I.

Varhain keväällä vuonna 1663 käveli eräänä iltana kolme nuorta ylioppilasta pitkää Hämeenkatua Turussa. He kulkivat luostariin päin, siihen kaupungin osaan, joka oli saanut nimensä muinoin siellä löytyneestä dominikaniluostarista. Tultuansa lähelle kadun loppua poikkesivat he kapealle syrjäkadulle, joka johti Vartiovuorelle. Tämä syrjäkatu oli niin likainen, että oli mahdollista kulkea ainoastaan toista syrjää, pitsin huoneriviä, jossa muutamat laudanpalaset ja liejuun uponneet tiiliskivet sallivat päästä jokseenkin kuivin jaloin. Vaikeampi oli nousta liukkaita vuoren kulmia, joiden rotkot vielä olivat lumella peitetyt.

Päastyänsä vuorelle seisahtuivat he korkeimmalle kukkulalle rakennetun Vartiotornin juurelle katselemaan näköalaa. Heidän jalkojensa juurella levisi Turun kaupunki niinkuin kartalla. Lähinnä, vuoren ja joen välillä, oli luostari komeine kivirakennuksineen, kauempana oikealla Brinkala-rakennus, sisältävä raatihuoneen kellotornineen ja päävahdin, jota sanottiin "kortigaaliksi" (corps de garde). Tämän vieressä ison torin varrella oli komea hovioikeudenrakennus, ja siitä ulottuivat Kirkko- ja Hämeenkadut, kaupungin paraat kadut, joiden, samoin kuin isontorinkin varrella, oli kivirakennuksia tuomiokirkkoa kohden, joka kohousi kukkulallaan ylpeänä ja mahtavana läheisten rakennusten yli, ja korkeata kirkkomuuria kohden, josta koulun ja akademian rakennukset muodostivat osan, kauempana olivat Ryssänmäki ja sen lukuisat tuulimyllyt ikäänkuin rauhallisina vartioina. Kivikartanoiden ja kirkon punaiset tiilikatot erosivat silmäänpistävästi laskevan auringon valossa köyhempien kaupunginosien, niinkuin Ryssänmäen, Mätäjärven ja Luostarinmäen turvekatoista, joilla sammal ja yökönlehti alkoivat viheriöidä sulaneen lumen kostuttamina ja kevätauringon lämmittäminä.

Joen toisella puolen oli "pieni puoti", lähellä korkeaholvista siltaa kivirakennuksineen ja puukirkkoineen, Pyhän hengen kirkko nimeltään, ja siitä ulottui Anningaistenkatu pitkän kärmeen muotoisena aina Anningaisten mäelle saakka, joka oli täynnä mataloita, köyhiä tölliä. Muutoin näkyi toisella puolen jokea ainoastaan leveitä katuja, ja näiden takana kohosi pohjoisessa Räntämäen kirkon jyrkkä katto, koillisessa Nummen kirkko ja lounaisessa Turun linnan mahtavat muurit, jonne rivi mataloita rakennuksia vaihdellen puu-istutusten kanssa ulottui.

Meidän kolme ylioppilasta katseli ääneti kaunista, hymyilevää taulua. Rauhallinen kaupunki lepäsi auringon laskiessa niin viehättävänä ja ystävällisenä. Tuomiokirkon korkeasta, kuparikukolla varustetusta tornista kuului ruumiskellon soitto täyttäen ilman värähtelevällä äänellään, ja joen jääpeitteellä ajoi joukko talonpoikia hiljaa kuormineen kaupunkiin. Lumi oli jo paikkapaikoin sulanut kedoilta, ja ilmassa vallitsi se ihmeellinen keväinen luonne, joka täyttää kaikkien ja varsinkin nuorison rinnan sanomattomalla viehätyksellä. Yksi ylioppilaista osoitti kädellään Räntämäen kirkkoa, jonka katto juuri hohti ruusunpunaisena.

— Lieneeköhän tosi, kun sanotaan että Turun kaupunki kaikkein ensiksi oli rakennettu tuonne vanhan piispanistuimen luo, sanoi hän.

— Ystävämme Daniel ei voi koskaan olla mainitsematta menneitä aikoja, ei edes kun hän työllä ja vaivalla on kiivennyt vuorelle katsomaan eikö kevätaurinko ole sulattanut jäätä Airiston seliltä, sanoi toinen tovereista puoleksi pilkalla ja jatkoi: Mitä huolimme me menneistä sukupolvista, kun elämä ympärillämme sykkäilee lämpimänä ja rikkaana. Minä annan suuremman arvon tällaiselle kauniille kevätpäivälle, iloiselle laululle ja tuopille hyvää mummaa Balikan kellarissa, kuin kaikille sinun piispavainajillesi ja Turun kaupungin vanhoille perusmuureille.

— Jacobus Chronander on runoilia ja puhuu kuin runoilia, sanoi nyt kolmas. Hän panee arvoa ainoastaan nykyajalle, nimittäin jos se tarjoaa jotakin iloa ja onnellisuutta. Tahdonpa vielä myöntää senkin, että hän joskus ajattelee tulevaisuuttaan, mutta sitä tekee hän ainoastaan silloin, kun hänellä on jotakin hauskaa odotettavana. Mutta hän tekee sitä kaikissa tapauksissa, ja se nuorukainen, joka ajattelee tulevaisuuttaan, on viisas ja ymmärtäväinen; ergo (siis) on Jacobus Chronander viisas ja ymmärtäväinen nuorukainen, vaikka hän on runoilia.

— Pahaksi onneksi ei dominus rector ole samaa mieltä, nauroi Chronander, ja lykkäsi ylemmäksi leveälaitaisen hattunsa, josta sininen silkkinauha liehui, ja pyhki hien runsaan, ruskean tukan varjoamalta otsaltaan; sainpa hiljattain aika nuhteet, kun pyysin lupaa saada painattaa näytelmäni, jota näytettiin maisterinvihkiäisissä toissa keväänä. Olisitte olleet siellä, ystäväni Aschelinus ja sinä, Juslenius, niin olisitte saaneet kuulla jotakin hauskaa. Herra rehtori antoi minun tietää, että semmoiset näytelmät houkuttelevat ylioppilaita heidän opinnoistaan, että ne kustannukset, jotka näihin käytetään, tekisivät enemmän hyötyä, jos ne käytettäisiin väitöskirjojen, latinalaisten runojen ja puheiden painattamiseen, sanalla sanoen: että näytelmien kirjoittaminen ja varsinkin niiden näytteleminen on joutavaa ajan hukkaa.

— Dominus doctor Enevaldus Svenoniusta, ankarata jumaluusopin professoriamme, saat varmaankin kiittää siitä. Hän pitää kaikkia maallisia näytelmiä moitittavana, pirullisena komeutena, pompa diaboli, kuten hän sanoo; ja hän se on, joka tätä nykyä johtaa koko akatemiallisen konsistorion. Sinun näytelmäsi olisi hänen kumminkin pitänyt hyväksyä. Laiskuuden pahojen seurausten ja ahkeruuden siunauksen esittäminen sanoilla ja esimerkeillä, ja vieläpä lisäksi hyvin valitussa ja miellyttävässä runomuodossa, eihän sen olisi pitänyt olla hänelle vastoinmielistä. Vai mitä arvelet, Daniel? Mutta ethän sinä edes kuuntele meitä! Mitä seisot taas ja mietiskelet? Panen vetoa, että olit taaskin muutamia vuosisatoja taaksepäin ajassa.

Andreas Aschelinus löi häntä olkapäälle. Juslenius kääntyi hymyillen.

— Oikeassa olet, sanoi hän. Ajattelin juuri lieneeköhän tosi, että munkit ovat raivanneet käytävän tuomiokirkosta Räntämäelle. Mutta miten oli näytelmän laita, josta puhuitte? Olin keväällä maisterin vihkiäisten aikaan Huittisissa isäni luona, joka silloin oli kovasti sairaana, ja sen tähden en tunne sitä Ollenkaan.

— Se oli oivallinen, tiedätkös. Tahdotko, niin kerron, mitä se sisältää? Tahi ehkä teet sen itse, Jacobus, sanoi Andreas Aschelinus kääntyen Chronander’iin. — He istuutuivat nyt kaikki kuivalle kalliolle ja Chronander alkoi:

— Ensiksi esiintyy Ahkeruus, rouva Diligentia, ja julistaa että ainoastaan häntä palvelemalla on työllä ja vaivalla onnen ja kunnian saavuttaminen mahdollinen. Sitten tulee Laiskuus, rouva Negligentia. esiin ja kieltää nuorisoa seuraamasta Ahkeruuden ikävää tietä. Parempi on, sanoo hän, elää hänen palveluksessaan, pitää hyviä päiviä, tanssia, käyskennellä joutilaana, syödä ja juoda ylellisesti, kuin vaivata itseään työllä. Kaksi ylioppilasta, Circejus ja Palladius, seuraavat heidän neuvojaan. Circejus, joka vanhemmiltaan saapi runsaasti rahaa, seuraa Laiskuutta ja Palladius Ahkeruutta. Saadakseni enemmän vaihtelevaisuutta näytelmälleni, olen siinä myös antanut esiintyä neljä talonpoikaa, joista kaksi tekee kuin Circejus ja toiset kaksi kuin Palladius. Ahkera ylioppilas, joka ei vanhemmiltaan saa enemmän rahaa, kuin mitä hän välttämättömästi tarvitsee, ei välitä hienoista vaatteista ja ylellisestä elämästä, ei käy koskaan ravintoloissa, vaan ostaa kirjoja ja lukee ahkerasti. Nöyrästi pyytää hän neuvoa professoreilta, hylkää rouva Negligentia’n viekotukset, saapi apurahan ja sitten maisteriseppeleen Apollolta itseltään. Lopulta joutuu hän palkinnoksi naimisiin sievän rouva Filosofian kanssa, jolla on seitsemän arvollista tytärtä, jalot neidet Metaphysica, Physica, Mathesis, Ethica, Politica, Logica ja Rhetorica. Toinen ylioppilas, Circejus, viettää elämänsä ilossa ja touhussa, hävittää omaisuutensa ja hukkaa nuoruutensa ajan. Hän varottaa sitten nuorisoa laiskuudesta ja pahoista, jotta lyhyen ilon perästä tuottavat pitkällisen katumuksen.

— Tuohan oli oivallista. Mutta anna kuulla, miten kävi neljän talonpoikasi, kehoitti Daniel uteliaana.

— Kyllä, molemmat laiskat lainasivat rahaa ja tuhlasivat ne viinaan ja tupakkaan. Sitten ottivat vartiat heidät ja panivat heidät torniin, jossa saivat haikeasti valittaa, että olivat seuranneet rouva Negligentia’n neuvoa. Mutta ahkerat nauttivat kaikenlaista onnea ja menestystä.

— Plaudite! [taputtakaa käsiänne!] Sehän oli kaunis ja opettavainen näytelmä. Vähän liian vakava ehkä. Mutta jos tunnen Jacobus Chronanderin oikein, niin on hän kyllä osannut sovittaa siihen koko joukon hauskoja ja naurettavia kohtauksia. Muutenhan se ei hänen luonteistaan olisikaan, sanoi Daniel Juslenius.

— No se on tietty, sanoi Andreas Aschelinus. Kun Palladius joutuu naimisiin kauniin, mutta kevytmielisen Virgo'n kanssa ja sitten aviomiehenä joutuu ahtaalle, niin silloinkos oli katsojilla oikein hauska. Mutta muutamat professoreista nyrpistivät otsaansa ja näyttivät vihastuneilta. Toiset katsahtivat salaa naureskellen kaunopuheliaisuuden professoriin, maisteri Johannes Clai Terserus’een, tuohon juoppoon, joka istui siinä siveätapaisen vaimonsa, Jaakko raatarivainajan miehuullisen tyttären kanssa, hänen, joka ei kauan sitten löi kellarin avaimella kolon miehensä otsaan ja joka toisen kerran salpasi hänen vieraineen hänen omaan huoneesensa, niin että professorin täytyi kiivetä ikkunasta, päästäkseen ulos. Luultavasti onkin tämä syynä, miksi ei korkea-arvoinen rehtori tahdo antaa lupaa näytelmän painattamiseen.

Jacobus Chronander nauroi.

— Eipä juuri ilmankaan, etten aina vähin ajatellut heitä näytelmääni kirjoittaessa, sanoi hän, vaikka minä en pannut siihen mitään, joka suorastaan olisi heihin viitannut. Mutta mitä ajattelet sinä talonpojistani? Eikö niitä esitetty mainion hauskasti?

— Tosin kyllä, vastasi Andreas Aschelinus. Mutta minä en kumminkaan pitänyt oikein siitä. Kun näen talonpojan sillä tavoin tehtävän naurun alaiseksi, tuntuu minusta kuin hänelle tehtäisiin väärin.

— Talonpojalle, sanot sinä? Mutta enhän ole tehnyt talonpoikiani muunlaisiksi, kuin mitä ne ovat kaikissa näytelmissä, alkaen Plautosta ja Terentiosta. Ja etkö ole nähnyt talonpoikia täällä meidän markkinoilla? Ne nyt vasta ovat oikeita veikkosia, sanoi Chronander nauraen, varsinkin kun ovat olleet tilaisuudessa pistäytyä krouvissa.

— Se voi kyllä olla tosi. Mutta minä olen nähnyt meidän suomalaisen talonpojan hänen kodissaan, ja minä olen oppinut tuntemaan hänen toisenlaisena. Rehellinen, luotettava, työteliäs ja vaatimaton kuin harva, ansaitsee hän arvoa ja kunniaa eikä pilkkaa.

— Talonpojat kuin talonpojat, arveli Chronander.

— Sinä olet Ruotsista, sinä et tunne Suomen talonpoikaa etkä edes ymmärrä hänen kieltänsä, sanoi Aschelinus. Mutta minä tunnen hänen. Minä itse olen syntynyt köyhän talonpojan pirtissä ja olen elänyt hänen vaivaloista elämätään. Ihmisellinen, jalo sydän sykkii lämpimästi ja uskollisesti hänen lattean nuttunsa alla. Jumalanpelvossa ja nöyryydessä kyntää hän laihaa maataan, ja kun halla vie hänen hikensä ja vaivansa hedelmät, taipuu hän nurisematta herran ruoskan alle. Mikä kansa ei olisi joutunut epätoivoon niiden monien hävitysten aikoina, joita Suomi on saanut kärsiä? Mutta kun sota ja rutto on murhannut hänen poikansa, ja kun nälänhätä on pakoittanut hänen syömään pettuleipää, on Suomalainen toivolla ja luottamuksella katsonut eteenpäin, varmana siitä, että Herra kyllä ajallansa auttaa.

Hän oli joutunut oikein kiihkoon. Hänen muutoin kalpeat poskensa hehkuivat ja silmät säteilivät; hänen hoikka, vähän koukistunut vartalonsa ojentui.

— Minäkin olen samaa mieltä kuin Andreas, sanoi Juslenius. Minäkin olen elänyt Suomen talonpojan kanssa ja tunnen hänen rehellisyyden, hänen avuliaan mielenalan ja hänen muut hyvät ominaisuudet. Hänen luonteessaan on paljon, jota muistuttaa ihanata synnyinmaatanne. Hän on tyyni ja rauhallinen kuin järvemme kesäiltana honkametsän kuvastuessa sen syvyyteen; hän on järkähtämätön, kuin vuoremme, vahva ja sitkeä kuin koskemme, joita ei talven pureva pakkanen jähmetytä. Ja mitä vielä suuremmasta arvosta: hän pitää arvossa ja kunniassa semmoisiakin asioita, jotka seisovat jokapäiväisiä tarpeita korkeammalla. Olen nähnyt isäni seurakunnassa köyhien talonpoikien sekoittavan puunkuoria leipäänsä säästääkseen akatemialle menevää viljaa. Toisia voi kyllä löytyä, jotka etupäässä pitävät huolta omasta maallisesta voitostaan, niinkuin nyt valitetaan monesta akatemian talonpojasta Hämeessä; mutta olen myös tavannut semmoisia, joista äsken kerroin, ja ne ovat Suomen kansan oikea sydän ja ydin.

— Ehkä olette oikeassa, sanoi Chronander. Minä en näytelmässäni missään tapauksessa ole esittänyt oikeita talonpoikia. Mitä minä niillä tekisin? Näytelmällä on nyt kerran esikuvansa, joiden tarkoitus on joko opettaa tahi naurattaa, ja niiden joukossa on myös persona rustica, talonpoika. Näillä kaikilla ei ole mitään tekemistä tehollisten ihmisten kanssa. Eihän kirjoittamisella olisikaan mitään arvoa, jos kirjailia antaisi katsojan nähdä ja kuulla sitä, mitä hänellä on joka päivä muutoinkin nähtävänä. Voimme siis olla ystäviä kuin ennenkin. Talonpoikani naurettavine käytöksineen ja viisastelevine puheineen omat minun omaisuuteni, eli oikeastaan ne kuuluvat näytelmään. Teidän suomalaisia talonpoikia en minä tunne, tahdon kumminkin mielelläni uskoa, että ovat semmoisia, kuin olette kertoneet, vaikka minun täytyy toiselta puolen myöntää, että on ensi kerran, kun kuulen jonkun puhuvan sillä tavoin talonpojista.

Sitten palasivat he jälleen kaupunkiin. Tultuansa Vanhalle Kirkkokadulle kohtasivat he kaksi nuorta tyttöä. Toinen näistä, mustaverinen ja ruumiikas, oli neitsyt Anna, korkeastioppineen jumaluusopin professorin Enevald Svenonius’en tytär; toinen taas, neitsyt Hebla, piispa Terserus'en nuorin tytär hänen ensimmäisestä naimisestaan, oli kaunis sinisilmäinen ja valkotukkainen tyttö, jota hänen notkean, mutta samalla uhkean vartalonsa tähden olisi luullut vanhemmaksi kuin hän todella oli, — hän näet ei vielä ollut täyttänyt viittätoista vuottansa. Vaikka heidän isänsä eivät juuri eläneet paraassa sovussa, olivat tytöt hyviä ystäviä, ja aina nähtiin heidät yhdessä.

He punehtuivat ylioppilasten heitä kunnioituksella tervehtiessä, johon he vastasivat vähän kumartaen juuri kun katosivat sen kartanon sisäänkäytävään, jossa piispa Terserus asui.

Mutta ylioppilaat kulkivat ohitse, ajoissa kyllin huomatakseen katseen, jonka tytöt heittivät salaa heihin, ennenkuin menivät sisään.

— Kuinka kaunis ja herttainen neitsyt Anna Svenonia on! huudahti Chronander sovittaessaan lakkiansa että se näyttäisi oikein somalta hänen tuuhealla tukallaan. Hänen vertaistaan ei mahda löytyä missään.

Daniel Juslenius hymyili ja katsahti Andreas Aschelinus’een. Oli näetsen tunnettu asia tämän lähimmille ystäville, että Hebla Terseian ja Andreaan väli oli enemmän kuin ystävällinen. Tämä huomasi Danielin silmäyksen ja punehtui hivusrajaan saakka.

Kun olivat kulkeneet vielä jonkun mattaa ja tulleet Balikan kellarin luo, kuului sieltä laulua ja naurua.

— Se on Petrus Torpensis, joka laulaa jotakin hauskaa laulua; tunnen hänen äänensä. Menkäämme sisään, saadaksemme tuopin mummaa, sanoi Chronander. Juslenius’ella ja Aschelinus’ella ei kumminkaan ollut tähän halua, vaan menivät he kotiin. He asuivat Ryssänmäellä, jossa olivat vuokranneet pienen kamarin porvari Davidsson’ilta, jonka vaimo Ingeborg antoi heille ruokaa ja siivosi heidän huoneensa.

Chronander meni ravintolaan. Täällä oli jokseenkin suuri huone täynnä ylioppilaita, jotka istuivat suuren pöydän ympärillä ja joivat olutta tinatuopeista sekä polttivat tupakkaa pitkillä piipuilla. Toisella sivuseinällä oli tavattoman suuri uuni, joka jakoi huoneen kahteen osaan, joista toinen oli vieraita varten ja toisen täyttivät oluttynnörit, ruokakaappi ja kauppapöytä, jonka takana kapakoitsia ja hänen palveluspoikansa olivat täydessä toimessa. Seinillä oli hyllyjä, löytyi tinatuoppia ja haarikoita. Katosta riippui rautainen kynttiläkruunu, jonka muodosti neljä kierteistä ja lehden muotoisilla koristeilla monistettua haaraa. Ikkunalla oli kaksi suurta messinkistä kynttilänjalkaa, joissa oli kaksi paksua savuavaa talikynttilää. Oven vieressä oli ruskeaksi maalattu kellokaappi, joka oli koristettu suurilla, punaisilla ja sinisillä ruusuilla sekä omistajan nimikirjaimilla M.B. (Matti Balikka) ja myöskin siniseksi maalatulla vuosiluvulla 1650. Mustuneelle kellontaululle oli tekiän huonolla käsialalla kirjoitettu: "Sic volvitur vetus." [Niin kulkee aika.] Huone oli rinnankorkuiselta laudoitettu, muuten kalkilla rapatut, mutta niiden valkoinen väri oli tomusta, tupakan savusta ja talikynttilän noesta muuttunut tumman harmaaksi. Ilma tässä tupakan savussa ja oluthöyryillä täytetyssä huoneessa tuntui lämpimältä ja tukehuttavalta kun Chronander avasi oven.

Mihi sit praepositum
In taberna mori,
Vinum sit oppositum
Morientis ori.

[Olkoon minun määräni kapakassa kuolla, ja kuollessani olkoon viina vuodatettu suuhuni.]

Kuului parista kymmenestä voimakkaasta kurkusta, ja yhtä monta tinatuoppia ja haarikkaa löi tahtia vahvaan pöytään, jonka vankat ristijalat kyllä olivat tarpeen estämään sitä notkistumasta iskujen alla. Ylioppilaat istuivat hatut ja kaaput yllä, ja ylinnä pöydän päässä seisoi Petrus Torpensis johtamassa laulua. Hän oli näöltään pitkä ja leveäharteinen, pyöreä ja lihavakasvoinen, hänen vilkkaat silmänsä vilkkuivat iloisesti ja leikillisesti, ikäänkuin hakien alinomaa pilkan ja naurun esinettä. Hänen vasen kätensä lepäsi miekan kahvalla ja oikealla nosti hän tinatuopin korkealle.

Ut diceant quum venerint
Angelorum chori:

[Että enkelien kuori, kun tulee, sanoisi:]

lauloi hän ja teki muiden nauraessa viittauksen Chronander’iin, ikäänkuin olisi hän tarkoittanut että sisäänastuva oli enkeli.

Deus sit propitius
Huic potatori.

[Olkoon Herra suopea tuolle juomarille.]

lopetti Chronander laulun samalla tapaa ja sai naurajat puolellensa.

Chronander ja Petrus Torpensis olivat tovereiltaan hyvin suosittuja. Jo ennakolta voi hyvin tietää että siinä tulisi hauskaa missä nämä olivat mukana, niinkuin myös etteivät ne koskaan jättäneet toveriaan pulaan, olipa se sitte kahakassa kisällien tahi yövartiain kanssa, tahi kun toverien oli vastattava niinkuin yksi mies teoistaan korkea-arvoiselle rehtorille ja akatemialliselle konsistorillle.

— Astu esiin ja istu pöytään, Jacobus ystävämme! sanoi Petrus. Me juomme päästöolutta tänään. Muutamat beanit (keltanokat) tarjoavat meille kannun mummaa mieheen.

Turun akatemiassa, samoin kuin muissakin akatemioissa tähän aikaan, oli tapana että uudet ylioppilaat olivat aluksi kokonaan toveruuden ulkopuolella, siksi kun he, jonkin määräajan oltuaan vanhempien ylioppilasten nöyrimpinä palvelioina, katsottiin tarpeeksi valmistuneiksi pääsemään akatemiallisiksi yhteiskuntalaisiksi. Tämän vähemmän hauskan ajan voivat he kumminkin lyhentää kutsumalla vanhemmat toverinsa "päästöoluelle", jolloin yhdellä kertaa voivat suorittaa kaikki noviliali (uutis-) asemansa nöyryytysasteet. Tämmöinen tilaisuus oli nytkin koonnut iloisen ylioppilasjoukon Balitan kellariin.

Novitiot palvelivat mitä naurettavimmassa puvussa. Heillä oli miekat taakse sidottuina, hatun lierit sidottuna hatun päälle, halko kainalossa ja kädessä palava päre.

— No, Jacobus ystävä, oletko nähnyt Anna Svenonia kaunotarta tänään? nauroi Petrus Torpensis, kun Chronander oli istuutunut penkille hänen viereensä ja saanut tuopin vahtoavaa olutta. — Hänen maljansa!

— Minä en juo hänen maljaansa oluessa. Se voi olla hyvää kyllä ruukkumakarin Kreetalle, johon Petrus ystävällä on tapana pälyä kirkossa, kun hän joskus erehdyksestä joutuu sinne, ja jota näin hänen taputtavan leuan alle eräänä päivänä, kun tyttö tuli torilta kopallinen kaloja käsivarrella. Poika hoi! Tuo tänne kannu espanjalaista, ja pois nämä tuopit!

Chronander tyhjensi tuopin kerrassaan ja heitti sen sitten lattialle. Muut seurasivat esimerkkiä ja yhtäkkiä olivat kaikki tuopit ja haarikat kasassa lattialla. Viinuri kiiruhti kokoamaan ne, ja isäntä itse toi toimekkaasti kuparikannun, joka laitojaan myöten oli viinillä täytetty, sekä joukon tinapikaria. Täytettyään kaikki pikarit kullankeltaisella nesteellä asetti hän kannun Chronanderin eteen ja meni kumartaen pois, puuskaten sivumennen viinuria, joka hänestä ei näyttänyt olevan tarpeeksi nopea liikunnoissaan.

— Tältä se on näyttävä! Ja nyt, vivat (eläköön) Anna Svenonia kaunotar!

He tyhjensivät pikarinsa kerrassaan, ja Chronander antoi kannun kiertää täyttääkseen ne uudelleen.

Petrus Torpensis koputteli pöytään sormillaan ja veitikkamainen hymy leikki hänen huulillaan. Ylioppilaat katsoivat odottaen häneen. He tiesivät kokemuksesta sen olevan merkin, että jotakin hauskaa oli tulossa.

He eivät tarvinneetkaan kauan odottaa. Hän tyhjensi vielä kerran pikarinsa ja lauloi sitten syvällä bassoäänellään:

Kyllähän hullusti aattelin silloin
Kun lempeä riemuksi luulla ma voin
Ja leikitsin tyttösen kanssa ma illoin
Ja öill’ oluttynnyrit tyhjäksi join.

Ma hyppelin, jalkoja ilmahan heitin,
Ma temmelsin, painia löin hikipäin,
Mut kohta ma kasvoni nurkkahan peitin
Kun vaan vilahdukselta Reetaani näin.

Ja Reetaani hetken jos sain puhutella,
Niin maailman onnellisin olin mies,
Ma yöt utulinnoja voin rakennella
Ja mietteeni — lempo ne tutkia ties!

Mut yhtenä iltana miehenpä toisen
Näin Reetaani suutelevan simasuin,
Jo hornahan heitin ma henttuni moisen
Ja kannuhun tartuin ja viisastuin.

Ja nyt ijät’ saan vapauttani laulaa
Niin kauan kuin syömmeni sykkii ja lyö,
En tartu ma enää rakkauden paulaan,
Ei toiste se rintaani kalva ja syö!

Riemuhuudoilla tervehdittiin tätä laulua. Mutta kun Petrus tahtoi tyhjentää pikarinsa, ei se ollutkaan täytetty.

— Sinä konna, kiljasi hän novitiolle, jonka toimena oli häntä palveleminen, niinkö sinä velvollisuuksiasi täytät? Kannu tänne!

Novition kiiruhtaessa pitkän pöydän toiseen päähän viinikannua hakemaan veti Petrus kengän jalastaan ja antoi kaataa viiniä siihen. Sitten täytyi novition langeta polvilleen, juoda kengästä ja pyytää anteeksi seuraavalla Petrus'en määräämällä tavalla:

— Minä Ericus Binningius anon nöyrästi anteeksi pahantekoni ja lupaan aina edelleen olla suuriarvoisen ja korkeastioppineen Petrus Torpensis'en nöyrä palvelia.

— Ja nyt uuniin, komensi Petrus; ja novitio kiipesi kaikkien nauraessa uuniin ja sieltä savupiippuun, niin että jalat vaan näkyivät.

—- Tule jälleen alas, käski Petrus; ja mustana kuin nuohaaja ja surkean näköisenä seisoi Ericus jälleen lattialla tomu- ja nokipilvessä.

Samassa avattiin ovi ja ylioppilaille vallan tuttu henkilö tuli hiipien kellarihuoneesen. Hän oli puettu pitkään harmaasen kaappuun, jonka alta pilkoitti sotamiehen sapeli; kädessä oli hänellä pitkä ja vahva sauva ja päässä sotilaslakki. Hän oli kaupunginvahdin päällikkö, n.s. kaupunginvahtimestari Hindrich Staffanson, jota pituutensa vuoksi tavallisesti sanottiin "pitkäksi Hindrichiksi." Suuren kuparinvärisen nenänsä ohitse heitti hän nopean silmäyksen ylioppilasten toimiin, ja häijy hymy levisi hänen kasvoilleen. Sitten meni hän myymäpöydän luo ja pyysi tuopin olutta. Hän näytti kovasti juopuneelta, ja jalat eivät tahtoneet oikein kantaa häntä.

Tuskin oli hän päässyt ovesta sisään, ennenkuin ylioppilasten herjasanat tuiskusivat häntä kohtaan. Turhaan koetti hän säilyttää mahtavaa arvollisuuttaan, jota katsoi virkansa vaativan; hänen juopumuksensa tuli hänen vanhoille vastustajilleen avuksi. Kun hän lopulta huomasi että hänen arvonsa seisoi yhtä heikoilla jaloilla kuin hän itse, hoiperteli hän pöydän luo, löi kepin siihen niin että pikarit hyppivät ja uhkasi mennä rehtoriin laulelemaan, että ylioppilaat istuivat täällä ja joivat päästöolutta, vaikka se yliopiston säännöissä oli ankarasti kielletty. Mutta samassa pettivätkin hänen jalkansa ja hän romahti pöydän alle, voimatta enää nousta sieltä.

Ylioppilaat tervehtivät hänen lankeemustaan korkeilla riemu® huudoilla.
Silloin kaikui äkkiä Petrus Torpensis’en ääni yli hälinän.

— Koska hän tahtoo mennä rehtoriin, mutta nähtävästi ei voi sitä tehdä omin voimin, niin on se meidän kristillinen velvollisuutemme auttaa häntä. Kantakaamme hänet rehtorin pihaan.

Ehdotukseen suostuttiin riemulla. Ylioppilaat ja kaupunginvahti olivat näet alituisessa sotatilassa keskenään, ja tilaisuus kostaa monesta entisestä tappiosta oli liian houkutteleva, ettei sitä olisi käytetty hyväksi. Kahdeksan novitiota määrättiin ottamaan mies olkapäilleen, ja huolimatta hänen rynnistelyistään ja potkuistaan lähti joukko liikkeelle. Ensimmäisenä kävi Binningius soittaen viulua, sitten kaksi ylioppilasta kantaen päresoihtuja, ja näiden jälessä Chronander ja Petrus Torpensis, joka jälkimäinen kädessään huiskutti kaupungin vahtimestarin sauvaa. Sitten seurasi nuo kahdeksan novitiota rynnistelevän kuormansa kanssa, joka joka silmänräpäys oli vaarassa pudota maahan. Muut ylioppilaat, kaksi aina rivissään, lopettivat juhlasaaton, joka meluten ja hälisten läksi liikkeelle. Viinuri, joka aukaisi oven ja suuressa messinkikynttilänjalassa olevalla kynttilällä näytti heille valkeata, nauroi niin, että kyyneleet olivat silmissä, ja kapakoitsia Matti Balitta seisoi lihavana ja kaljupäisenä keskellä tyhjää tupakan savulla täytettyä huonetta ja katseli meniöitä leveästi nauraen, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: sen saatte vielä maksaa.

Kun saattojoukko oli tullut kadulle, aitoi Petrus Torpensis matalalla äänellä laulaa hautausvirttä de profundis, ja kaikki muut yhtyivät siihen yhtä salaperäisesti. Katu oli pimeä ja yö pilvinen. Kaksi päresoihtua heitti talojen salvatuille akkunan luukuille epäselvän, häilyvän valon, joka muutti paikkaa heidän kulkiessaan; mutta hitaasti eteenpäin marssivat ylioppilaat tummissa kaapuissaan ja näyttivät varjoilta pimeässä.

Kun ylioppilaat tulivat torille, pysähdytti heidät kaupunginvahti, joka oli istunut puolinukkuneena sillan luona, keihäät nojattuna sillan kaiteita vastaan, siksi kun heitä herätti ylioppilasten melu, joka yön hiljaisuudessa kuului ympäri koko kaupungin. Silloin syntyi meteli, nyrkin iskuja tuiskusi, ja vihdoin paljastuvat vahtimiehet miekkansa, samaten kuin ylioppilaatkin. Kumminkin oli se enemmän uhan kuin toden vuoksi kuin aseet paljastettiin, ja pari Petrus Torpensis’en tekemää ripeätä miekan kiekausta sai kaupunginvahdin pakenemaan korttigaaliin, jossa heitä tervehtivät ohimenevät ylioppilaat kivenheitolla suletuille oville.

Kun juhlasaatto oli saapunut rehtorin portille, otti yksi ylioppilaista, joka asui samassa talossa, esiin portinavaimensa ja avasi portin, jolloin juopunut vahtimestari kannettiin pihalle ja pantiin rehtorin portaille selvenemään humalastaan. Sitten erosivat ylioppilaat kulkien joukottain eri haaroille, mutta vielä kauan kuului laulua ja rähinää, milloin Anninkaisten puolelta, milloin luostarista, milloin kaukaa Hämeenkadulta. Rauhalliset asujamet katujen varsilla, joilla ylioppilaat kuleksivat, heräsivät useassa talossa kovista iskuista portaille ja seinille. Siellä täällä avattiin joku ikkuna varovasti ja villaiseen patalakkiin puettu pää pilkisti ulos ja vetäysi jälleen takaisin vihaisesti muristen: ylioppilaat ovat taaskin raivoissansa.

— Missä olet niin kauan ollut? kysyi Anna Svenonian äiti, kun Anna hämärässä tuli kotiin.

— Olen ollut Hebla Terseran luona, vastasi tämä.

Ovi isän huoneesen oli auki. Tämä, joka oli istunut erään suuren nahkakansisen kirjan lukemiseen vaipuneena, katsoi ylös työstään ja sanoi:

— Anna, tule tänne! Sinun ei pidä seurustella niin paljon Heblan kanssa. Se ei ole hyvä. Hänen isänsä, piispa, näyttää suosivan oppikäsitteitä, jotta arveluttavasti eroavat meidän lutherilaisen liiton opista. Vaikka kyllä tiedän ettei mitkään harhaopit saastuta minun tyttöäni, niin voisivat ihmiset kumminkin kentiesi sanoa sitä. Sinun ahkera seurustelusi Heblan kanssa ja sinun käyntisi piispan talossa ovat sentähden lakkautettavat.

— Mutta Hebla on kaikkein rakkain ystäväni, väitti Anna.

— Sinun tulee rakastaa Jumalata ja meidän Herraa Kristusta enemmän kuin ihmisiä, sanoi isä ankarasti; sinä et saa mennä Heblan luo etkä kävellä hänen kanssaan kaduilla, eikä hän myöskään saa tulla tänne. Se on minun järkähtämätön käskyni.

Hän nojasi puristetun nyrkkinsä raskaasti avatun kirjan® lehdille ja loi tyttäreensä terävän silmäyksen, johon vastaus oli ylpeä välähdys tämän ruskeista silmistä.

Professorin vaimo, Margaretha Svenonina, katsoi mieheensä suuresti hämmästyneenä.

— Epäilläänkö piispaa väärästä opista? kysyi hän.

— Epäillään kylä ja vieläpä suurista harhauksista. Ja asia on sitä vaarallisempi, koska hän on kirkon ylipaimen. Jos harhausko voittaa alaa niissä, jotka ovat asetetut uskonnon vartioiksi, niin on vaara tarjona että opin puhtaus joutuu hukkaan.

— Kuka olisi voinut uskoa semmoista hänen korkea-arvoisuudestansa! huokasi vaimo Margaretha ja pani kädet ristiin.

Svenonius rypisti otsaansa.

— Ajat, jossa elämme, ovat todellakin vaarallisia meidän puhtaalle lutherilaiselle uskollemme, sanoi hän. Mutta tahdon näyttää hänen korkea-arvoisuudelleen että pyhällä kirkollamme kyllä on valppaita vartioita.

— Eiköhän ole varomatonta ruveta riitaan piispan kanssa, mietti vaimo
Margaretha epäileväisesti. Maailman suurilla on aina puollustajia.

— Piispa on hankkinut itselleen vihollisia korkeiden herrain joukossa, sanoi Svenonius, pahajuonisesti hymyillen, aina siitä ajasta, jona hän Tukholman valtiopäivillä niin innokkaasti vaati Aatelin läänitysten palauttamista kruunulle, Niille, joilla valta on, on kyllä mieluisaa että piispa tulee kuritetuksi.

Tässä luulossaan olikin Svenonius aivan oikeassa. Kun kuningatar Kristina 1650 valtiopäiville, jotka hän oli kutsunut kokoon osaksi kruunauksensa takia, osaksi pyytääkseen varoja sotajoukon kulettamiseen Saksanmaalta kotia sekä vieläkin sen suurentamiseen, ynnä myös palkkasoturien eroittamiseen ja lopulliseen palkan maksoon heille, esitti pyyntönsä uusien verojen myöntämisestä, niin herätti se yleistä tyytymättömyyttä aatelittomissa säädyissä. Yleisesti oli toivottu ja iloittu siitä, että ne monet miljoonat taalarit, jotka Ruotsi oli saanut Westfalin rauhanteossa sotakulunkia, riittäisivät näihin tarpeisin, ja kansa, jota pitkällinen sota oli kovasti rasittanut, siten pääsisi uusien verojen rasituksista, vieläpä osaksi entisistäkin liian suurista veroista. Kun nyt tämä toivo raukesi ja hallitus tahtoi jälleen panna uusia veroja köyhtyneen kansan niskoille, herätti se yleistä nurisemista. Epätoivoon joutuneet aatelittomat säädyt toivat esiin että syy lakkaamattomaan valtion varain puutteesen pääasiallisesti oli se, että kruunun tilat ja tilojen verot olivat aika-ajoin tulleet lahjoitetuiksi, pantatuiksi, myydyiksi tahi läänitetyiksi korkeammalle aatelille, jonkatähden kansan muu osa, jonka yksin täytyi maksaa valtion suuret menot, kokonansa köyhtyi. Aatelittomat säädyt jättivät sentähden kuningattarelle kirjoituksen, jossa vaativat näiden lahjoitusten ja läänitysten palauttamista kruunulle. Se oli reduktioni, jota nyt ensikerran kangasti uhkaavana, ja vaikka asia sittemmin raukeni, ei aateli kumminkaan unohtanut niitä, jotka olivat panneet alkuun ja antaneet painoa tälle heille vastoinmieliselle liikkeelle. Ja koska Terserus oli ollut tämän kansan oikean asian innokkaimpia puollustajia, niin oli hän tästä lähin silmäntikkuna valtion korkeille herroille, niinpä useille piispoillekin, jotka eivät suinkaan olleet jääneet osattomiksi valtion maiden jaossa. Tämän asian oli Svenonius, niinkuin kukin kyllä huomaa, taitavasti ottanut laskuihinsa.

— Hän onkin kohottanut päänsä niin korkealle, jatkoi Svenonius hetkisen perästä, sekä hiippakuntansa asioissa että täällä akatemiassa, kuin ei kukaan ennen häntä, niin että monta kyllä taitaa löytyä, jotka mielellään näkevät häntä kuritettavan hänen ylpeydestään.

— Niin, niin, minä olen vaan vaimo; en ymmärrä paljon enkä myöskään tahdo tuomita semmoisissa asioissa. Mutta minä tiedän, että olet varovainen, niin ettet hanki mielipahaa itsellesi, sanoi vaimo huolestuneen näköisenä.

— Ah, minun ei tarvitse mitään peljätä, vastasi Svenonius hymyillen.

— Eikö kumminkin olisi parempi että antaisit koko asian rauveta? Piispa, joka on niin oppinut mies, ymmärtää kyllä puollustaa itseään, eikä ensinkään voi tietää, miten asia voi kääntyä, pitkitti vaimo huolellisena.

— Älä sekaannu asiaan, joka ei koske sinua, sanoi Svenonius jyrkästi. Mitä tietoihin tulee, niin en niissä ole häntä huonompi, melkeenpä päinvastoin. Kuka huolii Terserus’esta Ruotsin valtakunnan rajojen ulkopuolella? Mutta kysy oppineilta Giessen’in, Jena’n ja Wittenberg’in yliopistoissa, tuntevatko he tohtori Enevaldus Svenoniusta? Ovatko he koskaan kirjoittaneet Terserus’elle ja pyytäneet hänen mietintöään ja neuvoaan uskontoamme koskevissa riitaisissa kysymyksissä, niin kuin ovat kirjoittaneet minulle? Minäkö tunnustaisin hänet itseäni etevämmäksi? En tosiaan. Ja miten on hän tullut piispaksi? Hiippakunnanko luottamuksen kautta? Saiko hän yhtään ainoata ääntä akatemisessa konsistorissa? Ei, meidän ja koko hiippakunnan tahtoa vastaan nimitti hänet kuningas, jonka suosion hän oli ymmärtänyt liehakoitsemisellaan saavuttaa, tämän perintöruhtinaana ollessa. Niin, puhuttiinpa vielä että Terserus perintöruhtinaan tieten oli osallisena niissä vehkeissä kuningatar Kristinan hallitusta ja henkeä vastaan, joista Messenius’et menettivät päänsä. Hän on saava kokea että piispaakin voidaan saada taantumaan. Huomenna olen valmis Maria Wassenia vainajan ruumissaarnassa antava hänen ja koko seurakunnan kuulla totuuden varoittavaa ääntä.

Kun hän oli tämän sanonut, rupesi hän jälleen valmistamaan huomispäivän ruumissaarnaa, jota varten hän teki otteita avatusta kirjasta. Vaimo ja tytär vetäysivät pois ja sulkivat ovet työhuoneesen, etteivät häiritsisi häntä.

Äiti alkoi kattaa illallispöytää ja sanoi sitä tehdessä:

— On toinenkin asia, josta kauan jo olen ajatellut puhua kanssasi.

Anna ei vastannut mitään, vaan viipyi avatun kaapin edessä kauemmin kuin oli tarpeellista tinalautasien käsille ottamiseen.

— Olen huomannut että ylioppilas Chronander käyttää tilaisuutta kohdatakseen sinua, kun tulemme kirkosta, ja kuinka sinä punehdut, kun hän tervehtii. Mitä se merkitsee?

Anna kohotti päätään ja tuli kopeasti pöydän luo.

— Oletko joskus puhunut hänen kanssaan? Kas niin, lapseni, puhu nyt kaikki minulle. Istu tähän ja ole vilpitön äidillesi.

Äiti istuutui, mutta Anna jäi seisomaan pöydän ääreen.

— Äiti kulta, sanoi hän, ei minulla ole mitään kertomista, jota ette jo tiedä. Juhannus-iltana viime vuonna puhuin ensikerran hänen kanssaan Kupittaan lähteen luona, kun siellä leikitsimme Juhannnuskokon ympärillä. Sitten olen kohdannut häntä monta kertaa kadulla, ja hän tervehtii aina jonkunmoisella julkealla tuttavuudella, johon hänellä ei ole mitään oikeutta ja jota en voi kärsiä. Ja sitten tanssin minä hänen kanssaan syksyllä häissä pienellä puolella, siihen aikaan kun olitte kipeänä ettekä voinut olla mukana, mutta joissa minä olin serkkuni Marian kanssa, joka silloin asui luonamme. Siellä oli paljon ylioppilaita, jotka päihtyivät ja rupesivat tappelemaan; ja siellä yhtä ylioppilasta pistettiin miekalla, että hänen luultiin kuolevan. Mutta Chronander ei ottanut osaa meteliin eikä ollut juovuksissa niinkuin muut, vaikka hän oli iloinen ja riemastunut. Ja kun me menimme kotiin, serkku Maria ja minä, seurasi hän meitä. Oli suvi ja hyvin märkä kaduilla, portin edustalla seisoi hevonen rekineen ja ajaja oli pihan sisällä ja katseli muun väen kanssa tanssia. Silloin pyysi Chronander meidät istumaan rekeen ja ajoi meidät kotiin; luulimme, näette, että hänellä oli lupa siihen, vaikka sitä ei hänellä ollut.

— Varmaankin se juuri oli tuon kujeensa tähden kuin hän sitten sai istua prubbassa [yliopiston vahtihuone], hän kun omin lupinsa oli ottanut Jakob Wallen hevosen, jotta Wallen itse täytyi häävaatteissaan jalkaisin kulkea kotiin pitkin vettyneitä katuja.

— Niin, se oli juuri silloin. Kun hän sitte kerran tuli luokseni kadulla, sanoin minä hänelle että se oli tyhmästi ja poikamaisesti tehty ja että se saattoi häpeää sekä hänelle että meille. Mutta hän vastasi että hän iloisasti kärsisi kuolemankin minun tähteni.

— Mitä vastasit sinä siihen?

— En mitään. Olin niin suutuksissani etten osannut sanaakaan sanoa, ja kun juuri olimme porttimme luona, jätin hänet mitään puhumatta. Sitten en ole puhunut hänen kanssaan.

— Rakastatko häntä?

Anna rypisti ylpeästi hienoja mustia silmäluomiaan.

— Semmoista voit kysyä, äiti! Häntäkö rakastaisin? En koskaan!

— Jumalan kiitos! Tiedät että isäsi ei voi kärsiä häntä. Hän pitää tämän ylioppilaan kelvottomana, kevytmielisenä ja irstaana tyhjäntoimittajana.

— En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pahaa Chronanderista, keskeytti Anna innokkaasti.

— Hän kuuluu alinomaa olevan yhdessä maisteri Petrus Torpensis’en kanssa, jonka akatemian apulaisena tulisi olla esimerkkinä nuorille, mutta joka päivät läpi istuu kellarissa ja laulaa irstaisia laulujaan, joissa hän kuuluu pilkkaavan itse professoreita. Ei kauan sitten kuuluu hän laulaneen laulun, joka tarkoitti isääsi, ja sentähden sai hän konsistoriolta varoituksen että lakkaisi laulamasta laulujaan ja runojaan, joista ei ole kunniaa, ei akatemialle, ei hänelle itselleen eikä kellenkään. Ja sitä paitsi kosii hän milloin siellä milloin täällä ja on kevytmielinen veijari. Isäsi luulee Chronanderin ja hänen olevan luonteeltaan samanlaisia, ne kun ovat paraita ystäviä ja alinomaa hakevat toistensa seuraa.

— Älkää sanoko mitään pahaa hänestä, sillä se on väärin. Minä tosin en voi kärsiä hänen röyhkeätä, uhkamielistä käytöstään, mutta mitään pahaa en kumminkaan tahdo uskoa hänestä, sanoi Anna innolla ja varmuudella, joka huonosti sopi yhteen hänen vakuuttamisensa kanssa, ettei hän voinut kärsiä häntä.

— Niin, niin, huokasi äiti, nousi sitten ja meni keittiöön valmistamaan iltaruokaa.

Mutta Anna seisoi paikallaan haaveksivaisena. Hänen rintansa kohoili keveästi ja hän kuiskasi hiljaa:

— Niin, tosin en minä rakasta häntä, mutta — — — en koskaan saa minä häntä mielestäni.

Seuraavana päivänä haudattiin hovioikeuden viskaalin Wassenius’en vaimo tuomiokirkossa. Hautajaiset olivat suuret ja komeat. Kirkko oli täynnä väkeä, joka oli kokountunut katsomaan juhlallista komeutta. Mutta keskellä, lähinnä saarnastuolia, kahden puolen suurta käytävää olivat penkit tyhjät kutsuvieraita varten. Ja kutsutut olivat kaikki kaupungin merkillisemmät henkilöt, hovioikeuden jäsenet, yliopiston opettajat ja muutamia kaupungin arvollisimpia porvaria perheineen. Erään pilarin vieressä oli muutamia lattiakiviä nostettu pois, niin että synkkä, neliskulmainen kuoppa ammotti lattiassa. Se oli hauta ja sen vieressä seisoi rautalapio ja kasa hietaa hautaustoimitusta varten. Käytävällä pääkuorin likellä seisoi musta ruumisalttari mustine samettitelttoineen, myöskin alttari ja alttaripöytä olivat verhotut mustalla sametilla ja hovioikeuden jäsenien penkkien punainen verkaverho oli vaihdettu mustaan. Tämä surupuku teki vanhan tuomiokirkon näön tavallista synkemmäksi. Pitkät riivit raskaita, tomuisia, pilareille ripustettuja vaakunakilpiä muistoksi kirkkoon haudatuista menneistä suvuista, sivukuoreista leviävä, kirkon lattian alle haudattujen ruumisten löyhkä, sekä kalteri-ovien läpi kuumottavat hautakammiot uhkeine, valkoisesta marmorista tehtyine ritareineen ja rouvineen, — kaikki tämä puhui äänettömällä, liikuttavalla kielellään kuolemasta ja katoavaisuudesta.

Kellonsoitto alkoi. Sen värähtelevä kaiku tunki hiljaa, mutta selvästi ja sointuisasti holvien läpi. Nyt tiedettiin että ruumissaatto lähti liikkeelle. Hetken kuluttua kuului laulua — koulupoikien laulukunnan, joka kävi ruumisarkun edellä ja nyt ruumissaaton etunenässä astui kirkkoon.

Kun arkku oli pantu ruumisalttarille ja saattoväki asettautunut paikalleen penkkeihin, nousi professori Enevaldus Svenonius saarnastuoliin.

"Rakkaat ja valitut Herrassamme Kristuksessa Jesuksessa", alkoi hän saarnansa. "Me näemme kaikki joka päivä silmäimme edessä, kuinka Jumala tänä kevään herttaisena aikana on lähettänyt meille ankaran vieraan, joka on kova ja säälimätön kuolema, mikä terävällä viikatteellaan niittää niinkuin ruohoa, mitä eteen sattuu, sekä eroituksetta tempaa milloin nuoria, milloin vanhoja, milloin rikkaita, milloin köyhiä, joiden elämän juoksun hän katkaisee. Sillä tämä meidän elämämme täällä maan päällä ei ole muuta kuin currus mundi, maailman kärryt, joiden eteen kaikki ihmiset ovat valjastetut. Yhden valjastaa Jumala auran eteen, ja otsansa hiessä täytyy tämän viljellä maata. Toisen asettaa ja valjastaa hän laivan eteen ja tämän täytyy hakea elatuksensa kaupasta maalla ja merellä. Kolmannen, jonka hän kiinnittää talouden hoitoon, täytyy synnyttää lapsia ja perheenjäseniä. Neljännen kiinnittää hän kirkkoon, lauluun, raatihuoneesen j.n.e. ja jokaisen täytyy Herralle Jumalalle vetää vaununsa. Kun sitten ihminen on vetänyt tämän maailman currus’ta eli vaunua uupumukseen asti, tulee vihdoin kuolema, riisuu hänet valjaista, vie hänet maailman majaan ja panee hänet maan tomuun, pahnoille, sänkyyn tahi vuoteelle odottamaan viimeisen päivän iloisaa aamua." Sitten selitti hän laveasti ja tarkoin: 1:si, Mitä kuolema on. 2:si, Mistä hän on tullut. 3:si, Miksi hän on ihmisten päälle pantu. 4:si, Kuinka hyödyllinen ja terveellinen hän on uskovaisille. 5:si, Kuoleman ajan, paikan ja tavun. 6:si, Kuinka tulee valmistautua autuaalliseen kuolemaan, ja sitten, kun hetki on tullut, miten on oikein kuoltava, sekä 7:si Sielun ja ruumiin tilan kuoleman jälkeen.

Selittäessään kuudetta pykälää varoitti hän seurakuntaa etenkin «ääristä opettajista, jotka voivat turmella ruumiin ja sielun kadotuksen alaisiksi. Semmoisia, sanoi hän, ovat kaikki ne, jotka, niinkuin synkretistit, julistavat että on näytettävä kärsivällisyyttä papisteille, kalvinisteille, uudelleen kastajille ja raa’oille, epäjumaloita palveleville venäläisille, jotka monessa suhteessa eroavat meidän puhtaasta lutherilaisesta opista ja väittävät, niinkuin papistit ja majoristit, että hyvät työt tuottavat ihmiselle autuuden, tekevät eron vasta kastetun ja täysikasvuisen ihmisen uskon välillä, jakavat Jumalan kymmenen käskyä kalvinistisella tavalla, suosivat näitä y.m. uusia ja vaarallisia oppia. Voimakkaasti ja tulisesti jatkoi hän samaan tapaan, ja hänen levittämiensä huhujen jälkeen Terserus’en harhauskoisuudesta oli jokaiselle selvä, että hän tällä tarkoitti piispaa.

Nämä kirkon korkeinta virkamiestä ja ylipaimenta vastaan julkisesti tehdyt syytökset herättivät erinomaisen suurta kummastusta. Toiset kuiskailivat keskenään, toiset pudistivat tyytymättöminä päitään, toiset vielä kurkistelivat nähdäkseen, miltä piispa näyttäisi tämän johdosta. Mutta piispa istui tyynenä ja arvokkaana tuomiokapitulin penkissä. Vasta kun hautaaminen oli ohitse ja seurakunta urkujen sävelten humistessa jätti kirkon, sanoi hän vanhalle tuomiorovasti Allanus’elle, joka koukkuselkäisenä ja pää vavisten kävi hänen vieressään:

— Todellakin paljoin ja mielettömästi on Tohtori Enevald tehnyt eikä niin kuin soveltuu oikealle Jumalan sanan palvelialle. Mutta tämä saattaa tuottaa hänelle onnettomuutta.

— Niin, sanoi tuomiorovasti änkyttäen, hän on kiivas ja raju harrastuksessaan. Jumalan kiitos, ei kukaan voi tehdä minua vanhaa miestä vastaan semmoisia syytöksiä.

Svenonius’en hävytön hyökkäys oli Terserus’elle käsittämätön. Tosin oli Svenonius Tukholmassa käydessään vuotta ennen koettanut saattaa Terserus’ta hallituksen epäluulon alaiseksi siten, että oli vääristäen kertonut piispan Turussa pidetyssä pappienkokouksessa lausumia lauseita. Samalla oli Svenonius kehoittanut hallitusta pitämään silmällä, ettei luovutettaisi Suomen kirkkoa valtakunnan uskonnosta.

Terserusta oli tämä häjyys syvästi loukannut, varsinkin kun hän oli kohdellut Svenoniusta suurella ystävyydellä ja hellyydellä. Kun näet Terserus Turun akatemian avatessa nimitettiin jumaluusopin professoriksi Suomen uudessa yliopistossa, oli Enevald Svenonius yksi niitä monia Ruotsista tulleita nuorukaisia, jotka ylioppilaina kirjoitettiin uuden akatemian kirjoihin. Terserus huomasi pian että tämä nuori, mutta varaton ylioppilas oli tavattoman hyväpäinen, ja otti hänet sentähden erityiseen huostaansa. Hän hankki hänelle apurahan sekä asunnon ja ylöspidon kotiopettajana Jakob Wolle’n luona, joka oli kaupungin etevimpiä porvaria. Kun Terserus muutamia vuosia myöhemmin nimitettiin jumaluusopin professoriksi Upsalaan, sai Svenonius hänen lapsiensa kotiopettajana seurata mukana. Paitse että Terserus siten piti huolta runsaslahjaisen nuorukaisen taloudellisista asioista, johti hän myös tämän opintoja; ja kun Terserus kymmenen vuotta myöhemmin tuli Turun piispaksi ja akatemian varakansleriksi, hankki hän Svenonius’elle, joka sillaikaa oli tullut kaunopuheliaisuuden professoriksi Turun akatemiassa, jumaluusopin professorin viran, joka oli avoinna, sittenkun 70 vuotias Martin Stodius oli ottanut virkaeron ja muuttanut palkkapitäjäänsä Naantaliin.

Niinkuin sanottu oli se kovasti pahoittanut oikein ajattelevaa Terserusta että Svenonius oli koettanut tehdä hänet hallituksen epäluulon alaiseksi ja siten palkinnut hänen hyväntahtoisuutensa ja hyvyytensä pahalla. Terserus oli ensikiivastuksessa aikonut syyttää häntä herjauksesta, mutta muisto siitä ystävyydestä, joka hänellä oli ollut Svenoniusta kohtaan aina tämän ylioppilasajoilta saakka, teki vanhuksen leppyisämmäksi. Joulu oli tulossa, joulupäivänä aikoi hän mennä Herran ehtoolliselle ja muutama päivä sen jälkeen lähteä pitkälle ja vaikealle tarkastusmatkalle Pohjanmaan seurakuntiin. Ollen kohta kuudenkymmenen vanha, ajatteli hän, että hän milloin tahansa voisi tulla eriämään tästä elämästä. Sitä paitse olihan se sopimatontakin, arveli hän, että uskonnon kaksi korkeampaa edustajaa, piispa ja akatemian etevin jumaluusopin professori olivat ilmi riidassa ja vihassa keskenään. Ja ehkäpä Svenonius oli jostakin erehdyksestä luullut noudattavansa omantuntonsa vaatimusta, ja kenenkään omaatuntoa ei saisi pakoittaa. Terserus oli sentähden päivää ennen joulun-aattoa mennyt Svenonius’en kolme peninkulmaa Turusta olevaan palkkapitäjään Brunkalaan ja tarjonnut hänelle ystävyyttä ja sovintoa. Silloin olivat he sopineet. Terserus antoi hänelle painosta vasta ilmestyneen pappien avunvaraksi ai’otun suuren katkismuksensa ystävällisellä pyynnöllä, että Svenonius vastedes ystävällisesti ja rehellisesti selittäisi kaikki parhaan puoleen. Ja siten olivat he sitten eronneet hyvinä ystävinä.

Mutta tuskin oli Svenonius joululuvan jälkeen palannut Brunkalan pappilasta, ennenkuin hän teki tietyksi, että Terserus katekismuksessaan arveluttavasti poikkesi vahvistetusta kirkonopista semmoisissa hairauttavissa ja hyvin arveluttavissa lauselmissa kuin että jokainen on hyvä kristitty, jolla on apostolinen usko, riippumatta siitä, mihin uskontoon hän kuuluu; että enkelien asunto on luotu taivas eikä ole löytynyt ijankaikkisuudesta; että Kristuksen astuminen alas helvettiin on ymmärrettävä vaan vertauksena, sekä että hänellä yleensä oli ihmisellisempi käsitys kristinopin eri uskonnoista. Nyt lisäsi hän tällä uudella hyökkäyksellä saarnastuolista runsaasti kiittämättömyyttään ja petti julkisesti sen veljellisen ystävyyden, jonka toisilleen olivat luvanneet!

Jacobus Chronander tapasi Petrus Torpensis’en kirkon portailla.

— Se oli konnamaista! sanoi Petrus. Kun hän tohtii sanoa semmoista koko seurakunnan kuullen, mitä ei sitte saada kuulla ensi viikolla, kun hänen väitöskirjaansa piispan katekismusta vastaan tutkitaan. Toivoisin, että joku silloin esiintyisi, joka, jos ei muuta, niin ainakin suututtaisi häntä aika lailla.

— Sen otan minä tehtäväkseni, sanoi Chronander, samalla kuin hän nosti lakkinsa ja, vasen käsi miekan kahvalla, teki kunnioittavan kumarruksen neiti Anna Svenonialle, joka samalla kulki ohitse ja ylpeällä silmäyksellä vastasi hänen tervehdykseensä.

— Niin, tee se, sinä kunnon veli, huudahti Petrus, ja tule, niin menemme Balikan kellariin puhumaan lähemmin asiasta — tahi menkäämme Mutterin krouviin, siellä saamme oivallista saksalaista olutta.

— Niin, menkäämme vaan, sitä konnaa tahtoisin ruoskia.

Anna Svenonia oli juuri ennättänyt kirkon portailta alas, kun hän portaitten ylipäässä näki Hebla Terseran ja tämän tädin Gudelinan. Hän jätti paikalla äitinsä ja kiiruhti jälleen ylös portaita Heblan luo, sekä seurasi sitten häntä. Tämä hänen ja piispan tyttären ystävällinen väli herätti suurta hämmästystä ihmisissä, mutta hän vastasi kaikkiin uteliaisiin silmäilyksiin ylpeällä pään nyökähdyksellä, ja kun hänen isänsä kulki ohitse ja kääntyi sanoakseen hänelle jotakin, loi hän häneen silmäilyn, joka oli täynnä inhoa ja uhkamielisyyttä, että isä mitään sanomatta jatkoi kulkuansa.

Kun Anna sitten tuli kotiin, kutsui isä hänet luokseen.

— Enkö ole kieltänyt sinua seurustelemasta piispan tyttären kanssa? sanoi hän kiivaasti.

— Kyllä, vastasi Anna ja katsoi tyynesti isänsä silmiin.

— Ja kumminkin tohdit sinä tehdä sen, ja lisäksi vielä tänä päivänä, vieläpä kirkon portailla.

— Niin, vastasi hän kuin ennen.

— Mutta miten tohdit sinä niskoitella tahtoani vastaan?

— Koska en tiedä, mitä pahaa Hebla on tehnyt, ja koska tunnen, että minun ystävyyteni juuri tällä hetkellä on hänelle rakkaampi kuin muulloin.

— Tyttö! kiljasi isä, jos vielä kerran tohdit tehdä käskyäni vastaan, niin tahdon opettaa sinulle, mitä se tahtoo sanoa, olla isälleen tottelematon.

— Minä en koskaan tule tottelemaan käskyä, joka on loukkaava minulle ja hänelle, en koskaan! sanoi Anna kiivastuen.

Isä kalpeni vihasta. Hän kohotti kätensä ja otti kiivaasti askeleen, mutta omituinen hehku Annan mustissa silmissä hillitsi hänet.

— Sinä olet itsepintainen mustalaispenikka! sähisi hän ja lasti alas kätensä. Sinä olet äidin äitisi kaltainen, joka oli mustalaistyttö, ja jommoinen äitisikin olisi, jos ei hänen mielensä olisi tullut ajoissa lannistetuksi. Olen kyllä lannistava sinunkin jäykän luontosi, luota siihen! Mene nyt töihisi ja koeta vaan niskoitella minua vastaan, jos tohdit, sinä pahankurinen lapsi.

Kun hän tuli äitinsä luo, istui tämä säikähtyneenä tuolilla ja itki.

— Löikö isä sinua? kysyi hän.

— Olisipahan vaan tohtinut, sanoi Anna omituisella hymyllä ja vapisevilla huulilla.

— Sinun ei pidä Kristuksen Jesuksen tähden asettumaan isääsi vastaan; hän on niin ankara ja kova, kun hän suuttuu, huokasi äiti. Et ole vieläkin nähnyt sitä.