XV
Olin turhaan vaivannut päätäni miettimällä mistä saisin tuon rahasumman, kun äärimmilleen kiihoittunut mielikuvitukseni äskettäin vihdoin osoitti minulle selvän tien.
Kali-jumalattaren juhlan aikana mieheni aina antaa kälylleni kuudentuhannen rupian suuruisen kunnialahjan, joka talletetaan hänen tilillensä Kalkuttan pankkiin. Tänäkin vuonna käly on tavallisuuden mukaan saanut lahjansa, mutta rahoja ei ole vielä lähetetty pankkiin, vaan säilytetään niitä toistaiseksi rautaisessa kaapissa makuuhuoneemme vieressä sijaitsevassa pienessä pukusuojassa.
Mieheni vie rahat joka vuosi itse pankkiin. Tällä kertaa hänellä ei ole vielä ollut tilaisuutta matkustaa kaupunkiin. Eikö siinä ollut sallimuksen viittaus? Rahat ovat jääneet tänne, koska isänmaa niitä tarvitsee — kenelläpä olisi voimaa ne siltä riistää? Ja kuinka voisinkaan kieltäytyä niitä ottamasta? Hävityksen jumalatar ojentaa minulle veri-maljaansa huutaen: »Anna minulle juotavaa! Minun on jano.» Minä annan hänelle oman sydänvereni… noiden viidentuhannen rupian ohella. Suuri Äiti, hän, joka rahat menettää, tuskin huomaa häviötänsä, mutta minut sinä tuhoat kerrassaan!
Kuinka usein olenkaan aikaisemmin nimittänyt kälyäni varkaaksi, koska hän imarrellen keinotteli rahoja hyväuskoiselta mieheltäni. Miehensä kuoleman jälkeen hän usein anasti itselleen esineitä, jotka olivat meidän omaisuuttamme. Minä tapasin huomauttaa miehelleni asiasta, mutta hän ei sanonut mitään. Usein minä suutahdin ja sanoin: »Jos mielesi tekee lahjoittaa, niin lahjoita niin paljon kuin haluat, mutta miksi sallit itseäsi ryöstettävän?» Kaitselmus lienee silloin hymyillyt minun valituksilleni, sillä nyt olen minä aikeissa varastaa kälyni omaisuutta mieheni kassakaapista.
Mieheni tapana on jättää avaimet taskuunsa, kun hän makuulle mennessään riisuu pukuhuoneessa vaatteensa. Minä etsin kassakaapin avaimen ja avasin oven. Minusta tuntui siltä, että tuon hiljaisen hälyn täytyi herättää koko maailma! Käteni ja jalkani kävivät äkkiä jääkylmiksi ja koko ruumiini värisi.
Kassakaapissa on laatikko. Sen avattuani minä löysin rahat — ei seteleitä, vaan paperiin käärittyä kultaa. Minulla ei ollut aikaa laskea, mitä tarvitsin. Kääröjä oli kaksikymmentä. Minä otin ne kaikki ja sidoin ne Sarini kulmaan.
Olipa siinä painoa! Tuntui siltä, kuin varkauden taakka olisi painanut sydämeni maan tomuun. Setelit kenties olisivat lievittäneet varkauden vaikutelmaa; kulta rasitti ankarasti.
Kun olin hiipinyt takaisin huoneeseeni hiljaa kuin varas, ei huone enää tuntunut omaltani. Kaikki ne kalliit oikeudet, jotka minulla siihen oli, hävisivät varkauteni kosketuksesta. Minä aloin hymistä itsekseni, ikäänkuin loitsua lukien: »Bande Mataram, Bande Mataram, minun maani, kultainen kotimaani, kaikki tämä kulta on sinua, eikä ketään muuta varten!»
Mutta yöllä on ihminen heikko. Minä kuljin silmät suljettuina läpi makuuhuoneen, missä mieheni nukkui, ja astuin avoimelle pengermälle. Siellä minä heittäydyin pitkäkseni puristaen sarini kulmaan sidottua kultaa rintaani vasten. Jokainen käärö aiheutti tuskan pistoksen sydämeeni.
Yö seisoi edessäni ääneti, etusormi kohotettuna. En voinut ajatella kotiani kotimaastani erotettuna: olin ryöstänyt kotiani, siis myös isänmaatani. Tämän synnin vuoksi olin kadottanut kotini, ja isänmaanikin oli muuttunut minulle vieraaksi. Jos olisin kuollut kerjätessäni maani hyväksi, vaikkapa menestyksettä, niin se olisi ollut jumalille otollinen uhri. Mutta varkaus ei ole milloinkaan palvontaa, kuinka siis voinkaan mennä uhraamaan tätä kultaa? Voi minua! Olen itse tuomittu tuhoutumaan — täytyykö minun nyt tahrata isänmaanikin syntisellä kosketuksellani?
Rahoja en voi enää viedä takaisin, tie on suljettu. Minulla ei ole voimia palata huoneeseeni, ottaa vielä kerran avain, avata jälleen kassakaappi — minä vaipuisin varmaan tainnoksiin mieheni huoneen kynnykselle. Ainoa mahdollinen tie johtaa suoraan eteenpäin- Mutta minulla ei ole edes voimaa istuutua tyynesti lukemaan rahoja. Jääkööt kääröihinsä: minä en nyt kykene laskemaan.
Talvinen taivas oli ihan selvä. Tähdet välkkyivät kirkkaina. Jos minun pitäisi varastaa nuo tähdet, — ajattelin minä siinä maatessani, — varastaa ne toinen toisensa jälkeen kuin kultarahat isänmaani hyväksi, nuo tähdet, joita pimeys huolellisesti säilyttelee povellansa, niin silloin taivas soaistuisi, yö jäisi ikuiseksi leskeksi, ja varkauteni ryöstäisi koko maailman. Mutta eikö sekin, mitä olin tehnyt, ollut koko maailman ryöstämistä — enhän ollut varastanut ainoastaan rahaa, vaan myöskin uskoa ja luottamusta.
Minä vietin yöni maaten pengermällä. Kun vihdoin koitti aamu ja minä olin varma siitä, että mieheni oli noussut ja poistunut huoneestansa, uskalsin vihdoin palata makuusuojaani, hartiahuivi pään yli vedettynä.
Kälyni oli kuistikollaan kastelemassa kukkiansa. Nähdessään minut hän huusi: »Oletteko kuullut uusinta uutista, Tšota Rani!»
Minä seisahduin, pelosta vapisten. Minusta tuntui siltä, kuin olisivat kultarahakääröt valtavasti paisuneet. Pelkäsin niiden halkeavan ja putoavan helisevänä sadekuurona permantoon, siten ilmaisten talon kaikille palvelijattarille, kuka oli varas, joka saattoi itsensä puille paljaille ryöstämällä oman rikkautensa.
»Teidän rosvojoukkonne», jatkoi kälyni, »on lähettänyt nimettömän kirjeen uhaten ryöstää rahastomme…»
Minä vaikenin kuin varas.
»Neuvoin tässä Nikhil-veljeä etsimään suojaa sinulta», jatkoi käly ivaillen. »Kutsu takaisin suosikkisi, sinä ryövärien kuningatar! Sinun Bande Mataram saa meiltä uhrin, jos meidät pelastat. Jopa nyt jotakin tapahtuu! Mutta säästäkää taivaan nimessä talomme ainakin ryöstöltä!»
Minä kiiruhdin mitään vastaamatta huoneeseeni. Olin astunut jalkani ajohiekalle enkä voinut enää vetää sitä takaisin. Jos yrittäisin, vaipuisin vain syvempään.
Kunpa tulisi hetki, jolloin saan annetuksi rahat Sandipille! En voinut sietää sitä kauempaa; kultakolikkojen paino uhkasi minut musertaa Oli vielä varhainen, kun tuotiin sana, että Sandip odotti minua. Tänään en ajatellutkaan koristella itseäni. Kiiruhdin siinä asussani, hartiahuiviini kääriytyneenä, ulompiin huoneisiin.
Astuessani oleskeluhuoneeseen näin siellä Sandipin ja Amuljan. Minusta tuntui siltä, kuin koko arvokkuuteni, koko kunniani olisi valahtanut päästä jalkoihini ja hävinnyt permantoon. Pitikö minun tuon pojan nähden ilmaista naisen suurin häpeä? Olivatko he kohdatessaan keskustelleet teostani? Oliko minulle jäänyt sopivaisuuden varjoakaan?
Me naiset emme milloinkaan ymmärrä miehiä. Kun he tahtovat raivata itselleen tien päämääräänsä, he särkevät arvelematta maailman sydämen kivetäkseen sen kappaleille tiensä, jotta voittovaunut vierivät keveämmin eteenpäin. Luomishurmion valtaamina he riemuitsevat voidessaan murskata sitä, minkä Luoja on luonut. Minun sydäntäsärkevälle häpeälleni he eivät suo silmäystäkään. Heissä ei ole mitään tunnetta elämää itseänsä kohtaan; heidän intonsa esineenä on yksinomaan heidän päämääränsä. Mikäpä olenkaan muu kuin niitun kukkanen tulvivan virran rantamalla?
Mitä hyötyä Sandipilla onkaan tuhoutumisestani? Vain viisituhatta rupiaako? Enkö todellakaan ollut enemmän arvoinen? Niin tosiaankin! Enkö ollut kuullut sitä Sandipilta itseltään ja enkö voinut tämän tiedon valossa halveksia koko muuta maailmaa? Minä olin valon tuoja, elämän antaja, šaktin, kuolemattomuuden kantaja — siinä uskossa, siinä ilossa olin rikkonut kaikki kahleeni ja rientänyt vapauteen. Jos joku olisi minulle todistanut tuon iloni oikeaksi, olisi kuolema ollut minulle elämä. En olisi menettänyt mitään, vaikka olisin luopunut kaikesta.
Pitääkö minun nyt uskoa, että tuo kaikki oli vain valhetta, harhaluuloa? Pitikö sen ylistyslaulun, jota oli hartaasti laulettu, kutsua minut takaisin taivaastani, ei siinä tarkoituksessa, että maa muuttuisi taivaaksi, vaan sen vuoksi, että taivas painuisi maan tomuun?