XX

Amuljan lähdettyä rohkeuteni lannistui. Millaiseen vaaralliseen seikkailuun olinkaan lähettänyt äidin ainoan pojan? Hyvä Jumala, miksi pitikään syntini sovituksen ulottua niin laajalle? Enkö voinut sovittaa rikostani yksin, vetämättä monia muita kerallani kärsimään? Älä salli tämän viattoman lapsen joutua vihasi uhriksi!

Minä kutsuin häntä takaisin: »Amulja!» Ääneni kaikui heikkona; hän ei sitä kuullut.

Minä menin ovelle ja huusin vielä kerran; »Amulja!»

Hän oli jo poissa.

»Kuka siellä?»

»Palvelijanne, armollinen rouva!»

»Mene sanomaan Amulja Babuile, että minä haluan häntä puhutella.»

En tiedä, mitä oikeastaan tapahtui — Amuljan nimi kenties oli miehelle outo — mutta hän palasi aivan kohta, Sandip mukanaan.

»Samassa silmänräpäyksessä, jolloin lähetitte minut pois», sanoi hän sisään astuessaan, »minä aavistin, että kutsutte minut takaisin. Kuun vetovoiman vaikutusta ovat molemmat: luode ja vuoksi. Olin niin varma asiasta, että jäin käytävään odottamaan. Nähdessäni palvelijan tulevan huoneestanne sanoin hänelle: 'Minä tulen, minä tulen heti!' — ennenkuin hän ehti virkkaa sanaakaan. Voitte uskoa, että tuo takamaalainen oli ihmeissään! Hän tuijotti minuun suu auki, ikäänkuin olisi luullut minun osaavan noitua. — Kaikki maailman taistelut, kuningatar», jatkoi Sandip juttuansa, »ovat todellisuudessa hypnoottisten voimien kamppailua. Loitsu vasten loitsua — äänettömiä aseita, jotka osuvat näkymättömiinkin maalitauluihin. Teistä olen vihdoinkin löytänyt vertaiseni vastustajan. Minä tiedän, että viinenne on täysi, te taitava soturikuningatar! Te yksin olette kyennyt lähettämään Sandipin pois ja kutsumaan hänet takaisin, omaa herttaista tahtoanne noudatellen. Nyt makaa riista jalkainne edessä. Mitä aiotte sille nyt tehdä? Odottaako sitä coup de grãce, vai suljetteko sen häkkiin? Joka tapauksessa minä varoitan teitä, kuningatar: te tulette huomaamaan, että otuksen surmaaminen on yhtä “vaikea tehtävä kuin sen kahlehtiminenkin. Missään tapauksessa teidän ei pidä tuhlata aikaa taika-aseittenne käyttelemiseen.»

Sandip varmaan aavisti häviön lähestyvän ja jaaritteli senvuoksi taukoamatta, aikaa voittaakseen, vastausta odottamatta. Hän tiesi varmaan, että olin lähettänyt palvelijan hakemaan Amuljaa, jonka nimen mies epäilemättä oli maininnut. Siitä huolimatta hän oli tahallaan käyttänyt tuota temppua. Hän tahtoi estää minua sanomasta, että olin aikonut puhutella Amuljaa enkä häntä. Hänen sotajuonensa oli kuitenkin tehoton; se ilmaisi vain hänen heikkouttansa. Minä päätin olla väistymättä jalan leveyttäkään voittamaltani alueelta.

»Sandip Babu», sanoin minä, »minua ihmetyttää, että voitte pitää loppumattomia puheita ollenkaan takertumatta. Opetteletteko te ne ennakolta ulkoa?»

Sandipin kasvoihin syöksähti veri.

»Olen kuullut», jatkoin minä, »että ammattipuhujillamme on kirja täynnä kaikenlaisia valmiita puheita, joita he voivat sovittaa mihin tilaisuuteen tahansa. Onko teilläkin sellainen kirja?»

Sandip kirskui vastauksensa hampaittensa lomitse. »Luoja on lahjoittanut teille naisille keimailukyvyn suuren lahjan ja sitäpaitsi on teillä apunanne muotiompelija ja jalokivikauppias; mutta älkää luulko, että me miehet olemme ihan avuttomat…»

»Teidän olisi parempi vielä kerran silmäillä kirjaanne, Sandip Babu. Te sekoitatte kaikki asiat. Niin käy, kun yrittää opetella kaikki ulkoa.»

»Mitä!» huudahti Sandip menettäen kokonaan malttinsa. »Tekö häpäisette minua tuolla tavoin! Te, jonka tunnen perinpohjin! Mitä…» Hän ei saanut enempää sanotuksi.

Sandip, tuo mahtava loitsija, on kerrassaan avuton, kun hänen loitsunsa osoittautuu tehottomaksi. Kuningas on äkkiä muuttunut moukaksi. Kuinka ilahduttavaa onkaan nähdä hänet avuttomana! Mitä loukkaavammaksi hänen karkeutensa kävi, sitä väkevämpänä kuohui minussa tuo ilo. Hänen kiemurtelunsa, joiden avulla hän tapasi kietoa minut pauloihinsa, eivät enää vaikuta, — minä olen vapaa. Olen pelastettu, pelastettu! Loukkaa minua, häpäise minua, näyttäydy todellisessa hahmossasi, mutta säästä minut valheellisista ylistyslauluistasi!

Samassa astui huoneeseen mieheni. Sandip ei ollut kyllin joustava heti tointuakseen. Mieheni silmäili häntä hetkisen ihmeissään. Jos tämä olisi tapahtunut pari päivää aikaisemmin, olisin hävennyt. Nyt sitävastoin oli mieleni hyvä — mitä hyvänsä mieheni ajattelikin. Tahdoin antaa heikontuneelle vastustajalleni ratkaisevan iskun.

Nähdessään meidät molemmat sanattomina ja neuvottomina mieheni hieman epäröi. Sitten hän istuutui. »Sandip», sanoi hän, »minä etsin sinua ja kuulin sinun olevan täällä.»

»Epäilemättä minä olen täällä», virkkoi Sandip painokkaasti. »Kuningattaremme kutsutti minut luoksensa tänä aamuna. Ja minä, kuuliainen palvelija, jätin kaikki muut askareet totellakseni hänen kutsuansa.»

»Minä matkustan huomenna Kalkuttaan. Sinä lähdet mukaani.»

»Miksi, jos sallit kysyä? Luuletko minun kuuluvan saattueeseesi?»

»Jos sinua miellyttää, voimme sanoa, että sinä matkustat Kalkuttaan ja minä seuraan sinua.»

»Minulla ei ole siellä mitään tekemistä.»

»Sitä suurempi syy matkustaa. Täällä sinulla on liian paljon tekemistä.»

»Minä en aio liikahtaakaan.»

»Niin ollen minun on pakko siirtää sinut.»

»Väkivalloinko?»

»Niin.»

»Hyvä, minä lähden. Mutta maailmaa eivät muodosta vain Kalkutta ja sinun tiluksesi. Kartalla on muitakin paikkakuntia.»

»Sinun tähänastisen käyttäytymisesi nojalla olisi melkein voinut uskoa, ettei maailmassa ole muuta paikkaa kuin minun tilukseni.»

Sandip nousi. »Sattuu toisinaan», sanoi hän, »että yksi ainoa paikkakunta merkitsee ihmiselle koko maailmaa. Minun maailmani oli tämä huone, ja senvuoksi olin kuin kiinnikasvanut.»

Sitten hän kääntyi minun puoleeni. »Minun sanojani ei ymmärrä kukaan muu kuin te, kuningattareni — kenties ette tekään. Minä tervehdin teitä. Jumaloivin sydämin minä jätän teidät. Tunnussanani on toinen teidät nähtyäni. Se ei enää kuulu Bande Mataram, Terve, Äiti, vaan Terve, Rakastettuni, Terve, Tenhottareni! Äiti suojaa meitä, rakastettu syöksee meidät turmioon, — mutta se turmio on suloinen. Sinua minun on kiittäminen siitä, että karkelevan kuoleman nilkkatiukujen helinä nyt soi korvissani. Sinä olet luonut minun, palvelijasi, mieleen uuden kuvan isänmaastamme, Bengalistamme, 'vienojen tuulten, kirkkaitten vetten ja makeain hedelmäin maasta' [kansallislaulusta Bande Mataram]. Sinä et tunne sääliä, rakastettuni. Sinä olet tullut luokseni, myrkkymalja kädessäsi, ja minä tyhjennän sen viimeiseen pisaraan, kuollakseni tuskaisen kuoleman tai elääkseni kuoleman riemuitsevana voittajana.»

»Niin», jatkoi hän, »äidin päivä on mennyt. Oi rakkaani, rakastettuni, mitä merkitseekään minulle sinun rinnallasi totuus ja oikeus ja taivaskaan. Kaikki velvollisuudet ovat minulle pelkkää varjoa; kaikki säännöt ja lait ovat särkeneet salpansa. Oi rakkaani, rakastettuni, minä voisin sytyttää tuleen koko maailman säästäen vain tämän tanteren, jota pieni jalkasi polkee, ja sitten tahtoisin hurjan riemun vallassa tanssia yli tuhkain… Kuinka lempeitä ihmiset ovatkaan! Kuinka hyviä! He tahtoisivat tehdä hyvää kaikille — ikäänkuin tämä kaikki olisi todellista! Ei, ei! Maailmassa ei ole muuta todellista kuin tämä minun aito rakkauteni. Minä kumarran sinua. Antaumukseni on tehnyt minut julmaksi, harras palvontani on sytyttänyt minuun hävityksen lieskan. Minä en ole oikeamielinen. Minulla ei ole mitään uskoa, minä uskon vain häneen, jonka olemus on minulle kirkastunut yli kaiken muun maailmassa.»

Ihmeellistä! Tosiaankin ihmeellistä. Muutamia hetkiä sitten minä olin halveksinut tuota miestä sydämeni pohjasta. Mutta se, mitä olin luullut tummuneeksi tuhkaksi, heräsi nyt jälleen hehkumaan. Hänessä eli aito tuli, aivan varmasti. Ah, miksi loikaan Jumala ihmisen niin ristiriitaiseksi? Tahtoiko hän vain osoittaa jumalallista kätevyyttänsä? Muutamia hetkiä sitten minä olin ajatellut, että Sandip, jota olin kerran pitänyt sankarina, olikin vain kehno teatterisankari. Mutta niinkään ei ollut laita. Teatterin korurihkamankin alla voi toisinaan piillä todellinen sankari.

Sandip on karkea, aistillinen ja valheellinen, ja hänen sieluansa peittää moninkertainen aineen verho. Mutta sittenkin on meidän myöntäminen, että hänen syvimmässään piilee paljon sellaista, mitä me emme ymmärrä emmekä kykene ymmärtämään — kuten itsessämmekin. Ihminen on ihmeellinen. Mitä suurta salaperäistä tarkoitusta hän täyttää, sen tietää yksin Hirmuinen [Rudra, »Hirmuinen», Šivan alkuperäinen nimi] — me vain valitamme sen taakan alla. Šiva on kaaoksen herra. Hän on pelkkää iloa. Hän on rikkova meidän kahleemme.

Minä tunnen yhä uudelleen, että minussa on kaksi eri olentoa. Toinen niistä säikähtää Sandipia hänen ilmestyessään kaaoksen hirmuisessa hahmossa, toista se näky sitävastoin suloisesti houkuttelee. Hukkuva alus vetää kaikki ympärilläuiskentelijat mukanansa syvyyteen. Sandip on sellainen hävittävä mahti. Hänen suunnaton houkutusvoimansa valtaa meidät, ennenkuin pelko ehtii meitä varoittaa, ja niin me joudumme silmänräpäyksessä kauas päivän valkeudesta, kauas kaikesta hyvästä, ilmasta ja vapaudesta, kaikesta, mikä on ollut meille rakasta ja kallista — alas turmion syvyyksiin.

Sandip on tullut sanantuojana kaukaisesta turmion valtakunnasta, ja kun hän loitsuja hymisten kulkee halki maan, kokoontuvat hänen ympärilleen kaikki pojat ja nuorukaiset. Maan lootussydämessä asuva äiti valittaa ääneen, sillä he ovat murtautuneet hänen varastohuoneeseensa viettääkseen siellä juominkejansa. Kuolemattomuuden juomaa varten kasvaneen viinisadon he kumoavat maan tomuun, hänen kunnianarvoiset astiansa he särkevät. Minä tunnen hänen tuskansa, mutta siitä huolimatta tarttuu huumaus minuunkin.

Totuus itse on lähettänyt meille tämän kiusauksen koetellakseen uskollisuuttamme. Päihtymys pukee ylleen taivaallisen vaatetuksen ja karkeloi pyhiinvaeltajien edellä sanoen: »Te narrit, te vaellatte kieltäymyksen hedelmätöntä tietä.

Se on pitkä, ja aika kuluu hitaasti sitä kulkiessa. Senvuoksi on ukonvaajan sinkooja lähettänyt minut luoksenne. Kuulkaa minua! Minä, kauneus, intohimo, huudan teitä luokseni — minun syleilyssäni te löydätte täyttymyksenne.

Hetken vaiti oltuaan Sandip kääntyi jälleen puoleeni. »Jumalatar, on tullut hetki, jolloin minun täytyy lähteä luotasi. Tapahtukoon niin. Sinun läheisyytesi on tehnyt tehtävänsä. Jos viivyttelisin kauemmin, niin vaikutus häviäisi vähin erin. Me kadotamme kaikki tahtoessamme kyltymättömän himomme vallassa muuttaa jokapäiväiseksi senkin, mikä on korkeinta maailmassa. Se, mikä on hetkessä ikuista, käy laimeaksi, jos levitämme sen ajan pinnalle. Me olimme tuhoamaisillamme ikuisen tuokiomme, kun sinun kohotettu ukonvaajasi tuli avuksemme. Sinä itse pelastit oman palvontasi puhtauden ja samalla palvojasi. Minun lähtöni kruunaa sinun palvontasi. Jumalattareni, minä, minäkin annan sinulle vapauden. Mainen temppelini ei enää kelvannut sinun suojaksesi — se oli joka hetki luhistumaisillaan. Minä lähden nyt palvelemaan suurempaa kuvaasi suuremmassa temppelissä. Vasta kun olen kaukana sinusta, olet todella minun. Täällä minä olen vain nauttinut suosiotasi; siellä, kaukana, tulee armosi osakseni.»

Jalokivilippaani oli yhä vielä pöydällä. Minä otin sen ja sanoin: »Uhratkaa nämä jalokivet sille jumaluudelle, jota minä palvelen; uhratkaa ne minun nimessäni!»

Mieheni oli vaiti. Sandip lähti.