XIV
Kukapa olisi osannut ajatella, että tässä elämässä voi tapahtua niin paljon asioita? Minusta tuntuu siltä, kuin olisin elänyt monta elämää; aika on rientänyt eteenpäin huimaavaa vauhtia minun ollenkaan sen rientoa huomaamatta, kunnes äkkiä heräsin horroksestani.
Minä tiesin, että syntyisi sananvaihtoa, kun päätin pyytää miestäni kieltämään ulkomaisilta tuotteilta pääsyn alueillemme, Uskoin kuitenkin samalla lujasti, ettei minun tarvitsisi ryhtyä esittämään syitä ja puolusteluja, koska minua ympäröivä ilmakehä oli tenhoa täynnä. Eikö Sandip, valtava mies, ollut langennut avuttomana jalkoihini kuin mahtava merenaalto rantaan murtuessaan? Olinko minä hänet kutsunut? En; minun lumousvoimani oli vetänyt hänet puoleensa. Entä Amulja, tuo kunnon poika rukka! Kun hän näki minut ensi kerran, kuinka leimahtikaan hänen elämänsä virta hehkumaan, kuin vedenkalvo aamun kajasteessa! Minä olen tosiaankin kokenut, millainen on jumalattaren mieli, kun hän katselee hartaan palvelijansa säteileviä kasvoja.
Näiden mahtini todisteiden ylpeässä tunnossa minä varustauduin astumaan mieheni luo kuin uhkaava ukkospilvi. Mutta mitä tapahtuikaan? Kaikkina näinä yhdeksänä vuotena en ole kertaakaan nähnyt hänen silmissään niin kylmää, outoa katsetta — se oli kuin erämaan taivas, joka silmäilee kaikkea elottomasti, välinpitämättömästi. Millainen suuri helpotus, jos hän olisi leimahtanut vihan valtaan! Mutta minä en voinut mitenkään päästä häntä koskettamaan. Minusta tuntui siltä, kuin olisin nähnyt unta, — unta, jonka jäljessä saattoi tulla yksin yön pimeys.
Ennen minä aina kadehdin kälyni kauneutta. Minusta tuntui siltä, kuin Sallimus ei olisi antanut minulle mitään omaa voimaa, kuin sisältyisi koko mahtini siihen rakkauteen, jonka mieheni minulle lahjoitti. Nyt, kun olin tyhjentänyt mahdin maljan sakkaan asti enkä enää voinut tulla toimeen ilman sen huumaavaa vaikutusta, näin sen äkkiä sirpaleina jalkojeni edessä, ja elämäni näytti kerrassaan menettäneen tarkoituksensa.
Kuinka kuumeisesti olinkaan tuona päivänä hiuksiani järjestellyt! Häpeä siitä minulle, äärimmäinen häpeä! Kälyni oli ohikulkiessaan huudahtanut: »Kuulehan, Tšota Rani! Tukkasi näyttää uhkaavan lentää tiehensä. Varo, ettei se vie päätäsi mukanansa!»
Ja sitten hiljattain puutarhassa! Kuinka helppoa olikaan mieheni sanoa, että hän päästää minut vapaaksi! Voiko vapautta — tyhjää vapautta — niin helposti ottaa ja antaa? Sehän on sama asia kuin jos päästäisi kalan vapaaksi ilmassa — sillä miten voin elää ja hengittää ulkopuolella sitä rakastavan huolenpidon ilmakehää, joka on minua aina ympäröinyt?
Astuessani tänään huoneeseeni näin ainoastaan huonekaluja — vuoteen, kuvastimen, vaatenaulakon — en sitä henkeä, joka siellä muuten vallitsi. Sen sijaan oli siellä vapautta, vain vapautta, pelkkää tyhjyyttä. Kuivunut virranuoma, jossa kalliot ja somerikot kiiltelivät. Ei mitään tunnetta, pelkkiä huonekaluja!
Minä jouduin äärimmäisen hämmingin valtaan ja kyselin itseltäni, oliko elämässäni vielä totuutta jäljellä ja mitä se voisi olla. Samassa satuin jälleen tapaamaan Sandipin. Silloin iski elämä vasten elämää, ja kipinät räiskyivät kuten ennenkin; siinä oli totuutta, hillitöntä totuutta, joka kuohuen syöksyi tyhjään virranuomaan ja tulvi yli kaikkien rajojen — totuutta, joka oli tuhat kertaa todempaa kuin Bara Rani Thakoinensa ja typerine lauluinensa, tuhat kertaa todempaa kuin kaikki muut, jotka jutellen ja nauraen juoksentelivat…
»Viisikymmentätuhatta!» oli Sandip vaatinut.
»Mitä merkitsee viisikymmentätuhatta?» huudahti humaltunut sydämeni.
»Sinun pitää se saada!»
Miten ja mistä tuon summan saisin, oli toisarvoinen kysymys, josta en aluksi ollenkaan välittänyt. Kuinka olikaan laitani? Enkö ollut silmänräpäyksessä kohonnut mitättömyydestäni kaiken yläpuolelle? Niinpä täytyi pelkän viittaukseni ja huutoni riittää, kun tahdoin jotakin saada. Minä saan sen, saan, saan — epäilemättä.
Olin hiljattain lähtenyt Sandipin luota tuollaisen tunnelman vallassa. Mutta kun sitten katselin ympärilleni, niin — missä se olikaan, tuo runsauden puu? Ah, miksi herjaakaan ulkomaailma niin kovin sydäntämme?
Kaikesta huolimatta minun täytyy saada se hankituksi, yhdentekevää miten; synnistä ei tässä voi olla puhettakaan. Synti saastuttaa vain heikkoja; šaktini kohottaa minut sen saavuttamattomiin. Vain tavallinen ihminen voi varastaa; kuningas valloittaa ja ottaa itselleen oikeudenmukaisesti kuuluvan saaliin… Minun täytyy saada selville, missä aarteisto on, kuka ottaa rahat vastaan ja kuka niitä vartioi. Minä vietin puoli yötä ulkokuistikolla tähystellen toimistorakennusten riviä. Mutta miten saisinkaan nuo viisikymmentätuhatta rupiaa rautaisten salpojen takaa? Jos olisin kyennyt jonkin loitsun avulla surmaamaan vartijat paikoillensa, en olisi epäröinyt — niin armahtamaton oli mieleni!
Kokonaisen ryövärijoukon siten tanssiessa Ranin hämmentyneessä mielessä lepäsi ruhtinaan talo syvässä rauhassa. Vartijan malmirumpu soitti tunnin toisensa jälkeen, ja taivas lepäsi rauhallisena yläpuolellani.
Vihdoin minä lähetin hakemaan Amuljaa.
»Me tarvitsemme rahoja kansallista asiaa varten», sanoin minä hänelle.
»Etkö voi hankkia, niitä aarteistosta?»
»Epäilemättä», vastasi hän rintaansa röyhistäen.
Samoin olin minäkin vastannut Sandipille. Poika paran luottavaisuus ei herättänyt mielessäni mitään toiveita.
»Miten aiot menetellä?» kysyin minä.
Hänen kehittelemiänsä hurjia suunnitelmia tuskin voi esittää muuten kuin kauhuromaanin sivuilla.
»Ei, Amulja», sanoin minä ankarasti, »sinä et saa olla lapsellinen.»
»Hyvä», sanoi hän, »niinpä lahjon vartijat.»
»Mistä otat siihen tarvittavat rahat?»
»Voinhan ryöstää myymälät», vastasi hän hätääntymättä.
»Jätä sellaiset aikeet! Onhan minulla koruni, joita voin käyttää siihen tarkoitukseen.»
»Mutta», virkkoi Amulja, »nytpä johtuukin mieleeni, ettei rahastonhoitajaa käy lahjominen. Mutta se ei haittaa; on olemassa toinen, yksinkertaisempi keino.»
»Mikä se on?»
»Miksi tahdotte sen tietää? Se on ihan yksinkertainen.»
»Tahtoisin sen sentään tietää.»
Amulja kaiveli nuttunsa taskua ja veti sieltä ensinnä pienikokoisen Gita-julkaisun — ja sitten pienen pistoolin, jota näytti minulle virkkamatta sen enempää.
Kauheata! Hän ei empinyt hetkeäkään aikoessaan surmata vanhan kelpo rahastonhoitajamme! [Rahastonhoitaja on virkamies, joka tulee useimmin tekemisiin zamindarin talon naisväen kanssa, koska hän ottaa vastaan heidän tilauksensa ja toimittaa heidän ostoksensa. Niinmuodoin hän kuuluu perheeseen kiinteämmin kuin muut.] Nähdessään hänen vilpittömät kasvonsa olisi luullut, ettei hän voi tehdä pahaa kärpäsellekään, mutta millaisia sanoja hänen suustansa tulvikaan! Oli ilmeistä, ettei rahastonhoitaja ollut hänelle mikään todellinen, elävä olento: hänen sijallaan oli jotakin tyhjää, elotonta, tunteetonta, johon kävi sovittaminen Gitan yleisiä lauselmia, esimerkiksi: se, joka surmaa ruumiin, ei surmaa mitään!
»Mitä ajatteletkaan, Amulja?» huudahdin minä vihdoin. »Etkö tiedä, että kunnon vanhuksella on vaimo ja lapsia ja että hän…»
»Mistäpä löydämme miehiä, joilla ei ole vaimoa eikä lapsia?» keskeytti hän. »Nähkääs, armollinen rouva, se mitä nimitämme sääliksi, on oikeastaan vain itsemme säälimistä. Me arastelemme omain hentojen vaistojemme haavoittumista, ja senvuoksi emme uskalla iskeä! Surkeata! Äärimmäistä pelkuruutta!»
Minä hämmästyin kuullessani Sandipin sanoja tuon pojan suusta. Hän oli vielä ihastuttavan nuori — siinä iässä, jolloin ihminen voi uskoa hyvään sen itsensä vuoksi, siinä iässä, jolloin ihminen todella elää ja kasvaa. Minussa heräsi äidin tunne.
Minulle itselleni ei enää ollut olemassa hyvää eikä pahaa — oli vain kuolema, kaunis, houkutteleva kuolema. Mutta kun kuulin tuon poikasen puhuvan vanhan miehen surmaamisesta niin rauhallisesti kuin olisi kysymyksessä ollut ihan oikea asia, valtasi minut kauhu. Mitä selvemmin näin, ettei hänen sydämessään ollut syntiä, sitä kaameammin minuun vaikutti hänen sanojensa synti. Tuntui siltä, kuin isien synnit olisi kostettu viattomalle lapselle.
Hänen suurten, uskoa ja innostusta hehkuvien silmiensä katse liikutti minua. Hän oli sokaistuneena syöksymässä lohikäärmeen kitaan, jonne joutuneella ei ole pelastuksen toivoakaan. Kuinka hänet voi pelastaa? Miksi ei kotimaani käyttäydy niinkuin oikea äiti, joka puristaa poikaansa rintaansa vasten ja huudahtaa: »Lapseni, lapseni, mitä hyödyttääkään se, että minut pelastat, ellen minä voi pelastaa sinua?»
Minä tiedän varsin hyvin, että kaikki maailman mahdit kasvavat suuriksi liittyessään Saatanaan. Mutta Äiti on olemassa, jotta hän, vaikkapa yksinäänkin, uhmaa paholaista ja vastustaa sen juonia. Äiti ei välitä pelkästä menestyksestä, olipa se miten suuri tahansa — hän tahtoo antaa elämää ja pelastaa sitä. Nyt ojentaa sieluni kätensä pelastaakseen tämän lapsen.
Äsken minä vielä yllytin häntä ryöstämään. Kun nyt puhun asiaa vastaan, käsittää hän sen johtuvan naisellisesta heikkoudesta. He rakastavat heikkouttamme vain silloin, kun se houkuttelee maailman pauloihinsa!
»Sinun ei tarvitse tehdä mitään, Amulja, minä hankin rahat», sanoin minä vihdoin hänelle.
Hänen ollessaan jo ovella minä kutsuin hänet takaisin. »Amulja», sanoin minä, »minä olen sinun vanhempi sisaresi. Tänään ei ole kalenterin mukaan veljienpäivä, mutta oikeastaan ovat kaikki vuoden päivät veljienpäiviä. Minä siunaan sinua: Jumala sinua aina suojelkoon!»
[Bengalilaisissa perheissä (kenties hindulaisperheissä yleensäkin) on tytär erikoisen hellän rakkauden esine, koska hän on perinnäisen tavan mukaan annettava varhain miehelään. Niin hän vie mukanaan hyvät muistot puolisonsa kotiin, missä hänen täytyy ensinnä tuntea itsensä vieraaksi, kunnes hänelle myönnetään hänelle kuuluva osuus. Vanhempain kotiin kohdistuva tunne on saanut juhlallisen ilmauksensa veljienpäivässä, jolloin veljet kutsutaan naimisissa olevan sisaren kotiin. Jos sisar on vanhempi, ottaa hän vastaan veljiensä kunnioituksenosoitukset ja antaa heille siunauksensa — ja päinvastoin. Tässä tilaisuudessa vaihdetaan lahjoja, joita nimitetään kunnioituksen tai siunauksen uhreiksi.]
Nämä odottamattomat sanat hämmästyttivät Amuljaa kovin. Hän seisoi hetkisen ihan jäykkänä. Sitten hän toipui, heittäytyi jalkojeni eteen, siten osoittaen suostuvansa sisarsuhteeseen, ja osoitti minulle kunnioitustansa. Kun hän nousi, olivat hänen silmänsä täynnä kyyneliä… Sinä pieni veljeni! Minä riennän kuolemaan — salli minun ottaa kaikki syntisi mukaani! Älköön viattomuutesi milloinkaan tahrautuko minun tähteni!
Minä sanoin hänelle: »Anna minulle tuo pistooli veljenlahjaksi!»
»Mitä sillä teette, sisar!»
»Minä tahdon tutustua kuolemaan.»
»Oikein, sisareni. Maamme naistenkin pitää oppia kuolemaan ja kuolettamaan!» Samalla hän antoi minulle pistoolin.
Hänen nuorten kasvojensa loiste tuntui luovan elämääni uuden aamun kajastetta. Minä piilotin aseen vaatteisiini. Olkoon tämä veljenlahja viimeinen turva hädässäni…
Nyt, kun sydämeni äidinkammion ovi oli kerran auennut, uskoin sen pysyvän aina avoinna. Mutta tämä pelastuksen tie tukkeutui, kun rakastajatar työntyi äidin sijalle ja sulki sen jälleen. Jo seuraavana päivänä minä näin Sandipin, ja kohta karkeloi sydämessäni hillitön mielettömyys.
Mitä tämä merkitsikään? Oliko tämä nyt oikea minuuteni? Ei suinkaan! Minä en ollut koskaan ennen tietänyt, että minussa asui tämä häpeämätön, julma olento. Käärmeenlumooja oli tullut ja oli ollut taikovinaan tuon käärmeen esille pukuni laskoksista — mutta se ei ollutkaan siellä, se oli koko ajan hänen hallussaan. Jokin riivaaja oli saanut minut valtoihinsa, ja se, mitä nyt teen, on hänen työtänsä — minua itseäni se ei koske.
Tuo riivaaja oli eräänä päivänä saapunut luokseni punaisine soihtuineen ja oli sanonut: Minä olen sinun maasi. Minä olen sinun Sandipisi, sinun tulisoihtusi. Minä olen sinulle enemmän kuin yksikään omaisistasi. Bande Mataram!» Ja minä olin vastannut, kädet ristissä: »Sinä olet minun uskontoni. Sinä olet taivaani. Kaiken muun, mikä on minun omaani, pyyhkäisköön pois minun rakkauteni. Bande Mataram!» S Viisituhatta siis? Viisituhatta! Sinä tarvitset tuon summan huomenna? Huomenna sinä sen saat! Näissä epätoivoisissa orgioissa olkoon tuo viidentuhannen» uhri viinin vaahtona — ja sitten hurjiin juominkeihin! Liikkumaton maailma on keinuva jalkojemme alla, silmämme säihkyvät tulta, korvissamme pauhaa myrsky, ja todelliset samoinkuin kuvitellutkin oliot häämöttävät epämääräisinä edessämme. Sitten me syöksymme hoiperrellen kuoleman kuiluun — ja tuokiossa sammuu tuli, tuhka hajoaa, ja mitään ei jää jäljelle.