XII
Huhuja alkoi kierrellä kaikkialla. Poliisimiehet olivat alinomaa liikkeellä.. Palvelijamme olivat kovin kiihdyksissään.
Khema, palvelijattareni, tuli luokseni ja sanoi: »Armollinen rouva, ottakaa Jumalan nimessä minun kultaiset kaulavitjani ja rannerenkaani ja pankaa ne talteen kassakaappiinne!» Kenelle olisinkaan selittänyt itse kutoneeni koko tämän vaikeuksien verkon ja joutuneeni nyt itsekin sen vangiksi? Minun täytyi näytellä suopean suojelijan osaa ja ottaa haltuuni Kheman korut ja Thakon säästörahat. Maitoeukkokin toi huoneeseeni kirstun, joka sisälsi Benaresista ostetun sarin ja vähän muutakin arvokkaaksi katsottua irtaimistoa. »Minä sain nämä teidän häittenne aikana», selitti hän.
Kun kassakaappini huomenna avataan heidän läsnäollessaan — Kheman, Thakon, maitoeukon ja muiden… Minä en tahdo sitä ajatellakaan! Yritän mieluummin kuvitella, kuinka on oleva laita, kun tämä magh-kuun kolmas päivä vuoden kuluttua palaa. Ovatko kotoisen elämäni haavat silloin yhtä verekset kuin nyt?…
Amulja kirjoittaa tulevansa vasta myöhemmin illalla. En voi istua toimetonna, ajatuksiani hautoen. Ryhdyn jälleen leipomaan pari kakkua häntä varten. Minä olen jo leiponut koko joukon, mutta minun täytyy vielä jatkaa työtäni. Kuka ne syö? Minä ja’an ne palvelijoille. Minun täytyy se tehdä vielä tänä iltana. Tänä iltana loppuu armonaikani. Huomenna en enää voi tehdä mitä tahdon.
Minä jatkoin leipomista uupumatta. Aika ajoin minusta tuntui siltä, että kuului melua yläkerrasta, huoneistamme. Oliko mieheni kenties kaivannut kassakaapin avainta ja oliko Bara Rani kutsunut kaikki palvelijat auttamaan etsinnässä? Ei, minä en saa välittää tuosta hälinästä; on parasta sulkea ovi.
Olin juuri aikeissa niin tehdä, kun Thako syöksyi huohottaen sisään:
»Armollinen rouva, armollinen rouva!»
»Mene matkaasi!» tiuskaisin minä. »Jätä minut rauhaan!»
»Bara Rani lähetti teitä kutsumaan», jatkoi tyttö. »Hänen veljenpoikansa on tuonut Kalkuttasta ihmeellisen koneen. Se puhuu niinkuin ihminen. Tulkaahan kuuntelemaan!»
En tiennyt, pitikö nauraa vai itkeä. Täytyikö tosiaankin ilmestyä näkymölle gramofonin tällaisella hetkellä kaiuttelemaan teatterilaulujensa nenä-ääniä! Millainen kauhistuttava esine onkaan ihmistä matkiva kone!
Illan varjot alkoivat laskeutua. Minä tiesin Amuljan ilmoittautuvan heti palattuaan, mutta en voinut enää odottaa. Kutsuin palvelijan ja sanoin: »Mene sanomaan Amulja Babulle, että minä pyydän häntä tulemaan heti tänne!» Mies saapui hetkisen kuluttua takaisin ilmoittaen, ettei Amulja ollut vieläkään kotona — hän oli ollut jo kauan poissa.
»Poissa!» Tuo sana kaikui korvaani valituksen tavoin tihenevässä pimeydessä. Amulja poissa! Oliko hän siis tullut kuin painuvan päivän säde kadotakseen iäksi? Kaikki mahdolliset ja mahdottomat vaarat välkähtelivät esiin ajatuksissani. Minä se olin lähettänyt hänet kuolemaan. Jos hän oli käynyt pelottomasti sitä päin, niin se vain osoitti hänen sielunsuuruuttaan. Mutta miten voisinkaan tästä lähtien elää yksinäni, ilman häntä?
Minulla ei ollut Amuljalta muuta muistoesinettä kuin pistooli, hänen veljenlahjansa. Se tuntui minusta Sallimuksen viittaukselta. Jumalani oli nuorukaisen hahmossa antanut minulle mahdollisuuden pestä pois tuon rikoksen, joka oli myrkyttänyt elämäni juuria myöten — oli antanut sen ja oli kadonnut. Millainen vapahtavan armon runsaus piilikään tässä rakkauden lahjassa!
Minä avasin laatikon, otin pistoolin esille ja kohotin sen nöyrän kunnioittavasti ohimolleni. Samassa soivat talomme temppelin malmirummut. Minä heittäydyin pitkäkseni rukoilemaan.
Illalla minä kestitsin koko talon väkeä leivoksillani. »Oletpa valmistanut oivallisen syntymäpäiväjuhlan, vieläpä ihan yksin!» huudahti kälyni. »Mutta sinun pitää jättää meillekin jotakin tekemistä.» Samassa hän viritti gramofoninsa ja antoi kalkuttalaisten laulajattarien kimakkain äänten kaikua. Tuntui siltä, kuin olisi ollut' tallissa, hirnuvien varsojen keskellä.
Juhla-aterian päätyttyä oli jo verrattain myöhä. Minun teki äkkiä mieli lopettaa syntymäpäiväjuhlani koskettamalla kunnioittavasti mieheni jalkoja. Menin makuuhuoneeseen ja näin hänen sikeästi nukkuvan. Päivä oli ollut hänelle vaikea, rasittava. Minä kohotin ihan, ihan hiljaa moskiittiverkon kulmaa ja laskin pääni hänen jalkojensa viereen. Hiukseni varmaan koskettivat häntä, sillä hän liikahdutti unessa jalkojaan ja työnsi pääni pois.
Minä lähdin ulos ja istuuduin lännenpuoliselle kuistikolle. Etäällä näkyi silkkiäispuu, joka oli kadottanut kaikki lehtensä ja seisoi siinä karuna kuin luuranko. Kasvavan kuun sirppi oli painumassa sen taakse. Yht'äkkiä minusta tuntui siltä, että taivaan tähdetkin pelkäsivät minua, että koko öinen maailma katseli minua karsaasti. Miksi? Siksi, että olin yksin.
Luomakunnassa ei ole lohduttomampaa olentoa kuin ihminen, joka on yksin. Sekään, jonka omaiset ovat kaikki kuolleet, toinen toisensa jälkeen, ei ole yksin - hänelle tulee seuraa haudan tuolta puolen. Toisin on laita sen, jonka omaiset ovat vielä elossa, mutta etäällä, saavuttamattomissa, sen, joka on kirvonnut erilleen täyden kodin värikkäästä piiristä. Hänet nähdessään tähtien kaikkeuskin tuntuu säikkyvän hänen pimeyttänsä.
Minä en ole siellä, missä olen. Olen etäällä niistä, jotka asuvat ympärilläni. Minä elän ja liikun äärettömän eronkuilun reunalla, epävakaisena kuin kastepisara lootuksen lehdellä.
Miksi ihmiset eivät muuttuessaan muutu kokonaan? Katsoessani sydämeeni näen siellä kaikki mitä ennenkin - tällä kertaa vain ankaran sekasorron vallassa. Hyvässä järjestyksessä olleet asiat ovat nyt ihan sekaisin. Helmet, jotka oli liitetty kaulanauhaksi, ovat vierineet maan tomuun. Ja sydämeni murtuu.
Tahtoisin kuolla. Ja kumminkin on sydämessäni kaikki yhä elossa: kuolemakaan ei ole minulle kaiken loppu, se näyttää tuovan mukanansa sitäkin suurempia katumuksen tuskia. Se mikä on lopetettava, on lopetettava tässä elämässä — muuta keinoa ei ole.
Anna minulle anteeksi vielä tämä kerta, Jumalani! Kaiken sen, minkä olet antanut minulle elämän rikkaudeksi, olen minä itse tehnyt itselleni taakaksi. En voi sitä enää kantaa, en voi sitä heittää pois. Oi Herra, anna vielä kerran helistä niiden suloisten huilunäänien, joita soittelit minulle muinoin, aamutaivaani rusottavalla rannalla seisten — ja salli kaikkien vaikeuksieni helposti selvitä! Ainoastaan sinun huilusi sävelet voivat ehjentää särkyneen ja puhdistaa tahraantuneen. Luo minun kotini uudelleen soitannollasi! Muuta pelastuskeinoa en tiedä.
Minä heittäydyin pitkäkseni permantoon ja nyyhkin ääneen. Minä rukoilin armoa — vähän armoa jostakin ja joltakin, pakopaikkaa, jonkinlaista anteeksiannon merkkiä, toivoa, joka voisi johtaa johonkin päätökseen. »Herra», vannoin minä itsekseni, »minä makaan tässä odottaen, yhä odottaen, koskematta ruokaan ja juomaan, kunnes kohotat siunaavan kätesi minun ylitseni.»
Samassa kuulin askelia. Kukapa tietää, eivätkö jumalat näyttäydy kuolevaisille? En uskaltanut kohottaa kasvojani, sillä pelkäsin lumouksen siitä särkyvän. Tule, ah, tule ja salli jalkasi koskettaa päätäni! Tule, Herra, ja laske jalkasi sykkivälle sydämelleni ja salli minun samassa kuolla!
Hän tuli ja istuutui luokseni. Kuka? Mieheni. Tuntiessani hänen läsnäolonsa minä olin mennä tainnoksiin. Sitten puhkesi sydämeni koko tuska hillittömäksi kyyneltulvaksi. Minä puristin hänen jalkojansa rintaani vasten — oi, miksi ei niiden jälki voinut jäädä lähtemättömäksi!
Hän silitteli hellästi hiuksiani. Nyt minä voin ottaa kantaakseni julkisen nöyryytyksen ja laskea sen sovitusuhrina Jumalani jalkojen eteen.
Mutta sydäntäni rasittaa se ajatus, että yhdeksän vuotta sitten häissäni helisseet ja minua tähän taloon tervetulleeksi laulaneet huilut ovat iäkseni mykistyneet. Mikä rangaistus voisikaan olla kyllin ankara kohottaakseen minut jälleen morsiameksi koristettuna morsiusistuimelleni? Kuinka monta vuotta, kuinka monta ikäkautta, kuinka monta maailmanikää täytyykään kulua, ennenkuin löydän tien siihen paikkaan, missä olin yhdeksän vuotta sitten?
Jumala voi luoda uusia olioita, mutta kykeneekö hänkään luomaan uudelleen sitä, mikä on hävitetty?