XXI
Olin juuri alkanut leipoa joitakin kakkuja Amuljaa varten, kun Bara Rani ilmestyi näkymölle. »Siunatkoon», huudahti hän, »ovatko asiat jo niin hullusti, että sinun täytyy itse leipoa kakkuja syntymäpäiväksesi?»
»Eikö ole ketään muuta, jolle niitä voin leipoa?» kysyin minä.
»Sellaisena päivänä ei sinun pitäisi kestitä meitä, vaan meidän sinua. Minä olin juuri aikeissa valmistaa sinulle jotakin herkkua, kun kuulin kamalan uutisen, joka sai minut ihan suunniltani. Viiden-kuudensadan miehen suuruinen rosvojoukkio kuuluu murtautuneen erääseen rahastoomme ja vieneen sieltä mukanansa kuusituhatta rupiaa. Heidän arvellaan lähiaikoina käyvän talossamme ryöstämässä.»
Minä tunsin mieleni melkoisesti keventyvän. Rahat siis olivat sentään omia rahojamme. Olisin mieluimmin kohta kutsunut Amuljan sanoakseni hänelle, että hän voi antaa setelit miehelleni ja jättää selitykset minun asiakseni.
»Sinä olet tosiaankin ihmeellinen olento!» huudahti kälyni nähdessään vaihtuvan ilmeeni. »Etkö ollenkaan pelkää?»
»Minä en sitä usko», sanoin minä. »Miksi he taloamme ryöstäisivät?»
»Sinä et sitä usko! Kuka sitten olisi uskonut heidän hyökkäävän rahastoomme?»
Minä en vastannut mitään, kumarruin vain kakkujeni yli, joita täytin hienonnetuilla kookospähkinöillä.
»Niin, täytyypä tästä lähteä», sanoi Bara Rani katseltuaan minua pitkään. »Minun täytyy jutella Nikhil-veljeni kanssa ja pitää huolta siitä, että rahani lähetetään Kalkuttaan, ennenkuin on liian myöhäistä.»
Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun minä heitin kakkuni sikseen ja syöksyin pukuhuoneeseeni sulkien sen sisäpuolelta. Mieheni nuttu, jonka taskussa avaimet olivat, riippui vielä siellä — niin muistamaton hän oli. Minä irroitin renkaasta rautaisen kassakaapin avaimen ja piilotin sen vaatteisiini.
Oveen koputettiin. »Minä olen pukeutumassa», huusin minä. Sitten kuulin Bara Ranin sanovan: »Aivan äsken näin hänet vielä kakkuja leipomassa, ja nyt hän on jo itseänsä koristelemassa. Mitä hän tämän jälkeen keksinee? Luultavasti on jälleen kysymyksessä jokin Bande Mataram kokous. Kuulehan, sinä ryövärien kuningatar», huusi hän minulle, »lasketko siellä saalistasi?»
Heidän mentyänsä minä avasin kassakaapin. En tiedä, miksi sen tein; kenties toivoin salaa, että kaikki oli ollut pelkkää unta. Mitäpä, jos laatikon avattuani löytäisin kultakääröt paikaltansa? Mutta ei, se oli tyhjä, niin tyhjä kuin pettämäni luottamus.
Minun täytyi pukeutua näön vuoksi uudelleen. Minä järjestin tukkani toisin, aivan suotta. Kun tulin ulos, ivaili kälyni: »Kuinka monta kertaa sinä tänään pukeudut?»
»Tänään on syntymäpäiväni», vastasin minä.
»Sinulle kelpaa mikä tekosyy tahansa», jatkoi hän. »Minä olen tuntenut paljon turhamaisia ihmisiä, mutta sinä viet voiton kaikista.»
Olin juuri aikeissa lähettää kutsumaan Amuljaa, kun eräs palvelija toi minulle pienen kirjelapun. Se oli Amuljalta.
»Sisar», kirjoitti hän, »te kutsuitte minut luoksenne tänä iltana, mutta minusta näytti paremmalta olla viivyttelemättä. Minä suoritan ensin antamanne tehtävän ja tulen sitten prasadilleni, kenties verrattain myöhään.»
Mihin hän aikoikaan lähteä rahoja takaisin viemään? Mihin uusiin vaaroihin poika parka syöksyikään? Kurja nainen, sinä voit vain lähettää hänet menemään kuin nuolen, mutta et kykene kutsumaan häntä takaisin, jos et osaa maaliin.
Minun olisi pitänyt heti tunnustaa olevani ryöstön toimeenpanija. Mutta me naiset elämme ympäristömme luottamuksesta — se on meidän koko maailmamme. Jos käy ilmi, että olemme tuon luottamuksen pettäneet, niin olemme menettäneet sijamme maailmassamme. Meidän on silloin seisottava särkemämme raunioilla, ja terävät särmät haavoittavat meitä alinomaa. Rikkominen on helppoa, mutta sovittaminen ylen vaikeata, varsinkin naiselle.
Muutamiin aikoihin en ole enää voinut luontevasti lähestyä miestäni. Kuinka voinkaan nyt mennä yht'äkkiä hänelle kertomaan tämän kauhean uutisen? Hän tuli tänään myöhään aterialle — kello oli lähes kaksi. Hän oli hajamielinen eikä juuri koskenutkaan ruokaan. Minä en voinut edes kehoittaa häntä ottamaan lisää. Täytyi kääntää kasvoni toisaalle ja pyyhkiä pois kyyneleeni.
Minun teki kovin mieli sanoa hänelle: »Tulehan huoneeseemme ja lepää hetkinen; sinä näytät kovin väsyneeltä.» Olin juuri aikeissa avata suuni, kun palvelija kiiruhti ilmoittamaan, että poliisitarkastaja oli tuonut Pantšun palatsiin. Mieheni kasvot kävivät entistä synkemmiksi, ja hän lähti huoneesta kesken ateriaansa.
Kohta senjälkeen ilmestyi Bara Rani. »Miksi et ilmoittanut minulle Nikhilin tännetulosta?» valitti hän. »Hän saapui niin myöhään, että ajattelin ehtiväni sillä välin kylpeä. Kuinka ihmeessä hän suoriutui niin pian ateriastansa?»
»Oliko sinulla jotakin asiaa hänelle?»
»Mitä se merkitsee, että te molemmat lähdette huomenna Kalkuttaan? Saatte uskoa, etten minä jää yksin tänne. Minua säikähdyttäisi täällä jokainen risahdus, nyt, kun kaikenlaiset rosvot täällä elämöivät. Onko ihan päätetty asia, että matkustatte huomenna?»
»On», vastasin minä, vaikka vasta nyt asiasta kuulin ja sitäpaitsi pakostakin ajattelin, että siihen mennessä voi sattua sellaista, mikä teki ihan yhdentekeväksi, matkustimmeko vai emme. En kyennyt ollenkaan kuvittelemaan, millaiseksi elämämme sitten muodostuisi; kaikki näytti minusta hämyiseltä ja aavemaiselta.
Muutaman tunnin kuluessa täytyi salatun kohtaloni käydä ilmi. Eikö ollut ketään, joka voi pidättää näiden tuntien kiitävää kulkua, jotta minulle jäisi aikaa korjata asiain tilaa, mikäli siihen kykenin? Aika, jonka paha siemen makaa maan peitossa, on pitkä — niin pitkä, että kerrassaan unohtaa sen versomisvaaran. Mutta näkyviin ehdittyänsä se kasvaa niin nopeasti, ettei ole aikaa sitä peittää, ei nutunliepeellä, ei ruumiillaan, eipä elämälläänkään.
Minä koetan olla sitä ajattelematta, koetan pysytellä tylsänä ja toimettomana, kunnes kaikki sortuu. Sortukoon — parin päivän kuluttua on kaikki ohi: paljastus, pilkka, sääli, kyselyt, selittelyt, kaikki.
Minä en voi unohtaa Amuljan kasvoja; ne olivat kauniit, antaumuksen kirkastamat. Hän ei odottanut epätoivoisena kohtalon tuhoavaa iskua, vaan syöksyi rohkeasti päin vaaraa. Minä kunnioitan häntä kurjuudessani. Hän on minun nuori lunastajani. Hän otti ikäänkuin leikillään syntini taakan kannettavaksensa. Hän tahtoi minut pelastaa alistumalla rangaistukseen, jonka olisi pitänyt kohdata minua. Mutta kuinka minä voin kestää Jumalani peloittavan armon?
Lapseni, rakas lapseni, minä kumarran sinua. Pieni veljeni, minä kumarran sinua. Sinä olet puhdas, sinä olet kaunis, minä kumarran sinua. Jospa tulisit syliini, seuraavan syntymäsi jälkeen, minun omana lapsenani — sitä minä rukoilen.