XVI
Minä palasin hitaasti sisäsuojiin. Bara Ranin huone nähtävästi veti minua jälleen puoleensa. Minussa eli vastustamaton halu saada tuntea, että tämä elämäni oli kyennyt koskettamaan jonkin toisen elämänsoittimen kieltä, joka vastasi minulle täyteläisin, lämpimin äänin. Olemassaoloansa ei voi täysin tuntea, jos etsii sitä vain omasta itsestänsä — sen täyttymys on löydettävä ulkopuolelta.
Kun tulin kälyni huoneen ovelle, astui hän ulos ja sanoi: »Minä pelkäsin sinun viipyvän kauan tänäkin iltana. Olen sentään käskenyt valmistaa sinulle illallista kohta kun kuulin sinun tulevan. Se tuodaan heti.»
»Minä haen sillävälin kaapistani rahasi, jotta ne ovat valmiina», sanoin minä.
Kun kuljimme huoneeseeni, kysyi kälyni, oliko poliisitarkastaja tuonut mitään tietoa ryöstöstä. Minua ei oikein haluttanut ryhtyä yksityiskohtaisesti kertomaan, kuinka rahat oli tuotu takaisin. Vastasin siis vältellen: »He touhuavat kovin sen asian vuoksi.»
Tultuani pukuhuoneeseeni ja vedettyäni esille avainkimppuni minä huomasin, että renkaasta puuttui kassakaapin avain. Kuinka typerän hajamielinen minä olinkaan! Vielä tänä aamuna olin avannut suuren määrän arkkuja ja lipastoja ollenkaan huomaamatta, että tuo avain oli poissa.
»Mihin onkaan avaimesi joutunut?» kysyi kälyni.
Minä en osannut sitä hänelle sanoa, kaivelin vain edelleenkin taskujani. Minä etsin yhä uudelleen samoista paikoista. Meille molemmille selvisi, etten ollut avainta huomaamattani kätkenyt. Joku oli varmaan ottanut avaimen renkaasta. Mutta kuka? Kuka muu olikaan voinut käydä tässä huoneessa?
»Älä ole huolissasi», sanoi kälyni. »Syö ensin päivällistä. Sen on varmaan ottanut haltuunsa Tšota Rani huomatessaan kuinka hajamieliseksi olet käynyt.»
Mieleni oli kumminkin sangen rauhaton. Bima ei ollut koskaan ennen ottanut avaimiani minulle asiasta mainitsematta. Hän ei ollut nyt läsnä päivällistä syödessäni: hän kestitsi Amuljaa omassa huoneessaan. Kälyni aikoi kutsua hänet, mutta minä pyysin jättämään sen tekemättä.
Olin vast'ikään päässyt aterialta, kun Bima astui huoneeseen. Olisin mieluummin ollut avaimesta puhumatta Bara Ranin läsnäollessa, mutta viimeksimainittu kysyi heti Biman nähtyään: »Tiedätkö, rakkaani, missä kassakaapin avain on?»
»Se en minulla», kuului vastaus.
»Enkö sitä sanonut!» huudahti kälyni riemuissaan. »Tšota Ranimme ei ole ollenkaan välittävinään ryöväyksistä, mutta ryhtyy kumminkin kaikessa hiljaisuudessa varokeinoihin.»
Biman kasvojenilme ei aavistuttanut hyvää. »Älkää nyt välittäkö avaimesta», sanoin minä. »Minä otan rahat kaapista tänä iltana.»
»Niin asia siirtyy taaskin tuonnemmaksi», virkkoi Bara Rani. »Miksi et ota rahoja nyt heti, muistaissasi, ja lähetä rahastoon?»
»Minä olen ne jo ottanut», sanoi Bima.
Minä säpsähdin.
»Missä ne sitten ovat?» kysyi kälyni.
»Minä olen ne käyttänyt.»
»Kuulehan tuota! Mihin ihmeessä oletkaan käyttänyt niin paljon rahaa?»
Bima ei vastannut. Minä en kysynyt enempää. Bara Rani näytti aikovan huomauttaa vielä jotakin, mutta hillitsi itsensä. »No, silloinhan on kaikki oikein», virkkoi hän vihdoin minuun katsahtaen. »Minä tein aivan samoin mieheni pikkurahoille. Minä tiesin varsin hyvin, ettei ollut syytä jättää niitä hänen haltuunsa — hänen lukemattomat loiseläjänsä olisivat kuitenkin ne häneltä vieneet. Sinussa on samaa vikaa, rakas veli! Kuinka monta keinoa teillä miehillä onkaan, kun tahdotte päästä rahoistanne! Me voimme ne teille pelastaa vain varastamalla ne itsellemme. Tulehan nyt! Sinun täytyy nukkua!»
Bara Rani vei minut huoneeseeni, mutta minä tuskin tiesin, minne astelin. Saatettuaan minut vuoteeseeni hän istuutui viereeni ja virkkoi hymyillen Bimalalle: »Anna minulle yksi pan leipomiasi, Tšota kulta! Mitä — eikö sinulla enää ole? Oletpa sinä oiva emäntä! Lähetä sitten hakemaan minun huoneestani!»
»Oletko jo syönyt päivällistä?» kysyin minä huolestuneena.
»Aikoja sitten», vastasi hän. Niin ei nähtävästi ollut laita.
Hän jäi istumaan vuoteeni viereen jutellen kaikenlaista. Palvelustyttö tuli ilmoittamaan Bimalle, että hänen päivällisensä oli valmis ja jo jäähtymässä, mutta hän ei näyttänyt tuota kuulevankaan. »Mitä, etkö ole vielä aterioinut? Mitä ihmettä? On jo kovin myöhä.» Bara Rani lähti vieden Biman mukanaan.
Minä voin arvata, että nuo kuusituhatta rupiaa ja yhtä suuri varastettu summa olivat jonkinlaisessa yhteydessä toistensa kanssa. En kumminkaan ole utelias tietämään, millainen tuo yhteys on. En tiedustele sitä milloinkaan.
Sallimus hahmottelee elämäämme suurin piirtein — sen tarkoituksena on, että me itse sitä viimeistelemme, muovaamme sen lopulliseen muotoon omaa makuamme noudattaen. Minä olen aina pyrkinyt Luojan säätämiä linjoja noudatellen ilmaisemaan elämäni muovaamisessa jotakin suurta aatetta. Tuohon pyrkimykseen olen kuluttanut koko ikäni. Yksin Hän, joka katsoo sydämeemme, tietää, kuinka vakaasti olen suistellut himojani ja alinomaa tukahduttanut itsekkyyttäni.
Vaikeus on siinä, ettei elämämme kuulu yksin meille. Me emme kykene sitä hyvin muovaamaan ilman ympäristömme avunantoa. Senvuoksi olin aina uneksinut saavani Bimalan auttajakseni. Minä rakastin häntä koko sielullani, ja siksi uskoin varmasti unelmani toteutumiseen.
Sitten minä huomasin, etten kuulukaan niihin ihmisiin, jotka voivat vaivattomasti houkutella ympäristöänsä sellaiseen muovaustyöhön. Minä olen saanut elämän kipinän, mutta en kykene sinkoamaan sitä eteenpäin. Ne, joille olen antanut kaikkeni, ovat sen ottaneet, mutta minut itseni he ovat hyljänneet.
Koettelemukseni on ankara. Kun kipeimmin kaipaan avunantajaa, jätetään minut oman itseni varaan. Sittenkin minä jälleen lupaan kestää tämänkin koettelemuksen. Niinpä tahdon vaeltaa yksin ohdakkeista polkua aina elämäni matkan loppuun saakka…
Olen alkanut ajatella, että minussa on kaiken aikaa piillyt taipumus tyrannimaisuuteen. Tavallaan väkivaltainen oli haluni valaa Bimalan ja itseni välinen suhde kiinteään, selvään, ehdottomaan muotoon. Ihmisen elämä ei ole tarkoitettu jäykkään kaavaan valettavaksi. Ja jos yritämme muovata hyvää ikäänkuin se olisi pelkkää ainetta, niin se kostaa meille kamalasti kadottamalla elämänsä.
Vasta nyt on minulle selvinnyt, että asteittainen vieroittajamme on ollut juuri väkivaltaisuuteni. Bimalan elämä, joka ei päässyt kohoamaan luonnolliseen korkeuteensa minun sitä painostaessani, korvasi häviönsä uurtamalla rantapengermäänsä. Hänen täytyi varastaa nuo kuusituhatta rupiaa, koska hän ei voinut olla avomielinen, koska tunsi, että minä eräissä asioissa en mitenkään suostunut häntä ymmärtämään.
Minunlaiseni ihmiset, joita jokin aate pitää valloissaan, sointuvat ainoastaan niihin, jotka voivat taipua sopeuttamaan mielipiteensä meidän vakaumuksiimme. Ne, jotka eivät sitä voi, tulevat kanssamme toimeen vain meitä pettelemällä. Meidän vääjäämätön itsepintaisuutemme se ajaa teeskentelemättömimmätkin väärille teille. Yrittäessämme muovata itsellemme auttajaa me tärvelemme naisen.
Kunpa voisin alkaa uudelleen alusta! Niin, silloin minä kulkisin yksinkertaisuuden tietä. En yrittäisi kahlehtia elämänkumppaniani aatteilla, vaan soittelisin rakkauteni hilpeätä huilua ja kysyisin: »Rakastatko minua? jos rakastat, niin kasva vain, uskollisena itsellesi, rakkautesi valossa! Toteutukoon voitokkaana Jumalan suunnitelma, joka sinussa on, ja joutukoot minun suunnitelmani häpeään!»
Mutta voiko suuri parantaja Luontokaan lääkitä sitä haavaa, jonka viimeaikaiset kasautuneet väärinkäsitykset ovat meidän väliseen suhteeseemme iskeneet? Se, suojaava harso, jonka peitossa Luonnon hiljaiset voimat vaikuttavat, on repeytynyt. Haavat on sidottava — emmekö voi sitoa haavaamme rakkaudellamme ja eikö voi koittaa se päivä, jolloin naarmu on häipynyt näkymättömiin? Eikö ole liian myöhäistä? Me olemme menettäneet ylen paljon aikaa väärinkäsityksiin, olemme tarvinneet koko ajan tähän asti oppiaksemme vihdoin ymmärtämään — kuinka pitkän ajan tarvitsemmekaan korjataksemme asian? Ja jos haava tosiaankin paranee — voiko sen aiheuttama hävitys tulla koskaan korvatuksi?
Ovelta kuului hiljainen rasahdus. Kääntyessäni katsomaan näin Bimalan pujahtavan ovesta ulos. Hän oli nähtävästi odottanut kynnyksellä, epäröinyt, astuisiko sisään vai ei, ja oli vihdoin päättänyt kääntyä takaisin. Minä hypähdin seisaalleni, kiiruhdin ovelle ja huusin: »Bima!»
Hän pysähtyi, mutta ei kääntynyt. Minä menin hänen luoksensa, tartuin hänen käteensä ja vein hänet takaisin huoneeseemme. Hän heittäytyi pielukselle ja nyyhki nyyhkimistään. Minä en virkkanut mitään, istuin vain hänen vieressään pidellen hänen kättänsä.
Kun kiivas tuskan purkaus oli ohi, hän nousi istualleen. Minä aioin sulkea hänet syliini, mutta hän työnsi käteni takaisin ja polvistui eteeni kunnioittavasti koskettaen otsallaan jalkojani kerran toisensa jälkeen. Minä vedin nopeasti jalkani pois, mutta hän kietoi käsivartensa niiden ympäri ja sanoi nyyhkyttäen: »Ei, ei, ei, sinä et saa vetää pois jalkojasi! Salli minun sinua palvella!»
Minä annoin hänen tehdä mielensä mukaan. Ei ollut minun asiani häntä estää, ei ollut asiani tuntea omantunnonvaivoja, sillä enhän minä ollut hänen palvelemansa jumala.
Bimalan kertomus