XIV
Kotiin palatessani pyysin opettajaani lähtemään luokseni. Hän oli kovin vakava. »En ymmärrä, kuinka tämä päättyy», sanoi hän. »Nuo ihmiset tukahduttavat omantuntonsa ja asettavat sen sijaan isänmaan. Kaikki maamme synnit murtautuvat nyt näkyviin inhoittavassa alastomuudessaan.»
»Kenen arvelette voineen…»
»Älä kysy minulta! Synti kasvaa kasvamistaan. Lähetä heidät kaikki pois, ehdottomasti täältä pois!»
»Minä olen myöntänyt heille vielä päivän ajan. Ylihuomenna he lähtevät.»
»Vielä eräs asia. Ota Bimala mukaasi Kalkuttaan. Hän saa täällä liian ahtaan käsityksen ulkomaailmasta, hän ei kykene näkemään henkilöitä ja asioita oikeissa mittasuhteissaan. Näytä hänelle maailma — ihmiset ja heidän työnsä — suo hänelle avara näköala!»
»Niin olen aikonutkin tehdä.»
»Älä jätä sitä tuonnemmaksi. Usko minua, Nikhil, kaikkien maailman rotujen on yksissä voimin rakennettava ihmisyyden historiaa. Niin kauan kuin he vielä myyvät omantuntonsa politiikan vuoksi ja korottavat oman maansa epäjumalakseen, se ei onnistu. Minä tiedän, ettei Eurooppa itse asiassa myönnä tätä oikeaksi, mutta tässä kohden sillä ei ole mitään oikeutta esiintyä meidän oppi-isänämme. Ihmiset, jotka kuolevat totuuden puolesta, saavuttavat kuolemattomuuden, ja jos kokonainen kansa voi kuolla totuuden puolesta, niin se tulee kuolemattomaksi ihmisyyden historiassa. Tulkoon tämän totuuden tunto eläväksi täällä Intiassa, huolimatta siitä, että paholaisen pilkkanauru tärisyttää taivasta! Mikä hirmuinen synninrutto onkaan vieraista maista tuotu maahamme…»
Koko päivä kului tutkimuksen aiheuttamassa levottomuudessa. Olin ihan uupunut mennessäni illalla levolle. En ollut vielä lähettänyt kälyni rahoja, ajattelin sen tehdä seuraavana aamuna. Keskellä yötä minä heräsin. Huone oli pimeä. Olin kuulevinani huokauksia. Joku oli vast'ikään lakannut itkemästä. Katkera nyyhkytys kaikui kuin tuulen huokailu sadeyössä. Minusta tuntui siltä, että huuto kaikui minun huoneessani. Mutta minä olin yksin. Bimalan vuode oli jo muutamia päiviä ollut toisessa, viereisessä huoneessa. Minä nousin, Ehdin ulos ja löysin hänet ulkoparvekkeelta, missä hän makasi pitkänään, kasvot paljasta permantoa vasten.
Se, mitä näin ja tunsin, ei ole sanoin kuvailtavissa. Sen tietää ainoastaan Hän, joka asuu kaikkeuden sisimmässä ja tuntee maailman kaikki tuskat omassa sydämessään. Taivas on mykkä, tähdet vaikenevat, yö on hiljainen, ja kaiken tämän äänettömyyden keskeltä kajahtaa unettoman epätoivoinen huuto!
Me annamme sellaiselle kärsimykselle nimiä, hyviä tai pahoja, kirjoista oppimiemme luokittelujen mukaan, mutta onko tällä raadellusta sydämestä kohoavalla ja pohjattomaan pimeyteen hukkuvalla kuolemantuskalla mitään nimeä? Kun tuona yönä vaikenevien tähtien alla katselin maassa makaavaa, vavahdutti mieltäni syvän kunnioituksen tunne, ja minä sanoin itselleni: »Mikä olen minä häntä tuomitsemaan?» Oi elämä, oi kuolema, oi ikuisen olemassaolon Jumala, minä taivutan vaieten pääni sen salaisuuden edessä, joka sinussa on.
Hetkisen minä epäröin, kääntyäkö takaisin. En voinut. Minä polvistuin Bimalan viereen ja kosketin kädelläni hänen päätänsä. Ensi kosketuksella tuntui, kuin hänen koko ruumiinsa olisi jäykistynyt, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä jäykkyys katosi ja kyynelet tulvahtivat esiin. Minä silittelin sormin hellästi hänen otsaansa. Yht’äkkiä hänen kätensä tarttuivat jalkoihini, jotka hän puristi rintaansa vasten niin lujasti, että ajattelin hänen sydämensä murtuvan.
Bimalan kertomus