XII
Kuulin opettajaltani, että Sandip on liittynyt Hariš Kunduun ja että suunniteltiin suurta juhlaa demoneja hävittävän jumalattaren kunniaksi. Hariš Kundu kiristi siihen tarvittavat varat vuokramiehiltänsä. Oppineet bramiinit Kaviratna ja Vidjavagiš olivat saaneet tehtäväkseen kauniin, kaksimielisen juhlahymnin sommittelemisen.
Opettajani kiisteli äsken asiasta Sandipin kanssa. »Jumalienkin maailmassa tapahtuu kehitystä», sanoi Sandip. »Pojanpojan tulee muovailla isoisän luoma jumala oman makunsa mukaiseksi — muuten hän on pelkkä ateisti. Minun tehtävänäni on muuttaa vanhat jumaluudet ajanmukaisiksi. Minä olen syntynyt jumalien lunastajaksi; minä vapahdan heidät menneisyyden orjuutuksesta.»
Poikaiältämme asti olen nähnyt, millainen aatteillaleikittelijä Sandip on. Totuuden etsiminen ei herätä hänessä ollenkaan mielenkiintoa, mutta leveä pilkanteko ilahduttaa hänen sydäntänsä. Jos hän olisi syntynyt Afrikan villien keskuudessa, olisi hän kuluttanut sievän ajan keksimällä todisteen toisensa jälkeen sille väitteelle, että kannibalismi on paras keino ihmisten välisen todellisen yhteyden edistämiseksi. Mutta ne, jotka petosta harjoittavat, pettävät lopulta itseänsä, ja olenpa varma siitä, että Sandip uuden harhapäätelmän keksiessään joka kerta luulottelee keksineensä totuuden, miten ristiriitaiset hänen keksintönsä muuten lienevätkin.
Minä en kumminkaan suostu edistämään sellaisten huumausaineiden valmistamista maassamme. Nuoret miehet, jotka ovat valmiit tarjoamaan palveluksiansa isänmaalle, eivät saa totuttautua päihtymykseen. Henkilöille, jotka tahtovat saada jotakin aikaan kiihoitusvälineitä käyttäen, on kiihoitus ihmisen sielua tärkeämpi.
Minun täytyi sanoa Sandipille Bimalan läsnäollessa, että hänen on lähdettävä pois. Molemmat kenties otaksuvat sen tapahtuneen väärien vaikuttimien nojalla. Mutta minun täytyy päästä vapaaksi, vapaaksi siitä pelostakin, että minut ymmärretään väärin. Ymmärtäköön Bimalakin minut väärin…
Dakkasta saapuu yhä enemmän muhamettilaisia saarnaajia. Alueillamme asuvat muhamettilaiset olivat aikojen kuluessa vieraantuneet lehmien tappamisesta melkein yhtä täydellisesti kuin hindulaiset. Mutta nyt sattuu silloin tällöin sellaisia teurastustapauksia. Minä kuulin asiasta ensi kerran muutamilta muhamettilaisilta vuokramiehiltäni, jotka sanoivat inhoavansa sellaista menettelyä. Tässä oli ilmeisesti syntymässä vaikea tilanne. Toistaiseksi asia ei ollut vaarallinen, mutta yltiöpäisyys oli epäilemättä valmis leimahtamaan ilmiliekkiin, jos kohtaisi vastustusta. Siinäpä ilmeneekin tämän siirron nerokkuus!
Minä kutsutin luokseni muutamia huomattavimpia hindulaisia vuokramiehiäni ja koetin esittää heille asiaa oikeassa valossa. »Me voimme pitää jäykästi kiinni vakaumuksistamme», sanoin minä, »mutta meillä ei ole määräysvaltaa toisten vakaumuksiin nähden. Vaikka monet meikäläisistä kuuluvatkin Višnu-uskoon, suorittavat Sakti-uskolaiset siitä huolimatta eläinuhrejansa. Sitä ei voi auttaa. Samaten täytyy meidän nyt sallia muhamettilaisten menetellä niinkuin parhaaksi näkevät. Niinpä pyydän teitä pidättymään kaikista väkivaltaisuuksista.»
»Teidän ylhäisyytenne», vastasivat he, »tällaisesta herjasta ei ole kuultu pitkiin aikoihin.»
»Se johtuu siitä», sanoin minä, »että he ovat omaehtoisesti pidättyneet niin menettelemästä. Meidän tulee nyt käyttäytyä niin, että on jälleen samoin laita. Jos rikomme rauhan, emme saavuta tarkoitustamme.»
»Ei, teidän ylhäisyytenne», jatkoivat he kiihkeästi, »nuo vanhat hyvät ajat ovat olleet ja menneet. Siitä ei tule loppua, ellette tukahduta sitä ankaralla kädellä.»
»Pakkovalta», vastasin minä, »ei voi estää lehmien tappamista, ja mikä pahempaa: se saattaa johtaa ihmistenkin surmaamiseen.»
Eräs heistä oli käynyt englantilaista koulua. Hän oli oppinut toistelemaan päivän iskusanoja. »Ei ole kysymys ainoastaan oikeauskoisuudesta», huomautti hän. »Maassamme on maanviljelys pääelinkeino, ja lehmät ovat…»
»Tämän maan puhvelit», keskeytin minä, »antavat nekin maitoa ja kelpaavat auran eteen. Niin kauan kuin tanssimme temppeleissämme hurjia tansseja, niiden hakatut päät hartioillamme ja niiden veren tahrimina, tulee uskonto meille nauramaan, jos sen nimessä riitelemme muhamettilaisten kanssa, ja ainoaksi totuudeksi jää se, että riidellään. Jos teurastajaan veitsen tulee säästää ainoastaan lehmää, mutta ei puhvelia, niin on kysymyksessä kirjaimenpalvonta eikä uskonto.»
»Ettekö huomaa, teidän ylhäisyytenne, mikä tuon kaiken aiheuttaa?» kysyi englantilaisen koulutuksen saanut vuokramies. »Se on mahdollista ainoastaan sen vuoksi, että muhamettilainen tuntee olevansa turvassa lakia rikkoessaankin. Ettekö ole kuullut Patšurista?”
»Miksi onkaan mahdollista tuolla tavoin käytellä muhamettilaisia aseena meitä vastaan?» kysyin minä. »Eikö oma suvaitsemattomuutemme ole heitä sellaisiksi muovannut? Tällä tavoin Sallimus nyt meitä rankaisee, sillä syntimme mitta on täysi ja se kostetaan meille.»
»Hyvä; jos niin on laita, niin kostettakoon. Mutta meidänkin vuoromme on tuleva. Arvovaltojemme lujin turva, heidän kuuliaisuutensa omille laeilleen, on järkytetty. He olivat aikoinaan oikeita kuninkaita, oikeuden käyttelijöitä, nyt he itse muuttuvat lainrikkojiksi eivätkä niinmuodoin ole ryöväreitä paremmat. Historia kenties arvostelee asiaa toisin, mutta sydämemme on aina niin tuomitseva…»
»Sanomalehtien levittämä panettelu saattaa minut huonoon maineeseen. Olen saanut kulilla, että Tšakravartin polttopaikalla, virran rannalla, on poltettu kuvani asianomaisia juhlamenoja noudattaen ja yleisön ollessa erittäin innostunut. Uusia häväistyksiä kuulutaan suunniteltavan. Aiheena oli se, että he olivat kehottaneet minua erään perustettavan puuvillakutomon osakkaaksi. Minun täytyi heille sanoa, etten niinkään pelännyt omien rahojeni menettämistä kuin sitä, että aiheuttaisin osaltani monille köyhille osakkaille häviötä.»
»Tuleeko meidän otaksua, teidän ylhäisyytenne, ettette välitä maan menestyksestä?» kysyivät vieraani.
»Teollisuus voi edistää maan menestystä», vastasin minä, »mutta pelkkä toivomus, että maan menestystä olisi edistettävä, ei vielä takaa teollisuuden menestyvän. Teollisuutemme ei kukoistanut silloinkaan, kun vielä harkitsimme asiaa kylmästi. Onko meillä minkäänlaista aihetta otaksua, että niin käy nyt, vain sen vuoksi, että olemme käyneet raivopäisiksi?»
»Miksi ette sano suoraan, että pelkäätte menettävänne rahanne?»
»Minä sijoitan rahojani yritykseenne, kun huomaan, että sydämenasiananne todellakin on teollisuuden edistäminen- Mutta siitä, että olette sytyttäneet tulen, ei vielä seuraa, että teillä on jotakin keitettävää.»