XV
Tänään me matkustamme Kalkuttaan. Meidän ilomme ja surumme painavat meitä kovin, jos niitä yhä vain kasaamme. Niiden säilytteleminen on yhtä väärää kuin niiden kerääminen. Talon haltijana minä olen epäluonnollisessa asemassa — todellisuudessa minä olen elämän tien vaeltaja. Senvuoksi todellinen Huoneenhaltija, ihmisen sielu, joutuu kärsimään joka askelella, ja vihdoin sitä uhkaa kuoleman äärimmäinen onnettomuus.
Meidän yhdessäolomme, rakkaani, oli vain matkaa varten, joka nyt on suoritettu; se oli hyvä niin kauan kuin noudatimme samaa suuntaa, mutta muuttuu esteeksi, jos yritämme sitä kauemmin ylläpitää. Nyt me karistamme pois kahleemme. Me olemme lähteneet toisia päämääriä tavoittelemaan, ja on tästä lähin riittävä, jos luomme toisiimme silmäyksen tai kosketamme ohimennen toistemme kättä. Entä sitten? Sitten me saavumme suurelle maailman tielle, kaikkeuselämän loputtomaan virtaan.
Kuinka vähän sinä voitkaan minulta riistää, rakkaani! Minä voin milloin tahansa kuulla huilun helisevän, kuulen sen sävelten virtaavan ilmoille meitä erottavasta kuilusta. Jumalallinen, ikuinen lähde ei ehdy. Jumalatar vain toisinaan särkee maljamme ja hymyilee nähdessään meidän kovin murehtivan sellaista mitätöntä häviötä. Minä en aio pysähtyä poimimaan sirpaleita. Tahdon kulkea eteenpäin, vaikka janoavin sydämin.
Bara Rani tuli minulta kysymään: »Mitä tämä merkitsee? Miksi lähetät kirjojasi pois kirstumäärin?»
»Se merkitsee, etten ole vielä lakannut niistä pitämästä», vastasin minä.
»Toivonpa, että voit yhä vielä rakastaa muutakin kuin kirjoja! Etkö siis aio ollenkaan palata kotiin?»
»Minä käyn täällä silloin tällöin, mutta en asetu enää tänne vankina asumaan.»
»Todellako? Tulehan minun huoneeseeni, niin saat nähdä, kuinka paljon minulla on sellaista, mistä en raski erota.» Samassa hän tarttui minua käteen ja lähti menemään.
Kälyni huoneessa minä näin lukemattomia matka-arkkuja ja nyyttejä lähtövalmiina. Käly avasi erään arkun ja sanoi: »Näetkö, veli, tässä minulla on kaikki panin [betelpippurin lehdistä, betelpähkinän kappaleista ja mausteista kokoonpantu valmiste] valmistamiseen tarvittavat kojeet. Tässä pullossa on höystettyä katetšujauhetta. Pienissä tinarasioissa on erilaisia mausteita. Pelikorttejani ja tammilautaani en myöskään ole unohtanut. Jos teillä molemmilla on liian paljon tekemistä, löydän varmaan toisia ystäviä, jotka suostuvat pelaamaan kanssani. Muistatko tämän kamman? Se oli niitä swadeši-kampoja, jotka toit minulle…»
»Mutta mitä tämä kaikki merkitsee, Rani-sisko? Miksi olet ahtanut kaikki nämä tavarat arkkuihisi?»
»Luuletko, etten minä lähde mukaanne?»
»Mitä ajatteletkaan!»
»Älä pelkää! Minä en aio enää sinua mielistellä enkä riidellä Tšota Ranin kanssa. Täytyyhän kuitenkin kerran kuolla, ja on yhtä hyvä käydä pyhän Gangesin rannalla, ennenkuin on liian myöhäistä. Kamalaa on ajatella muuttuvansa tuhkaksi kehnolla polttopaikallanne, vaivaisen viikunapuun alla — senvuoksi en olekaan voinut vielä suostua kuolemaan, vaan olen kiusannut teitä näin kauan.»
Kotini puhui minulle vihdoin omalla, oikealla äänellänsä. Bara Rani oli tullut taloomme minun ollessani vasta kuusivuotias. Me olemme leikkineet yhdessä uneliaina ehtoopäivinä kattopengermän kulmauksessa. Minä olen heitellyt hänelle puun latvasta viheliäisiä mangohedelmiä, jotka hän leikkeli ohuiksi viipaleiksi ja mausti sinapilla, suolalla ja erinäisillä yrteillä. Minun tehtäväni oli noutaa varastohuoneesta kaikki ne kielletyt aineet, joita hän tarvitsi nukkensa hääjuhlaa varten, sillä isoäitini rikoslaissa oli poikkeuksia ainoastaan minua varten. Minut hän valitsi aina lähettilääksi, kun oli veljeltäni jotakin pyydettävä, sillä veikko ei voinut vastustaa minun tunkeilevaisuuttani. Muistan varsin hyvin, kuinka siihen aikaan kärsin lääkärin ankaroista määräyksistä, joiden mukaan minun oli kuumeen sattuessa nautittava vain lämmintä vettä ja kardemummalimonadia, ja kuinka kälyni ei voinut kylmänä katsella puutteenalaista tilaani, vaan toi minulle salaa herkkupaloja. Millaiset nuhteet hän saikaan eräänä päivänä kiinni joutuessaan!
Kun sitten kasvoimme suuremmiksi, olivat meitä toisiimme liittävät ilot ja surut laadultaan vakavampia. Kuinka osasimmekaan kiistellä! Toisinaan herätti aineellisten edunharrastusten ristiriita epäilyksiä ja kateellisuutta, järkyttäen siten ystävyyttämme, ja kun Tšota Rani tuli väliimme, näytti siltä, etteivät järkytyksen aiheuttamat vauriot olleet lainkaan korjattavissa. Mutta aina kävi ilmi, että piilevät, parantavat voimat olivat pinnan haavoja tehoisammat.
Niin on lapsuudesta saakka kasvanut välillemme sydämellinen kiintymys, jonka taajat lehvät levittäytyvät yli tämän suuren talon jokaisen huoneen, jokaisen kuistin ja pengermän. Nähdessäni Bara Ranin valmistautuvan siirtymään pois talostamme, koko omaisuutensa mukanaan, tunsin kuinka kaikki meitä yhdistävät siteet tuskallisesti värisivät.
Minä tiesin varsin hyvin, miksi hän oli päättänyt lähteä pois, vieraaseen ympäristöön, katkaista kaikki jokapäiväisen tottumuksen siteet ja jättää talon, josta hän ei ollut poistunut päiväksikään yhdeksänvuotiaana sinne ensi kerran tultuansa. Ja kumminkaan hän ei tahtonut tuota oikeata syytä ilmaista, vaan salasi sen mieluummin toisten, mitättömien tekosyiden varjoon.
Minä olin ainoa hänen elossaoleva sukulaisensa, ja onneton, lapseton leski parka vaali tätä suhdetta kaikella sillä hellyydellä, mikä hänen sydämeensä oli kertynyt. Vasta nyt, seisoessani hänen matka-arkkujensa ja nyyttiensä keskellä, minä tunsin, kuinka syvästi häneen oli vaikuttanut suunniteltu eromme.
Minä huomasin nyt, etteivät hänen ja Bimalan väliset, raha-asioita koskevat pienet riitaisuudet johtuneet mistään rumasta ahneudesta, vaan siitä tunnosta, että tuo toinen nainen, joka oli tullut Herra tiesi mistä, höllensi hänen ja hänen ainoan sukulaisensa välisiä siteitä asettumalla omine vaatimuksineen heidän väliinsä. Hän oli tuntenut itsensä alinomaa loukatuksi, mutta hänellä ei ollut oikeutta valittaa.
Entä Bimala? Hänkin tunsi, etteivät Bara Ranin minuun kohdistuvat vaatimukset perustuneet yksin sukulaisuuteemme, vaan syvempiin syihin, ja hän oli mustasukkainen lapsuuteen asti ulottuvan suhteemme vuoksi.
Nyt koputti sydämeni kiivaasti rintani ovea. Minä painuin istumaan matka-arkun kannelle ja sanoin: »Kuinka onnellinen olisinkaan, Bara Pani jos tulisi takaisin se aika, jolloin ensi kerran tapasimme toisemme tässä vanhassa talossamme!»
»Ei, rakas veli», vastasi hän huoaten, »minä en tahtoisi elää elämääni uudelleen — en naisena! Loppukoon se, mitä minulla on ollut kestettävänä, tämän olemassaolon päättyessä! Minä en voisi sitä toista kertaa kestää.»
Minä sanoin hänelle: »Vapaus, johon pääsemme kärsimyksen tietä, on kärsimystä suurempi.»
»Teidän miesten laita voi niin olla. Vapaus on teitä varten. Me naiset tahdomme kahlehtia toisia, tai vielä mieluummin: tahtoisimme joutua toisten kahlehtimiksi. Ei, ei, veljeni, sinä et pääse milloinkaan meidän verkoistamme. Jos sinun välttämättä täytyy levittää siipesi ja lentää pois, niin sinun täytyy ottaa meidät mukaasi; me kieltäydymme jäämästä tänne. Senvuoksi olen kerännyt näin suuren määrän matkatavaroita. Teitä miehiä ei sovi laskea menemään ihan keveässä lastissa.»
»Minä tunnen sanojesi painon», sanoin minä nauraen, »ja jos me miehet emme valita teidän hartioillemme sälyttämiä taakkoja liian raskaiksi, tapahtuu se senvuoksi, että te naiset palkitsette meitä auliisti kaikkien taakkojemme kantamisesta.»
»Te kannatte niitä», sanoi hän, »koska ne ovat kokoonpannut monista pienistä asioista. Joka kerta, kun aiotte jonkin niistä torjua, se esittää puolustuksekseen oman keveytensä. Niin me masennamme teidät maan tasalle ylen keveillä kannettavilla… Milloin lähdemme?»
»Juna lähtee tänä iltana kello puoli kaksitoista. Aikaa on yllin kyllin.»
»Kuulehan, ole nyt hyvä ja kuuntele kerrankin, mitä sanon! Lepää kunnollisesti tänään iltapäivällä. Tiedäthän, ettet voi junassa ollenkaan nukkua. Sinä olet niin uupunut, että voit joka hetki lysähtää kokoon. Tulehan nyt ja kylve sitä ennen!»
Kun menimme huoneeseeni, tuli Khema, palvelustyttö, luokseni, hypisteli ylen hämillään huntuansa ja virkkoi hiljaisin, anteeksianovin äänin, että poliisitarkastaja oli tullut puhuttelemaan hänen ylhäisyyttänsä, eräs vanki mukanaan.
»Onko hänen ylhäisyytensä varas tai ryöväri», kiivastui Bara Rani, »vai minkätähden poliisi on alinomaa hänen kintereillään? Mene sanomaan poliisitarkastajalle, että hänen ylhäisyytensä on kylpemässä!»
»Annahan kun katson, mistä on kysymys», pyysin minä. »Asia voi olla hyvinkin tärkeä.»
»Ei, ei», väitti kälyni vastaan. »Tšota Ranimme on eilen illalla leiponut valtavan määrän kakkuja. Minä lähetän muutamia poliisitarkastajalle, jotta hän pysyy rauhallisena, kunnes sinä ehdit valmiiksi.» Samassa hän työnsi minut huoneeseeni ja sulki oven jälkeeni.
Minulla ei ollut voimia vastustella sellaista pakkovaltaa — se on tässä maailmassa ylen harvinainen. Kulutelkoon tarkastaja aikaansa kakkuja syömällä. Mitäpä siitä, vaikka virkatoimi jääkin hieman lepäämään.
Poliisi oli viime päivinä ollut innokkaassa työssä: vanginnut milloin toisen, milloin toisen henkilön. Joka päivä tuotiin virkahuoneeseeni jokin syytön — huoneessaolijain suureksi huviksi. Minä otaksuin heidän jälleen tuoneen sellaisen onnettoman uhrin. Mutta miksi piti poliisitarkastajan yksin nauttia leivoksia? Se ei käynyt laatuun. Minä kolkutin ovea ankarasti.
»Jos olet järkesi menettänyt, niin valele nopeasti päätäsi kylmällä vedellä — se vilvoittaa sinua», virkkoi kälyni käytävästä.
»Lähetä leivoksia kahdelle», huusin minä. »Se, jonka he ovat varkaana tänne tuoneet, ansaitsee kenties suuremmalla syyllä kestitsemistä. Käske antaa hänelle aimo annos!»
Minä kiiruhdin kylpemään. Ulos tullessani näin Bimalan istumassa permannolla [paljaalla lattialla istuminen on murheen ja mielleyhtymän nojalla myöskin murtumuksen, katumuksen ilmaus] oven ulkopuolella. Voiko tuo olla minun entinen ylpeä, hemmoiteltu Bimalani?
Mitä suosiota hän nyt aikoikaan anella istuessaan siinä oveni edessä? Minä olin säpsähtänyt ja pysähtynyt paikoilleni. Hän nousi seisaalleen ja sanoi hiljaa, katse maahan luotuna: »Haluaisin puhua kanssasi.»
»Tulehan sisään», sanoin minä.
»Mutta sinulla oli jotakin erikoista toimitettavaa?»
»Oli, mutta se ei haittaa. Tahdon kuulla…»
»Ei, toimita se ensin! Puhutaan sitten, kun olet syönyt päivällistä.»
Minä menin huoneeseeni, missä poliisitarkastaja oli syönyt lautasensa ihan tyhjäksi. Hänen seuralaisensa askarteli vielä leivosten kiimpussa.
»Kas vaan!» huudahdin minä ihmeissäni. »Sinäkö, Amulja?»
»Niin, minä», vastasi Amulja, suu täynnä herkkua. »Tämä oli oikea juhla-ateria. Ja ellette pane pahaksenne, niin otan lopun mukaani.» Samassa hän jo latoi leivoksia taskuliinaansa.
»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä, kummastuneena silmäillen poliisitarkastajaa.
Mies nauroi. »Varkaasta emme ole saaneet vieläkään parempaa selkoa», sanoi hän, »varkauden salaisuus käy vain yhä syvemmäksi.» Samalla hän veti esiin käärön, joka avattuna osoittautui seteleitä sisältäväksi. »Kas tässä, teidän ylhäisyytenne, tässä ovat teidän kuusituhatta rupiaanne!»
»Mistä ne on löydetty?»
»Amulja Babun hallusta. Hän saapui eilen illalla Tšaknan toimiston johtajan luo ja sanoi rahojen löytyneen. Johtaja nähtävästi säikähti rahojen löytymistä vielä enemmän kuin niiden ryöstämistä. Hän pelkäsi voitavan epäillä, että hän oli setelit kätkenyt ja nyt keksinyt tällaisen akkain jutun, koska pelkäsi asian tulevan ilmi. Hän pyysi Amuljaa hieman odottamaan, sanoi lähtevänsä hakemaan virvokkeita ja tuli suoraa päätä virastoon. Minä lähdin heti matkaan, otin Amuljan mukaani ja olen koko aamun turhaan yrittänyt saada häneltä jotakin tietää. Hän ei sano, mistä on rahat saanut. Minä varoitin häntä huomauttamalla, että hän jää lukkojen taakse, kunnes suostuu sanomaan. Siinä tapauksessa, arveli hän, täytyisi hänen valehdella. Hyvä, sanoin minä, tee niin! Hän kertoi löytäneensä rahat pensaasta. Minä huomautin hänelle, ettei ole niinkään helppo valehdella. Mistä pensaasta ja mistä paikasta? Miksi olit siellä? — Kaikkiin noihin kysymyksiin oli hänen vastattava. 'Olkaa huoletta', sanoi hän, 'minulla on riittävästi aikaa vastausten keksimiseen'.»
»Mutta niiksi ahdistelettekaan Amulja Babua, kunnianarvoista nuorta miestä?»
»Minä en ollenkaan halua häntä ahdistella», virkkoi poliisitarkastaja. »Hän on hyvän perheen lapsia, vieläpä koulutoverini, Nibaran Babun, poika. Minä kerron teidän ylhäisyydellenne, kuinka asian laita epäilemättä on. Amulja tuntee varkaan, mutta tahtoo häntä suojella kääntämällä epäluulot itseensä. Sellaisia temppuja hän harrastaa. Kuulehan, nuori mies», jatkoi hän Amuljan puoleen kääntyen, »minäkin olin kerran kahdeksantoista vuoden ikäinen ja Ripon College’in ylioppilas. Olin silloin vähältä joutua vankilaan, kun yritin puolustaa erästä ajuria poliisimiestä vastaan. Hädin tuskin siitä pelastuin.» Sitten hän jälleen kääntyi sanomaan minulle: »Teidän ylhäisyytenne, todellinen varas nyt nähtävästi pääsee pakoon, mutta luulenpa tietäväni, kuka tämän asian takana piilee.»
»Kuka?» kysyin minä.
»Se johtaja, vartijan, Kasimin, kanssa.»
Kun poliisitarkastaja vihdoin oli poistunut, sitä ennen laveasti selostettuaan otaksumaansa, sanoin minä Amuljalle: »Jos sanot minulle, kuka rahat on varastanut, niin lupaan sinulle, ettei kukaan joudu kärsimään.»
»Minä olen ne varastanut», sanoi hän.
»Mutta miten se on mahdollista? Miten olikaan sen aseistetun miesjoukon laita?…»
»Se olin minä, minä yksin!»
Amulja kertoi minulle todellakin merkillisen tarinan. Johtaja oli vast'ikään syönyt illallisensa ja seisoi parhaillaan kuistikolla suutansa huuhtelemassa. Oli jokseenkin pimeä. Amuljalla oli kummassakin taskussa revolveri, toinen tyhjillä patruunoilla, toinen kovilla panoksilla ladattu. Kasvoillaan hänellä oli naamio. Yht'äkkiä hän valaisi salalyhdyllä johtajan kasvoja ja laukaisi ilmaan. Mies meni tainnoksiin. Pari lepovuorolla olevaa vartijaa juoksi paikalle, mutta kun Amulja laukaisi heitäkin kohti tyhjän laukauksen, he pötkivät kiireen kaupalla pakoon ja piiloon. Sitten tuli vahtivuorolla oleva Kasim, kädessään valtava ryhmysauva. Tällä kertaa Amulja tähtäsi kuulan hänen sääreensä, ja Kasim, joka tunsi haavoittuneensa, lysähti heti maahan. Sitten Amulja pakotti vapisevan, sillä välin tajuihinsa vironneen johtajan avaamaan kassakaapin ja luovuttamaan hänelle kuusituhatta rupiaa. Vihdoin hän otti hevosen, ajoi nelisti sillä pari mailia, laski sitten ratsun menemään ja palasi kaikessa rauhassa käymäjalassa takaisin.
»Kuinka tulitkaan tuohon ryhtyneeksi, Amulja?» kysyin minä.
»Minulla oli erittäin pätevä syy, teidän ylhäisyytenne», vastasi hän.
»Mutta miksi sitten yritit luovuttaa rahat takaisin?»
»Kutsukaa hänet, jonka käskystä sen tein! Hänen läsnäollessaan minä tunnustan kaikki.»
»Kuka se ’hän' on?»
»Minun sisareni, Tšota Rani!»
Minä lähetin kutsumaan Bimalaa. Hän tuli empien, paljain jaloin, pää kiedottuna valkoiseen huiviin. En ollut milloinkaan nähnyt Bimaani sellaisena. Näytti siltä, kuin hän olisi kietonut ympärilleen aamun valkeuden.
Amulja heittäytyi hänen eteensä ja kosketti kunnioittavasti hänen jalkojansa. Noustessaan hän virkkoi: »Käskynne on täytetty, sisar. Rahat on luovutettu takaisin.»
»Sinä olet pelastanut minut, pieni veljeni», virkkoi Bima.
»Minulla on alinomaa ollut teidän kuvanne mielessäni ja minä en ole lausunut ainoatakaan valheen sanaa», jatkoi Amulja. »Tunnussanan Bande Mataram minä olen heittänyt iäksi menemään. Olen saanut jo palkkanikin, prasadinne , kohta kun saavuin palatsiin.»
Bima ei voinut käsittää hänen viimeksi lausumiaan sanoja ja katseli häntä ihan ihmeissään. Amulja veti esiin liinansa, avasi sen ja näytti hänelle leivokset. »En syönyt niitä kaikkia», sanoi hän. »Säilytin nämä nauttiakseni ne sitten, kun te itse asetatte ne eteeni.»
Minä huomasin olevani ihan tarpeeton ja lähdin pois huoneesta. Minä voin saarnata mielin määrin — mietin minä itsekseni — ja vaivaini palkaksi poltettiin minun kuvani. Minun ei ollut vielä onnistunut ohjata ainoatakaan sielua pois kadotuksen tieltä. Se, jolla on oikeat lahjat, voi tuon tehdä pelkällä viittauksella. Minun sanoissani ei ole sellaista voimaa. Minä en ole liekki, vaan musta, sammunut kekäle. Minä' en kykene sytyttämään yhtäkään lamppua. Elämäni todistaa sen: kaikki lamppuni ovat jääneet sytyttämättä.