III.
Piispa Terserus istui työhuoneessaan, joka oli kadun puolella hänen kivikartanossaan Vanhan Kirkkokadun varrella aivan tuomiokirkon vieressä. Keskellä lattiaa seisoi suuri, viheriällä veralla peitetty pöytä, täynnä kirjoja, paperia ja kirjoitustarpeita. Piispa istui ruskealla nahalla päällystetyssä nojatuolissa pöydän yhdessä päässä ja lausueli erään kiertokirjeen loppua kirjurilleen, ylioppilas Andreas Aschelinus’elle, joka istui pöydän sivulla:
"Pohjanmaalla, varsinkin kansakkaissa ja varakkaissa pohjoisemmissa, sekä ruotsalaisissa että suomalaisissa pitäjissä, niinkuin myös Ahvenanmaalla ja muutamissa täkäläisen saariston ruotsalaisissa pitäjissä on nyt Jumalan armosta ja pappien ahkeruuden kautta niin pitkälle tultu että kaikki, jotka ovat 20 tahi 30 vuotta nuoremmat, osaavat sujuvasti lukea kirjasta äidinkieltänsä, katekismuksen, Evankeliat ja virsikirjan. Leksand’issa Taalainmaalla pidettiin vielä miespolvi sitten suurena ihmeenä, jos joku talonpoikainen poika tahi tyttö osasi lukea kirjaa. Mutta nyt, neljäkymmentä vuotta myöhemmin, pidettäisiin ei ainoastaan Leksand’issa vaan kaikissa Taalainmaakunnissa suurena ihmeenä, jos joku 10 tahi 11 vuotias poika tahi tyttö ei osaisi selvästi lukea kirjaa. Täällä Suomessa tähän asti on suomalaisten talonpoikaislasten kirjasta lukemaan oppiminen pidetty melkein mahdottomana asiana vähemmällä kuin että heidät lähetetään kouluun. Mutta nyt on kumminkin muutamissa seurakunnissa koetus tehty, joten voipi toivoa että muutamissa vuosissa suurin osa voipi lukea kirjaa. Ja että tämä saataisiin hyvään alkuun useammassa paikassa, kehoitetaan kirkkoherroja pitämään huolta siitä, että he vähitellen hankkivat lukutaitoisia tyttäriä, jotka kelpaavat muita opettamaan. Ja kun vaan muutamat oppivat, niin kohta oppivat toiset heiltä, siksi kun koko seurakunta on lukutaitoinen."
— On todellakin ilahuttavaa, sanoi piispa, sittenkun Andreas Aschelinus oli kirjoittanut, mitä piispa oli lausunut, nähdä kansan oppimishalun. Vielä Ruotsissa ollessani sanottiin suomalaisia taikauskoiseksi, kaikkia sivistystä vihaavaksi kansaksi. Toiveeni eivät sentähden olleetkaan suuret, kun tulin tähän hiippakuntaan. Mutta olen huomannut että kansa on hyvää ja oppivaista. Valitettavasti vaan monet opettajista eivät ole semmoisia kuin heidän pitäisi olla. Täällä löytyy monta pappia, joiden tiedot ovat heikot ei ainoastaan katekismuksessa ja Augsburgisessa tunnustuksessa, vaan myös raamatussakin; olenpa ollut pappiloissa, joissa ei ole löytynyt edes raamattua. He syyttävät siitä köyhyyttänsä ja kovia aikoja, mutta tämä valitus on joutava, kun he nyt täällä Turussa voivat saada hyvin nidotuita raamatutta 20 kupari-taalerilla. Toisin oli ennen. Isäni, joka oli kirkkoherrana Leksand’issa, puhui usein siitä, kuinka hän, kun tuli pitäjäänsä, sai antaa raamatusta yhden paraimpia työhärkiään.
Andreas Aschelinus antoi kiertokirjeen, jonka hän sillaikaa oli vielä kerran läpi lukenut, piispalle, joka kirjoitti nimensä sen alle. Kun tämä oli tehty, sanoi piispa:
— Se on nyt vaan annettava kirjanpainajalle, niin että sitä ensi viikolla voidaan lähettää kirkkoherroille. Kirjoittakaa nyt Raision kirkkoherralle, joka valittaa, että muutamat talonpojat ovat korjanneet heiniäkin rukouspäivän iltapuolella, huolimatta hänen varoituksistaan, ettei ole itsessään syntiä tehdä työtä suurina rukouspäivinä jumalanpalveluksen loputtua; sillä koska nämä rukouspäivät sattuvat heinän- ja elonkorjuun-aikoina sekä kalan kutu-aikoina, niin ei suinkaan ole tarkoitus, että kansan tulee viettää koko aika, Jumalan palveluksen loputtua kirkossa, laiskuudessa, jota tavallisesti seuraa juopumus ja muu sopimaton elämä, vaan on se parempi, että toimittavat hyödyllisiä ja tarpeellisia toimiaan, joita ei vahingotta voi jättää tuonnemmaksi.
Kun tämä vastaus oli kirjoitettu ja allekirjoitettu, sanoi piispa: niin, nyt ei ole mitään tehtävää enää tänä päivänä. Mutta miten on nyt omien töittenne laita, rakas Aschelinus? Oletteko saaneet mitään uusia suomalaisia runoja valmiiksi?
Lämmin ruso nousi ylioppilaan kalpeille, älykkäille kasvoille. Hän otti esille paperilehden, katsoi siihen ujosti ja sanoi nostamatta silmiänsä paperilta:
— Minulla on tässä runo kevään tulosta.
— Näyttäkää minulle, sanoi piispa ja silitti vasemmalla kädellään pitkää, vaaleanruskeaa, vähän harmaantunutta partaansa, joka oli varma merkki siitä, että hän oli kaikkein ystävällisimmällä tuulella.
Ylioppilas nousi ylös, ojensi paperin Terserus’elle ja jäi seisomaan hänen eteensä.
Piispa luki runon.
— Hyvä, sanoi hän, oikein hyvä. Te olette tässä runossa onnistuneet vallan hyvin välttämään ne vaikeudet, joita viljelemätön kieli panee runomitalle ja loppusoinnulle, melkeinpä vielä paremmin kuin kirkkoherra Hemming, autuas Herrassa, joka antoi meille suomalaisen virsikirjamme. Ja vaikka Horatius’en kaunis laulu, "Diffugere nives. redeunt jam gramina campis" näkyy antaneen teille ensimmäisen mielen-vaikutuksen, olette kumminkin ollut itsenäinen laatimuksessanne. Se, joka varsinkin ilahuttaa minua, on se lämmin jumalanpelko, joka esiintyy runossa. Niin ovat runot kirjoitettavat — ei ainoastaan pilan vuoksi ja ajanvietoksi, vaan myös virkistäväksi ja jalostuttavaksi sielun nautinnoksi.
Ylioppilas, joka piispan lukiessa runoa, oli tämän kasvoista koettanut lukea hänen ajatuksiaan, katsoi nyt häneen säteilevin silmin.
— Niin, korkeasti kunnioitettava herra piispa, juuri sen olen minä ottanut päämääräkseni. Kun minä kotonani pienten siskojeni kanssa joka aamu ja ilta yhdyin niihin virsiin, joita vanha harmaapäinen isäni lauloi virsikirjasta, ja kuulin hänen monta kertaa sanovan, ettei kellenkään ole annettu parempaa lahjaa kuin sille, joka kykenee pukea sanoihin ne kalliimmat tunteet, jotka ovat salatut ihmisten sydämmiin, silloin oli hartain toivoni, että saisin sen ky’yn, ja lupasin itsekseni, että käyttäisin sitä ainoastaan vakavamielisyydellä ja Jumalan pelvolla.
— Aivan oikein, nuori ystäväni. Ja että te sepitätte runonne sillä kielellä, jota yleinen kansa ymmärtää, siinä teette te todellakin hyvän työn. Se on oppimattomia kuin meidän tulee opettaa, tietämättömiä kuin meidän tulee valaista. Mutta ennenkuin menette, tahdon antaa tyttäreni lukea kauniin runonne.
Piispa nousi ylös, meni ovelle, jonka hän avasi, ja huusi viereiseen huoneesen:
— Hebla! tule tänne!
Hebla tuli sisään ja tervehti ystävällisesti ylioppilasta.
— Tässä saat lukea kauniin runon, jonka herra Andreas on kirjoittanut, sanoi Terserus ja antoi hänelle paperin.
Hebla otti paperin ja luki. Samassa tuli eräs akatemian kirjuri ja antoi Terserus’elle pienen kirjasen, joka samana päivänä oli ilmestynyt painosta. Sen nimi oli "Varoitus luopumisesta uskosta" ja oli Enevaldus Svenonius’en tekemä. Kaiken sen perästä, mitä ennen oli tapahtunut, aavisti Terserus että se oli joku uusi salavihainen hyökkäys häntä vastaan ja alkoi sentähden kohta tutkia pienen kirjasen sisältöä. Pian oli hän lukenut tarpeeksi, huomatakseen että se todellakin oli mitä hävyttömin koetus tehdä hänet epäiltäväksi harhaopin levittämisestä ja samalla toisinto niistä syytöksistä, joita Svenonius saarnassaankin oli häntä vastaan tehnyt, vaikka häntä ei nytkään nimenomaan mainittu. Otsa vihasta rypistyneenä luki hän luku luvulta tätä kirjasta, joka oli täpötäynnä vihaisia hyökkäyksiä ja julkeita väärennyksiä.
Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona. Nuori tyttö oli lukenut runon, joka yksinkertaisissa ja kansanlauluntapaisissa värssyissä huokui keväänluonnetta ja kainoa rakkautta. Hän ymmärsi kyllä, että runon tarkoitus oli puhua hänelle, ja hänen sydämmensä tykytti kovasti, kun hän paperi kädessä ystävällisellä silmäilyllä katsahti kauniisen, kalpeaan ylioppilaasen. He punehtuivat molemmat, mutta ei kumpikaan voinut sanoa mitään.
— Saanko pitää runon? sanoi Hebla vihdoin, kun pitkä äänettömyys saattoi hänet vielä enemmän hämilleen.
— Niin mielelläni! Pidättekö sitten siitä? kysyi Andreas.
— Kyllä, oikein paljon, sanoi Hebla niin salaamattomalla ilolla, ettei suinkaan voinut epäillä ettei hän ajatellut mitä hän sanoi.
He olivat syksystä alkaen tavanneet toisiaan joka päivä, sittenkun Andreas oli tullut hänen isänsä kirjuriksi. Toisiinsa mieltymys, joka jo ennen oli herännyt näissä kahdessa nuoressa, puhdassydämmisessä ihmisessä, vahvistui vielä enemmän jokapäiväisen yhdessä-olon kautta. Monta hämärähetkeä oli Andreas istunut ystävällisessä perheessä, takkavalkean ääressä, joka leimusi salin valkoiseksi rapatusta uunista, ja silloin yhä enemmän oppinut ihailemaan Heblan sydämmellistä luonnetta ja sitä hiljaista ystävällisyyttä, jolla hän toimitti taloudelliset askareensa. Hänen äitinsä oli kuollut jo seitsemän vuotta sitten, ja suuresta taloudesta sekä monista pienistä siskoistaan piti Hebla huolta yhdessä äitipuolensa ja tätinsä Gudelinan kanssa. Köyhälle talonpojan pojalle olivat nämä iltahetket piispan perheessä juhlahetkiä, joita hän ei olisi tahtonut vaihtaa mihinkään muuhun maailmassa, jos ei omaan lapsuuden kotiinsa. Mutta hänen vanhempansa olivat kuolleet, hänen veljensä olivat kaatuneet sodassa Saksanmaalla ja hänen sisarensa olivat naimisissa. Lapsuuden kodin köyhyydestä, tunnollisuudesta ja lakkaamattomasta ahkeruudesta oli hänellä ainoastaan muisto jäljellä, ja kun hän joskus puhui siitä, istuen piispan perheessä, levisi hänen kasvoilleen huomattava surumielisyys. Hänen katseensa harhaili haaveksien ympäri hyvin varustettua huonetta, jossa oli oivallisia uutimien ympäröimiä sänkyjä, suuria kitattuja tammikaappia, siniharmaalla öljyvärillä maalattuja vaate-tapettia, punaisilla sametti-tyynyillä varustettuja penkkiä ja mukavia, nahalla päällystettyjä nojatuolia — mutta hänen ajatuksensa olivat jälleen nokisessa tuvassa, jossa savu riippui vaalean sinisenä pilvenä kattopuitten alla, päre paloi pitkine kiekuroine hiilineen rautapihdissä ja äiti hämmensi suurta puuropataa, piikojen istuessa surisevien rukkien ääressä, leimuavan takkavalkean valossa, sillaikaa kun isä istui piippunysä suussa vuolleskellen ja pienet siskot leikkivät lattialla lastuissa.
Semmoisina hetkinä oli varsinkin kaksi paria silmiä, jotka lämpimällä myötätuntoisuudella katsoivat häneen — neiti Heblan ja vanhan tädin, neiti Gudelinan. Jo ensi silmänräpäyksestä oli Andreas tullut viimemainitun suureksi suosikiksi, ja Gudelinan osoitti mieltymystään ei ainoastaan siten, että hän runsaasti täytti ruokavaroilla ne vakat, jotka hän lähetti häntä varten Davidssonin vaimolle Ryssänmäelle palkaksi hänen kirjuritoimestaan piispan luona, vaan myös siten, että hän lahjoitti hänelle pari suurta kaulusta, jotka hän itse oli neulonut hollantilaisesta palttinasta, hienoimmalla luostarinneuloksella ja jotka sopivat oivallisesti siihen musta-verkaiseen kokovaatetukseen, jonka hän oli saanut piispalta joululahjaksi. Usea pari lämpimiä sukkia mustasta villasta, jotka ystävällisen eukon ahkerat sormet olivat valmistaneet takkavalkean ääressä, päivän työn ja vaivan loputtua, olivat myös joutuneet nuoren ylioppilaan arkkuun.
Hebla ja Andreas seisoivat akkunan luona puhellen matalalla äänellä ja huomaamatta piispaa, joka kuohuen vihasta luki Svenonius'en kirjasta. Kun hän oli lopettanut lukemisen, nousi hän ylös, otti keppinsä ja hattunsa.
— Minne isä menee? sanoi Hebla, joka nyt vasta huomasi että tämä oli hyvin kiihottunut. Eikö isä tahdo ottaa kaapua päällensä, näyttää kuin tulisi sadetta.
— Menen konsistorioon. Minulla on jotakin sanomista tohtori Enevaldus’elle, sanoi Terserus murtaen suutaan Heblan auttaessa silkkivuorista samettikaapua hänen päälleen.
Andreaskin sanoi jäähyväiset mennäkseen luennoille, Hebla voi akkunasta nähdä, kuinka hän kirjat kainalossa meni kadun yli ja seuraavassa kadun kulmassa poikkesi Akatemian kujalle, jonne ylioppilas toisensa perästä näkyi ohjaavan askeleitaan.
Kun Terserus astui konsistorion kokous-saliin, olivat professorit vielä koossa. Oli näet ollut konsistorion istunto aamupäivällä. Kiivas sanakiista syntyi Terserus’en ja Svenonius’en välillä, s.t.s. kiivas Terserus’en puolelta, mutta ylen maltillinen ja varova Svenonius’en puolelta.
Kun Terserus vihdoin moitti häntä siitä, että hän vallan huonosti palkitsi sen ystävyyden, jolla Terserus oli kohdellut häntä hänen lapsuudestaan asti, vastasi Svenonius, että hän ei ollut toiminut vihamielisyydestä, vaan ainoastaan puollustaakseen puhdasta evankelista oppia, ja kutsui Terserus’en seuraavana päivänä tapahtuvassa väitöskirja-tarkastuksessa julkisesti selittämään, sekä jos voisi, puollustamaan mielipiteitänsä.
Terserus lupasi tehdä sen ja jätti vihan vimmassa Svenonius’en ja konsistorion.