käsitä. He yrittävät aina korjata jotakin ulkopuolella olevaa. Mutta korjausta kaipaavat vain omat himot eikä mikään muu, ei mikään muu!»
»Me luulemme vallitsevamme itseämme, kun olemme saaneet haltuumme halumme esineen», sanoi hän, »mutta todellisuudessa me vallitsemme itseämme vasta silloin, kun kykenemme heittämään himomme esineen pois mielestämme.»
»Kun koetamme tuota kaikkea sanoiksi pukea», jatkoin minä, »niin se kuulostaa hedelmättömältä saarnaamiselta, mutta kun meidän onnistuu sitä edes osittain todella käsittää, niin huomaamme, että se on amrita, jota juoden jumalat tulivat kuolemattomiksi. Me emme näe kauneutta, ellemme päästä sitä vapaaksi. Maailman valloitti Buddha eikä Aleksanteri — kuivan suorasanaisesti sanottuna tuo on väärin — ah, milloin kykenemmekään sen lauluna lausumaan? Milloin virtaavatkaan kaikki nuo kaikkeuden sisimmät totuudet yli painettujen kirjain sivujen yhtyäkseen Gangesin kaltaiseksi pyhäksi virraksi?»
Samassa johtui mieleeni opettajani poissaolo, jonka aihetta en ollut vielä tiedustellut. Häpesin hieman ajattelemattomuuttani ja kysyin: »Missä olettekaan ollut koko tämän ajan, mestari?»
»Pantšun luona», vastasi hän.
»Todellako!» huudahdin minä. »Oletteko ollut hänen luonansa nämä päivät?»
»Olen. Minä tahdoin saada selvyyden naishenkilöstä, joka nimittää itseään hänen tädiksensä. Hän ei voinut ollenkaan käsittää, että ylhäisten joukossa on minunlaisiani omituisia ihmisiä. Huomattuaan minun todellakin aikovan jäädä nauttimaan talon vieraanvaraisuutta hän alkoi hieman hävetä. 'Maammoseni', sanoin minä, ’te ette pääse minusta, vaikka yrittäisittekin minua huonosti kohdella! Ja Pantšu pysyy täällä yhtä kauan kuin minäkin. Ymmärrättehän näet, etten minä voi rauhallisesti katsella, kuinka hänen äidittömät pienokaisensa ajetaan maantielle.’ Hän kuunteli puheitani pari päivää kieltämättä enempää kuin myöntämättäkään. Tänä aamuna minä näin hänen kokoilevan nyyttejänsä. ’Me lähdemme takaisin Brindabaniin’, sanoi hän. 'Antakaa meille matkarahat!’ Minä tiedän, ettei hän matkusta Brindabaniin, ja tiedän myös, että hänen matkansa maksaa sievän summan. Senvuoksi tulen luoksesi.»
»Hänen tulee saada mitä hän vaatii», vastasin minä.
»Eukko ei ole ollenkaan kehnoa lajia», jatkoi opettajani mietteissään. »Pantšu ei ollut selvillä siitä, mihin kastiin hän kuuluu, eikä sallinut hänen koskea vesisaaviin enempää kuin muuhunkaan irtaimistoonsa. Niinpä he kinastelivat lakkaamatta. Huomattuaan, etten minä moittinut hänen kosketuksiansa, eukko palveli minua suurella antaumuksella. Hän on mainio keittäjätär! — Mutta Pantšu lakkasi kerrassaan minua kunnioittamasta! Hän oli ajatellut, että olen ainakin vaaraton, yksinkertainen ihminen. Mutta nyt hänen täytyi nähdä, kuinka minä arvelematta panin kastini vaaralle alttiiksi kokiessani voittaa eukkoa tarkoituksiini. Jos olisin yrittänyt päästä hänestä voitolle harjoittamalla itselleni todistajan, olisi ollut toisin laita. Sotajuoneen on vastattava sotajuonella. Mutta sellaisten temppujen harjoittaminen oikeauskoisuuden kustannuksella oli hänestä sietämätöntä! — Joka tapauksessa täytyy minun jäädä eukon lähdettyä vielä muutamaksi päiväksi Pantšun luo, sillä Hariš Kundu voi keksiä jonkin konnankoukun. Hän on sanonut apulaisineen tyytyneensä antamaan Pantšulle tädin minun sensijaan varustaessa hänet isälläkin. Nyt hän haluaa nähdä, kuinka monta isää hänen pelastamiseensa tarvitaan!»
»Onnistukoonpa meidän pelastaa hänet tai ei», sanoin minä, »jos tuhoudumme yrittäessämme pelastaa isänmaatamme niistä tuhansista uskonnon, tapojen ja itsekkyyden pauloista, joita nuo henkilöt innokkaasti punovat, niin kuolemme hyvän kuoleman.»
Bimalan kertomus