XVI
»Miten on rahojen laita, kuningatar?» kysyi Sandip, luoden minuun kiinteän katseen.
Amuljakin katseli minua odottavasti. Vaikka tuo kelpo poika ei olekaan äitini lapsi, rakastan häntä niinkuin veljeäni. Hänen rehelliset kasvonsa, sävyisät silmänsä, koko hänen viaton Huoruutensa oli kääntynyt puoleeni. Ja minä, nainen — hänen äitinsä kaltainen — kuinka voinkaan ojentaa hänelle myrkkyä vain sen vuoksi, että hän sitä minulta pyysi?
»Miten on rahojen laita, kuningatar?» — Sandipin julkea kysymys kaikui korvissani. Häpeän ja vihantunteitten vallassa mielin heittää hänelle rahat vasten silmiä. Sormeni vapisivat niin, että tuskin kykenin irroittamaan sarini kulmassa olevaa solmua. Vihdoin vierivät rahakääröt pöydälle.
Sandipin kasvot synkistyivät… Hän luultavasti ajatteli niiden olevan hopeakääröjä… Kuinka halveksiva olikaan hänen katseensa! Kuinka hän inhosikaan kyvyttömyyttäni! Näytti melkein siltä, että hän olisi voinut minua lyödä! Hän lienee luullut minun tulleen hieromaan kauppoja hänen kanssaan, tarjoamaan hänelle viidentuhannen rupian osamaksuna joitakin satoja. Hetkisen minusta tuntui siltä, että hän tempaa kääröt käteensä, heittää ne ulos ikkunasta ja selittää, ettei hän ole mikään kerjäläinen, vaan veroansa vaativa kuningas.
»Siinäkö kaikki?» kysyi Amulja, äänessä sellainen säälin ilme, että minun teki mieleni parahtaa itkemään. Minä pakotin sydämeni rauhoittumaan ja nyökytin ääneti päätäni.
Sandip oli ihan sanaton. Hän ei koskenut kääröihin eikä kysynyt mitään.
Nöyryytykseni koski nuorukaisen sydämeen. Teeskennellen innostusta hän äkkiä huudahti: »Siinähän on koko joukko. Se riittää mainiosti. Te olette meidät pelastanut.» Samassa hän avasi yhden kääröistä.
Kultarahat välkähtivät näkyviin. Samassa silmänräpäyksessä hävisi Sandipinkin kasvoista synkkä ilme. Hän kerrassaan säteili iloa. Kykenemättä peittämään tunteensa äkillistä vaihtumista hän hypähti seisaalleen ja riensi luokseni. En tiedä, mitä hän aikoi tehdä. Minä loin nopean silmäyksen Amuljaan — hänen kasvoistaan oli väri paennut, ikäänkuin hän olisi saanut piiskaniskun. Sitten minä työnsin kaikin voimin Sandipin pois luotani. Hoipertuessaan taaksepäin hän iski päänsä marmoripöydän kulmaan ja kaatui lattialle. Siinä hän makasi hetkisen liikahtamatta. Ponnistuksesta uupuneena minä vaivuin takaisin tuoliini.
Amuljan kasvot kirkastuivat. Hän ei edes kääntynyt Sandipin puoleen, vaan astui suoraa päätä luokseni, kosketti kunnioittavasti jalkojani ja jäi istumaan lattialle eteeni. Sinä pieni veljeni, lapsukaiseni! Tuo kosketuksesi on taivaan viimeinen kosketus minun tyhjäksi käyneessä maailmassani! En voinut enää hillitä itseäni: kyyneleeni virtasivat valtoinaan. Minä peitin kasvoni sarini kulmaan, jota painoin molemmin käsin silmiäni vasten, ja nyyhkytin taukoamatta. Ja joka kerta, kun tunsin jaloissani Amuljan hellän kosketuksen, jolla hän yritti minua lohduttaa, tulvahtivat kyynelet jälleen silmiini.
Hetkisen kuluttua, toinnuttuani ja katsoessani ympärilleni, näin Sandipin taasen seisomassa pöydän luona keräten kultarahoja nenäliinaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut. Amulja nousi seisoalleen ja istuutui äskeiselle paikalleen. Hänen kosteat silmänsä loistivat.
Sandip katsahti minuun kylmästi ja virkkoi: »Kuusituhatta.»
»Mitä teemme niin suurella summalla, Sandip Babu?» huudahti Amulja. »Me emme tarvitse työhömme enempää kuin kolmetuhattaviisisataa.»
»Meillä on muitakin tarpeita», vastasi Sandip. »Me tarvitsemme kaikki, mitä voimme saada.»
»Voipa niin olla», virkkoi Amulja. »Mutta tästä lähtien otan minä hankkiakseni teille kaikki mitä tarvitsette. Näistä rahoista te annatte kaksituhattaviisisataa takaisin armolliselle rouvalle!»
Sandip katsoi minuun kysyvästi.
»Ei, ei!» huudahdin minä. »Minä en milloinkaan enää koske noihin rahoihin. Tehkää niillä mitä tahdotte!»
»Kykeneekö mies milloinkaan antamaan niinkuin nainen?» kysyi hän, katsahtaen Amuljaan.
»He ovat jumalattaria!» huudahti Amulja innoissaan.
»Me miehet kykenemme antamaan korkeintaan sen, mitä omin voimin itsellemme hankimme», jatkoi Sandip. »Mutta naiset antavat itsensä. Omasta elämästänsä he synnyttävät, omalla elämällänsä he ravitsevat. Sellaiset lahjat ovat ainoat todelliset lahjat.» Sitten hän virkkoi, minun puoleeni kääntyen: »Kuningatar, jos se, mitä olette meille antanut, olisi pelkkää rahaa, en olisi siihen koskenut. Mutta te olette antanut meille sellaista, mikä on teille tärkeämpää kuin itse elämä.»
Ihmisessä täytyy piillä kaksi eri olentoa. Toinen olentoni oivaltaa, että Sandip yrittää minua pettää; toinen on tyytyväinen joutuessaan petetyksi. Sandip on voimakas, mutta hänessä ei ole siveellistä kuntoa. Se mahti, jolla hän ravistelee elämää hereille, murskaa elämän. Hänellä on jumalien viinikko, mutta nuolet ovat paholaisten.
Sandipin nenäliina ei riittänyt kaikkien kolikkojen verhoksi.
»Kuningatar», kysyi hän, »voitteko antaa minulle toisen?»
Kun annoin hänelle oman liinani, kosketti hän sillä kunnioittavasti otsaansa ja polvistui sitten äkkiä eteeni. »Jumalatar!» huudahti hän. »Minä lähestyin teitä äsken osoittaakseni teille kunnioitusta, mutta te työnsitte minut takaisin ja heititte tomuun. Olkoon niin, minä kiitän teitä torjunnastanne, koristan sillä otsani!» Samalla hän osoitti loukkaantunutta kohtaa.
Olinko ymmärtänyt hänet väärin? Oliko mahdollista, että hänen ojennetut kätensä tosiaankin tavoittelivat jalkojani? Varmaa kumminkin oli, että Amuljakin oli nähnyt hänen silmissään ja kasvoissaan liekehtivän intohimon. Mutta Sandip osaa niin mestarillisesti soinnuttaa ylistyslauluansa, että järkeni vaikenee; minä en kykene enää näkemään totuutta, katseeni on hämärä kuin opiumin nauttijan. Niinpä hän antoi samassa iskun kaksin verroin kiivaasti takaisin, sillä hänen otsansa haava sai sydämeni vuotamaan verta. Kun Sandip oli osoittanut minulle kunnioitustansa, tuntui minusta siltä, kuin olisi varkauteni saanut arvoa: pöydällä kiiltelevä kulta näytti hymyilevän pois kaiken häpeänpelon, kaikki omantunnontuskat.
Samoinkuin minä oli Amuljakin voitettu takaisin. Sandipiin kohdistuva rakkaus, joka oli kärsinyt hetkellisen kolahduksen, loimahti uuteen lieskaan. Hänen sielunsa alttari oli jälleen täynnä uhrilahjoja Sandipille ja minulle. Hänen lapsellinen uskonsa loisti taas kuin aamutähden puhdas valo hänen silmistänsä.
Syntini säteili jälleen kirkastuneena. Amulja katsoi minua silmiin, kohotti ristiin lasketut kätensä tervehdykseen ja huudahti: Bande Mataram! En voi odottaa sellaisen kunnioituksen minua aina ympäröivän, ja kuitenkin on se ainoa keino, jonka nojalla omanarvontuntoni pysyy eleillä.
Makuuhuoneeseeni en voi enää astua. Minusta tuntuu siltä, kuin ojentaisi vuoteeni torjuvan käden, kuin silmäilisi kassakaappi minua synkin katsein. Tahtoisin päästä kokemasta tätä alinomaista syytöstä, joka minua kalvaa. Tahtoisin yhä uudelleen juosta Sandipin luo kuullakseni hänen laulavan ylistystäni. Häpeäni tulvavetten keskeltä kohoaa vain tämä pieni alttari, ja senvuoksi tahtoisin tarrautua siihen kiinni öin päivin. Minne muualle lähtenenkin, kaikkialla on edessäni autius ja tyhjyys.
Ylistystä, ylistystä minä kaipaan, lakkaamatonta ylistystä. En voi elää, jos viinimaljani on tuokionkaan tyhjänä. Senvuoksi tarvitsen nyt ennen kaikkea Sandipia, joka antaa elämälleni arvoa.