IV.
Akatemian suurempi luentosali oli täpötäynnä kuulioita — parisataa ylioppilasta, hovioikeuden ja tuomiokapitulin jäseniä sekä yliopiston opettajia. Kaikkien mielet olivat kovasti jännitetyt ei ainoastaan sentähden että oli kysymyksessä, tulisiko toteen näytetyksi että piispa oli tehnyt itsensä syypääksi harhaoppiin, vaan myöskin sentähden että monta huvitti kuulla väittelyä kiivaan ja suorapuheisen Terserus’en sekä viekkaan ja kylmäkiskoisen Svenonius’en välillä. Itse kysymyskin oli huomiota herättävä, sillä yleisön käsitys oli, että Terserusta syytettiin siitä että hän tahtoisi kokonaan kieltää helvetin löytymisen.
Väitös tapahtui akatemiassa käytetyn tavan mukaan. Nuori ylioppilas istui respondenttina katederin alaosastossa, ja tämän tuli vastata kaikkiin vähäpätöisempiin muistutuksiin. Katederin ylemmässä osastossa istui Svenonius valmiina taisteluun niin pian kuin vaikeampi kiista oli odotettavissa.
Kun kello oli neljänneksen yli kahdeksan, avasi Svenonius väitöksen puheella, jossa hän erittäinkin pani painon sille että oli lujasti pidettävä kiini kirkon hyväksymästä opista. Vähinkin poikkeus siitä olisi semen atheismi (jumalattomuuden siemen). Varsinkin vaaralliset olivat kaikki koetukset vertailuiksi selittää semmoisia opinkappaleita, jotka ovat käsitettävät sanan yksinkertaisen merkityksen mukaan. Kohta, joka usein siten oli tulkittu, oli oppi Kristuksen todellisesta alasastumisesta helvettiin ja piinauspaikkaan, ja hänen siellä voitettu voitto ja triumfi, jota moni tähän aikaan, sanoi hän, tahtoi pitää ihmissatuna eli Wittenbergiin jääneenä munkkitaruna. Jokaisen, jolla on avoin sydän uskonnon korkeille totuuksille, täytyy ymmärtää, kuinka tärkeä se oli koko oppirakennukselle, jatkoi hän, että tämä alasastuminen helvettiin ja tämä voitto helvetin porttien yli olivat tosiasioita eikä käsitettävät vertailuksina Kristuksen piinasta ja kuolemasta. Että koko Kristuksen Jesuksen persona, Jumala ja ihminen, hautaamisen jälkeen on astunut alas helvettiin s.s.s. piinauspaikkaan, että hän itse on voittanut perkeleen ja hävittänyt helvetin voiman, jommoinen on oppi Sovinnon kaavassa, ja niin on se sananmukaisesti ymmärrettävä.
Sittenkun Svenonius laveasti oli selittänyt tämän asian ja tavanmukaiset molemminpuoliset tervehdyspuheet oli pidetty, aloitti väitöksen varsinainen vastaväittäjä, nuori ylioppilas jumaluusopillisesta tiedekunnasta. Kun tämä oli lopettanut, astui Jacobus Chronander esiin. Vaikka hän kuuluikin lainopilliseen tiedekuntaan, oli hän kumminkin niinkuin kaikki sen ajan ylioppilaat hyvin harjaantunut uskonnollisiin väitöksiin, ja sitä paitse olivat nämä väitökset pääasiallisesti kieliharjoituksia ylioppilaille. Sitä vastoin herätti hänen pukunsa silmiinpistävä komeus suurta huomiota, joka ei suinkaan näyttänyt yliopiston professorien, tuomiokapitulin jäsenien ja yleensä vanhempien miesten mielenmukaiselta. Lyhyenläntä samettinuttu sopi mukavasti ja somasti, ruskea, pitkä tekotukka oli huolellisesti silitetty ja kiharoitu, silkkisukat olivat ihkavalkeat, ja polveen asti ulottuvilla samettihousuilla oli se liiallinen uusimuotinen laajuus, jota vastaan Svenonius äskettäin oli saarnannut tuomiokirkossa, jolloin hän ijankaikkisen Jumalan nimessä oli varoittanut tämmöisten ylenpalttisten housujen käyttämisestä, ettei vapahtajamme Jesus Kristus niiden tähden lähettäisi hävittävää sotaa maahamme. Svenonius rypisti otsansa. Arvattavasti huomasi hän, ja ehkäpä ei ilman syyttä, tämän olevan tahallista uhkamielisyyttä, ja suurimmalla osalla kuulioita oli sama käsitys, niinkuin voi arvata siitä liikkeestä, joka syntyi kun Chronander astui esiin.
Chronander alkoi väitöksensä muutamilla muistutuksilla itse väitteitä vastaan, jotka muistutukset hän teki semmoisella itsensä alentavan ylevyyden ja pilkan vivahduksella, joka kohta teki kuulioihin hyvän vaikutuksen. Tottuneena lainopillisiin viisasteluihin ja osaten latinan kieltä täydellisesti, pani hän respondentin usean kerran pyörälle, ja joka kerta kuin tämä änkyttäen koetti selvitä vastaväittäjän logiikan kaikkien koukkujen avulla hämmennettyjen johtopäätösten sokkeloista, loisii tyytyväinen hymy oppineitten miesten huulilla.
Kun Chronander oli jatkanut lähes tunnin, teki hän kovalla käännöksellä respondentin viimeisen muistutuksen johdosta kysymyksen praeses’ille, oliko todellakin pyhässä raamatussa sanottu että Kristus oli astunut alas helvettiin, jota hän praeses’in suosiollisella luvalla tahtoi epäillä.
Praeses vastasi, että tässä ei ollut kysymys siitä, josko raamattu enemmän tai vähemmän selvillä sanoilla puhui tästä tapauksesta. Mutta raamatun sanoista Pietarin ensimmäisen epistolan kolmannessa luvussa: että Kristus "oli lihan kautta tosin kuoletettu, mutta Hengen kantta eläväksi tehty, jossa hän myös meni pois ja saarnasi hengille vankeudessa, jotta ei muinoin uskoneet, koska Jumala kerran Noan aikana odotti"; Paavalin kirjeessä Kolosseille: että Kristus "on ryöstänyt vallitukset ja väkevyydet"; Hosean 13 luvussa: "minä tahdon heitä päästää helvetin vallasta ja vapahtaa heitä kuolemasta"; kirjeessä Ephesiläisille 4 luvussa: "mutta se, kuin hän astui ylös, ei ole mikään muu kuin että hän ennen tänne astui alas, alimmaisiin maan paikkoihin", oli kirkko Jumalan antamalla oikeudella muodostanut kysymyksessä olevan uskonsäännön, joka tuli olemaan tärkeänä kohtana itse opissa.
— Mutta tämä uskonsääntö, väitti vastaväittäjä, ei ole juuri mikään todistus kirkon teräväjärkisyydestä, tiedämmehän että Kristus, kun hän oli ristillä kuollut, otettiin alas ja pantiin hautaan, josta hän kolmantena päivänä nousi ylös. Se oli siis näinä kolmena päivänä kuin hän kävi helvetissä; ajatus että hän tarvitsi kolme päivää voittaakseen perkeleen on alentava hänen jumalalliselle majesteetilleen, eikä vähemmän alentavaa olisi ajatella, että hän aikaisemmin olisi palannut ja paneutunut uudestaan hautaan, vaikka hän ei enää ollut kuollut.
Praeses selitti nyt loistavassa, korkeaoppisessa puheessa mitä lauseella descensus Christi ad inferos (Kristuksen alasastumisella manalaan) ymmärrettiin: että Kristuksen henki, ruumiin haudassa maatessa, astui alas manalaan, s.o. maanalaiseen paikkaan, jossa autuaitten esi-isien henget oleskelivat, jota paikkaa pyhässä raamatussa sanotaan Abrahamin helmaksi ja jota Kristus ristin päällä sanoi paratiisiksi, jossa hän ryövärin kanssa tuli olemaan vielä samana päivänä. Muutamat raamatun tulkitsiat arvelevat että tämä alasastuminen maanalaisten luo olisi tapahtunut kahdesti, ensiksi kun Kristus ristin päällä huusi: "Jumalani Jumalani, miksi minun ylönannoit", ja luulevat että Kristus silloin ihmisten syntien tähden kärsi kadotettujen tuskaa helvetissä. Mutta sittenkun hän kuolemansa kautta oli täyttänyt sovitustyön, astui hän jälleen alas syvyyteen ja voitti helvetin voiman. Mutta tähän tarvitsi hän jumalallisessa majesteetissään äärettömän pienen silmänräpäyksen, muun ajan ylösnousemiseensa asti vietti hän autuaitten henkien luona julistaen heille pelastusta ja ikuista elämää. Se paikka, jossa pyhät isät oleskelevat ylösnousemisen päivään asti ja jossa he vuosituhansia ovat odottaneet vapahtajaa on, niinkuin näkyy raamatun kertomuksessa rikkaasta miehestä ja Lazarus’esta, aivan lähellä perkeleen ja kadotettujen asuntoja. Mutta kadotettujen asuinpaikkoina sanoo raamattu olevan jonkun paikan eli kohdan äärimmäisessä syvyydessä, ja kun evankeliumissa kerrotaan Kristuksen ylösmenneen taivaasen, niin täytyi hänen, tullaksensa kadotettujen asunnoille, astua alas helvettiin; tästä näkyy, että kirkon oppi "descensus ad inferos" alasastunut maanalaisten tuo, s.o. helvettiin, on aivan oikea, vaikkakin pyhä raamattu ei nimenomaan siitä puhu. Ja jos Kristus ei olisi astunut alas helvettiin, missä olisi hän sitten saavuttanut voittonsa? Ei suinkaan maan päällä, sillä maan on Jumala luonut ihmisten asuinpaikaksi ja Jumalan astinlaudaksi; eikä myöskään taivaassa, sillä taivaassa asuu Herra Jumala ja taivaan sotajoukot, ja sieltä heitettiin saatana langenneiden enkelien kanssa ulos; siis täytyi sen tapahtua manalassa, kuoleman, perkeleen ja kadotettujen sielujen asuinpaikalla ja linnoitetussa linnassa. Hän voitti helvetin portit, kuuluu raamatussa. Tämä todistaa, että kadotettujen asunto on kuin linnoitettu leiri eli linna. Mutta kuka tohtii väittää että tämä suuri leiri, tämä mahdoton linna olisi maan päällä, valossa, Jumalan ja hänen pyhäin enkeleinsä silmäin edessä?
Puhe, joka esitettiin oppineen teologin koko innolla ja voimalla ja oli täynnä viittauksia kirjailioihin, joiden nimiä suurin osa kuulioista tuskin oli kuullut, teki huomattavan vaikutuksen. Säälivästi katsottiin nuoreen, komeapukuiseen vastaväittäjään, joka nähtävästi oli joutuva pulaan tämän syvän, valtavan opin edessä. Professorit katsoivat hymyillen toisiinsa, ja vanha tuomiorovasti Alanus nyökytti päätään myöntäväisesti suuren tekotukan alta, johon hänen rypistyneet, pergamentin näköiset kasvot terävine ja levottomine silmineen melkein kokonaan katosi, ja Chronanderin ystävät olivat hänen puolestaan levottomat ja hämillään.
Mutta nuori lakimies istui suorana ja hymyillen tuolillaan ja katsoi pelotonna praesestä silmiin, kun tämä lopetettuaan heitti häneen silmäilyn täynnä ylpeätä ylenkatsetta. Koko lukuisassa kuuliakunnassa oli yksi ainoa, joka ymmärsi Chronanderin iloisan itseensäluottamuksen. Se oli Petrus Torpensis, joka ollen akatemian apulainen istui alinna yliopiston opettajien seassa ja käsivarret ristissä nojautui seinää vastaan. Hänen pyöreillä, juomingissa vietetyn yön johdosta vielä punertavilla postillaan oli leveä hymy, ja hänen veitikkamaiset silmänsä tarkastivat kuuliakuntaa pysähtyäkseen vihdoin voitokkaalla katseella Svenonius’een katederissa.
Kun Svenonius oli lopettanut pitkän puheensa, istui Chronander hetken vaiti. Sitten sanoi hän harvaan ja erityisellä painolla:
— Praeses on esittänyt koko joukon hupaisia tietoja Kristuksen luulotellusta helvettiin alasastumisesta, ajasta, tavasta ja paikasta sekä piinapaikan asemasta ja rakennustavasta. Mutta tässä on praeses, valitettavasti kyllä, mennyt luvattomiin. Sovinnon kaava kieltää nimittäin expressis verbis omnes inutiles et curiosos qvestiones [selvillä sanoilla kaikki joutavat ja viisastelevat kysymykset] tämän uskonsäännön johdosta, sentähden että useimmat teologit ovat erimieliset käsityksessään sitä selittäessä, ja sentähden että ymmärtämättömät papit kaikenlaisilla saduilla semmoisesta luulotellusta alasastumisesta manalaan ovat pahentaneet Jumalan seurakuntaa ja matkaan saattaneet häpeätä kristinuskolle. Pyydän sentähden saada ehdoittaa seuraavan [johtopäätöksen]: Se, joka on valalla vannonut seuratakseen Sovinnon kaavaa, mutta poikkeaa siitä siten, että hän yleisessä väitöksessä selittää ja puollustaa joutavia, rikkiviisaita väitteitä, joista Sovinnon kaava kieltää väittämästä, hän on valapatto; mutta reverendus praeses [arvoisa esimies] on valalla vannonut noudattaakseen Sovinnon kaavaa; ergo: reverendus praeses on valapatturi.
Koko kuuliakunta oli täynnä hämmästystä tämmöisen ei ennen kuullun rohkeuden johdosta. Svenonius kalpeni ja puri huuliaan. Hän kiehui silminnähtävästi vihasta, mutta hän hillitsi itsensä täydellisesti ja vastasi:
— Minun nuori vastaväittäjäni ei näy voivan huomata eroitusta Sovinnon kaavan sanojen ja sen oikeauskoisuuden välillä, jonka ne sisältävät.
— Tähän on vaan muistutettava, puollustihe Chronander, että sillä oikeauskoisuudella, jota reverendus praeses puollustaa, ei ole mitään perustusta pyhässä raamatussa, jonka reverendus praeses itse on myöntänyt; mutta puhdas lutherilainen oppimme perustuu pyhään raamattuun; ergo on reverendus praeses poikennut puhtaasta lutherilaisesta opista.
Sinisenkalpeana kiukusta löi Svenonius nyrkkinsä katederiin.
— Suus kiini! kiljasi hän. Minä en istu tässä kauemmin suuntelemassa koiran haukuntaa. Mene kotiin lukemaan läksyjäsi. Semmoinen on enemmän sopivaa ylioppilaalle.
Chronander nousi hymyillen ylös, lopetti tavan mukaan väitöksensä somalla, kerskailevalla kiitospuheella, jossa hän kiitti praesestä siitä säädyllisyydestä, jolla tämä oli kuunnellut ja vastannut muistutuksiin, joka kumminkin kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, tuntui suorastaan pilkalta. Sitten meni hän istumaan muiden ylioppilaitten joukkoon, joista useimmat, niinkuin myös useat muutkin kuuliat, ilolla olivat nähneet hänen niin pahasti menettelevän kärsimättömyytensä ja ylpeytensä tähden sangen vähän rakastetun teologian professorin kanssa.
Svenonius katsoi nyt vaativasti Terserus’een, joka istui nojatuolissa yliopiston rehtorin vieressä. Terserus nousi ja meni vastaväittäjän paikalle. Hän alkoi pyynnöllä että praeses sallisi hänen keskeyttämättä selittää oman käsityksensä descensu Christi ad inferos, ei niin paljon praeses’in tähden, kosk hän kyllä tiesi ettei tämä suinkaan antaisi oikaista itseään, kuin kuuliakunnan tähden, jotta se tässä asiassa saisi oikean käsityksen hänen oikeauskoisesta mielestään. Sitten saisi praeses vastata niin paljon kuin haluaisi. Tähän antoi praeses myönnytyksensä, ja Terserus luki nyt tähän kuuluvat kappaleet katekismuksestaan, joissa hän oli esittänyt kirkkoisäin ja etevimpien lutherilaisten teologien mielipiteitä kysymyksessä olevasta uskonsäännöstä, jonka muutamat ovat arvelleet merkitsevän Kristuksen syvintä alennusta ja piinaa, toiset hänen voittoaan ja triumfiaan synnin, kuoleman ja helvetin porttien yli, joten tämä uskonsääntö kuuluu Kristuksen ylentämiseen. Hän kertoi Lutheruksen ja Sovinnon kaavan "terveellisen kehoituksen" että meidän "pitää pysyä yksinkertaisesti meidän kristillisessä uskossamme", eikä antautua laveihin, uteliaisin ja joutuviin kysymyksiin, joista "meille ei Jumala mitään ole ilmaissut." Sitten luki hän vielä kappaleita useampien oppineiden Wittenbergin teologien kirjoituksista, näyttäen siten toteen ettei hän vähintäkään ollut poikennut näiden käsityksestä. Selvästi ja yksinkertaisesti oli hän katekismuksessaan pysynyt kirkon opissa sekä uskollisena Lutheruksen ja Sovinnon kaavan varoitukselle ollut ryhtymättä kaikkiin semmoisiin kysymyksiin, jotka lutherilainen kirkko syystä hylkää paavin uskolaisissa, niinkuin: tapahtuiko alasastuminen helvettiin ennen tahi jälkeen kuoleman, oliko se vaan henki, hänen kuolematon personansa, joka astui alas sinne, tahi tapahtuiko alasastuminen ruumiin ja sielun kanssa yhtaikaa j.n.e. jotka kysymykset eivät rakenna Jumalan seurakuntaa, vaan ainoastaan matkaansaattavat riitoja ja meteliä sekä todistavat poikamaista turhamielisyyttä tahtoa tietää enemmän kuin luvallista ja sopivaa on.
— Reverendus episcopus, keskeytti Svenonius hänet, sallikoon että…
— Sallikaa minun puhua loppuun, älkääkä keskeyttäkö! sanoi piispa kiivaasti.
— Episcopus on academiae procancellarius, jonka tulee valvoa akatemian lakien ylläpitämistä, jotka määräävät, että kaikki väitökset ovat tapahtuvat placide, sine scommatibus, calumniis, injuriis, rixis, altercationibus, mutuis odiis ac interpellationibus [tyynesti, pistopuheitta, kujeitta, loukkauksitta, vihoitta, toritta, keskinäisittä vihoitta ja keskeyttämättä], jatkoi Svenonius.
— Se ei ole akatemian lakia vastaan, vastasi Terserus yhä enemmän kiivastuneena, että minä ensin saan puhua, te sitten vastata, ja siten voi kaikki käydä sine rixis et altercationibus. Jumala ja esivalta on pannut minut teidän kuin myös akatemiallisten harjoitusten tarkastajaksi, mutta ei teitä minun.
— Minut, vastasi Svenonius suututtavalla itsensä hillitseväisyydellä, on kuninkaallinen majesteetti määrännyt professoriksi tähän kuninkaalliseen akatemiaan. Sentähden on minun asiani puollustaa uskon ja opin puhtautta kaikkia väärennyksiä vastaan. Mutta se on opin väärennös kun ei tahdota ymmärtää Kristuksen alasastumista helvettiin tositapauksena, vaan koetetaan selittää sitä vertauskuvaksi. Se on juuri sitä, mitä reverendus episcopus noster tekee, ja minä olen siitä kovin surullinen mielessäni, sillä hän poikkeaa siinä oikeasta puhdasuskoisuudesta, poikkeaa Augsburgisesta tunnustuksesta ja suosii Calvinistejä.
Nyt ei Terserus voinut enää hillitä itseään. Pauhaavalla äänellä ja punaisena vihasta huusi hän:
— Jos joku typeryydessään suosii semmoisia perusteettomia mietteitä kuin descensus Christi ad inferos, joita hän on muilta kuullut, niin ei se ole hänen autuudelleen haitaksi. Mutta se, joka tekee sitä, vaikka häntä varoitetaan ja hänelle selvästi todistetaan asian toisin olevan, sekä seurakunnan pahennukseksi pysyy hyödyttömissä ja viisastelevissa kysymyksissään, hän on todellakin lähellä joutua harhaopin teille. Olisi parempi että pysyisitte Jumalan hengen antamissa uskonkappaleissa ja jättäisitte kaikki paavilliset kysymykset ja viisastelemiset sikseen. Nämä rikkiviisaat ongelmat ja väitteet, joiden kautta oikea oppi Kristuksen alasastumisesta turmellaan, ovat joko Jumalalta tahi perkeleeltä; mutta ne eivät voi olla Jumalalta, sillä siinä tapauksessa puhuisi Jumalan sana niistä expressis verbis [selvillä sanoilla], ja Jumalan sanassa ei löydy mitään todistusta niille; siis ovat praeses’in ongelmat ja väitteet perkeleeltä. Eikä se olekaan mitään ihme että niin on, jatkoi piispa, yhä enemmän kiivastuen, sillä praeses’in koko elämä näyttää, että hänellä on kuollut usko, jonka hedelminä eivät ole mitkään hyvät työt, maan minä, riita, kiukku, tora, eripuraisuus, puolueellisuus, joita apostoli Paavali luettelee Galatilaiskkirjan viidennessä luvussa kuuluviksi lihan töihin — elämä, jonka täytyisi olla sekä akatemialle että kirkolle korjaamattomaksi vahingoksi. Ja eikö hän ole ruvennut kaikissa saarnoissaan, väitöksissään ja luennoissaan, pidoissa ja missä tahansa hän on, huutamaan synkretistejä [lahkoisyhdistäjiä] vastaan koko kaupungissa? Vieläpä koko maan on hän täyttänyt huudollaan synkretismistä, niin että yleisö nyt luulee meidän täällä Turussa eroavan toisistamme uskonnon suhteen, josta voi seurata eripuraisuutta ja meteliä isänmaassa. Kaiken tämän tähden en minä voi pitää praeses’tä nuorison opettajana, vaan nuorison vietteliänä. Se, joka ei seuraa Lutheruksen oppia, ei ole puhdasuskoinen lutherilainen; mutta praeses ei seuraa Lutherusta, ergo (siis) ei praeses ole puhdasoppinen lutherilainen.
Tähän ankaraan hyökkäykseen vastasi Svenonius kylmäkiskoisella tyyneydellä:
— Se, joka yhdessä uskonkappaleessa pitää yhtä kalvinistein kanssa, on kalvinisti; mutta reverendus episcopus noster (kunnioitettava piispamme) pitää kalvinistein kanssa yhtä, ergo reverendus episcopus noster on kalvinisti. Augsburgin tunnustus lukee Kristuksen alasastumisen hänen ylentymiseensä, mutta reverendus episcopus noster lukee sen hänen alentumiseensa, ja on siten poikennut Augsburgisesta tunnustuksesta.
Terserus nousi kiivaasti.
— Tämä on päinvastoin sitä, mitä minä olen kirjoittanut katekismuksessani ja mitä tässä olen sanonut. Semmoista sanon minä operta calumnia'ksi, julkiseksi parjaukseksi, ja siihen en minä vastaa.
Terserus käänsi hänelle ylenkatseellisesti selkänsä ja sanoi kuulioille:
— Pitäkäämme kaikki kiinni kirkkomme opin sanoista, niinkuin ne kuuluvat, uskoen Kristuksen todellakin alasastuneen helvettiin ja samalla voittaneen perkeleen ja helvetin portit. Mutta millä tavalla hän saavutti voittonsa ja triumfinsa perkeleen ja kadotettujen henkien yli, siitä ei ole meillä kenelläkään tietoa, sentähden ettei sitä ole meille ilmoitettu.
Kun hän oli tämän sanonut, jätti hän salin, lopettamatta vastaväitöstään tavallisilla kohteliailla korupuheilla.
Svenonius, joka ei ensinkään näyttäynyt joutuneensa hämilleen, katsoi ympärilleen, ikäänkuin kehoittaen vielä muita vastaväittäjiä esiintymään, mutta rehtori nousi nyt ja ilmoitti, että aika jo oli kulunut eikä sopinut rikkoa akatemian sääntöjä, jonka tähden väitös täten oli lopussa.
Chronander ja Petrus Torpensis tapasivat toisensa portailla.
— No, sehän meni oivallisesti, sanoi Petrus, lyöden Jacobusta olkapäälle. Oli oikein hauskaa nähdä, kuinka tuo ylpeä pölkkypää kiukustui. Mutta Anna kaunottarelle saat kaiketi nyt sanoa jäähyväiset.
— Sen kyllä arvaan, sanoi Chronander huoaten.
— No niinpä menkäämme Mutterin luo huuhtomaan pois surun ja lohduttamaan itseämme sillä, että hän kyllä ottaa toisen. Varia et mutabilis est femina. [Vaihtuvia rakastava ja huikentelevainen on nainen.]
Hän tarttui Jacobus’en käsivarteen, ja niin he kulkivat käsikoukussa koulutorin yli Hämeenkadulle päin, ylioppilaisjoukon seuraamina, jonka teki mieli hauskassa seurassa tyhjentää tuoppi tahi pari rohkean vastaväittäjän kanssa.
Sinä päivänä oli ilo ylimmillään Mutterin kapakassa. Kapakan sali ja sen viereinen kammari oli täynnä ryypiskeleviä, tupakoitsevia ja laulavia ylioppilaita, puheita pidettiin Chronanderin kunniaksi, ja pereat (hävitköön) huutoja kaikui Svenonius’elle.
Vähää ennen kello kymmentä kuului raskaita askelia pimeällä kadulla. Se oli kaupunginvahti, joka käveli ympäri ja jonka velvollisuuteen myös kuului pitää huolta siitä, ettei ylioppilaat saaneet istua kellarissa ja kapakoissa myöhempään, kuin kello kymmeneen. Vahdin etupäässä kulki Pitkä Hindrich sauvoineen. Melu Mutterin kapakasta kuului jo kaukaa hänen korviinsa; hän käski vahdin astua nopeammin, ja hetkisen perästä seisoivat he sulettujen ikkunaluukkujen takana, joiden raoista Pitkä Hindrich kilistävien ylioppilaitten joukossa selvästi voi huomata Jacobus Chronanderin. Mielihalulla katsasti hän rakojen läpi, ja kun samalla huuto "pereat Svenonius, vivat Chronander" kaikui voimakkaista kurkuista, veti hän suunsa leveään nauruun. Tämän oli hän ilmoittava rehtorille, niin saisivat ylioppilaat maksun viimeisestä.
Pitkä Hindrich kulki vahdin kanssa katua eteenpäin. Silloin kuului meteliä ja kovia huutoja Mätäjärven puolelta. Vahti juoksi sinne päin, mutta kohta oli siellä kaikki hiljaa. He seisahtuivat ja kuuntelivat, vaan ei mitään kuulunut, ja kadulla oli pimeä kuin säkissä. Ainoastaan heikko valo näkyi vähän kauempaa samalla kadulla. Se oli nurkkalyhty, joka riippui seipäässään erään kapakan oven edessä. Muutamien minuuttien perästä istui vahti mukavasti siellä suuren, oluella tahratun pöydän ääressä mielihyvällä maistellen kapakoitsian olutta.
Pitkä Hindrich, joka jo aikaisemmin illalla oli ryypiskellyt melkoisesti, juopui kohta tapansa mukaan. Ryypiskelevät ylioppilaat olivat hänen mielessään, ja tämä kiihoitti hänen lakkaamatonta kostonhimoaan. Nythän oli oivallinen tilaisuus saada kiinni kaikki yhdellä kertaa. Muuta ei ollut tarpeen kuin nähdä, keitä ne olivat, sillä ikkunasta oli hän voinut nähdä ainoastaan Chronanderin.
Mutta hänen kehoitukseensa tulla mukaan, vastasivat hänen seuralaisensa, rauhallisia porvaria, joiden vuoro oli olla yövartioina kaupungissa:
— Emme jaksa enää juosta ympäri kaupunkia, tahdomme istua täällä juomassa; anna sinä ylioppilaiden olla rauhassa. He ovat kyllä siivoja poikia, kun vaan ei suututa niitä.
— Niinpä menen yksin, sanoi Pitkä Hindrich; olisipa kumma, jos pelkäisin muutamia ylioppilaspoikia.
Tultuansa Mutterin kapakalle, asettausi hän jälleen akkunan luo ja katsasti kellarisaliin. Silloin sattui hän sauvallaan koskettamaan ikkunaluukkuun, niin että rämähti. Ylioppilaat juoksivat ikkunan luo, avasivat luukut nähdäkseen, mitä se oli, ja nyt ei Pitkä Hindrich voinut hillitä itseään, vaan särki kaksi ruutua sauvansa läimäyksellä.
Ylioppilaat juoksivat kadulle ja piirittivät vahtimestarin.
— Tahdotteko tappaa minut! Tahdotteko tappaa minut! huusi tämä ja löi erästä ylioppilasta päähän.
Toinen tempasi sauvan häneltä. Silloin heitti vahtimestari kaapun päältään, veti esiin miekkansa ja löi sillä vastustajaansa selkään, tekemättä kumminkaan suurempaa vahinkoa, niin että ylioppilaan nuttu sai ammottavan reijän. Ylioppilaat syöksivät nyt, kuin yksi mies, Pitkän vahtimestarin kimppuun, ja ennenkuin tämä ennätti kohottaa miekkaansa uuteen iskuun, olivat he tarttuneet hänen käsivarsiinsa ja heittäneet hänet pitkälleen kadulle. Eräs ylioppilas löi häntä sauvalla ranteille, niin että hän päästi miekan, joka kilisten putosi kadulle, toinen otti sen ylös ja löi sen lappiolla muutamia kertoja vahtimestaria päähän, niin että otsa-nahka halkesi ja verta alkoi vuotaa.
Meteli kuului korttigaaliin asti, josta vahti kohta kiiruhti ulos keihäine, miekkoine, lyhtyineen, kun ylioppilaat kuulivat tämän tulevan juosten ja näkivät lyhtyjen liikkuvan valon Hämeenkadun päässä, lähtivät he pakoon, ja vahti löysi, tultuansa taistelukentälle, vahtimestarin yksinään makaamassa juovuksissa ja verisenä syvässä kadun loassa, sauvatta ja miekatta, sekä kaapun heitettynä ojaan, jossa kevätvesi kohisevana koskena kuletti rikkoja, perkeitä ja muuta likaa, joka päivän kuluessa pihoilta oli heitetty kaduille lisäämään sen syvää möhjäkerrosta. Säretystä ikkunasta pisti säikähtynyt kapakoitsia-eukko päänsä ja kysyi:
— Oo’ko tappanu’ hän’t?
— Ei näy olevan vaarallist’; mutt’ vattmästar’ on juovuksiss’ kuin sika, vastasi yksi vahtimiehistä.
Mutter sulki jälleen ikkunanluukkunsa. Vahti korjasi lyödyn ja vei hänet lähinnä asuvan parranajajan luo, jotta haava tulisi tarkastetuksi ja sidotuksi.
Seuraavana päivänä ilmoitettiin asia rehtorille. Ketään muuta ylioppilasta ei vahtimestari voinut ilmiantaa kuin Chronanderia, ja tätäkään ei hän voinut syyttää muusta kuin siitä, että hän oli istunut kellarissa kello kymmenen jälkeen ja että hän luultavasti oli ollut mukana huutamassa "pereat Svenonius" sekä myöskin hyökkäämässä vahtimestarin kimppuun. Kuinka monta ylioppilasta siellä oli ollut, ei hän myöskään tiennyt, ainoastaan että "heillä kaikilla oli ollut lasit ja piiput, ja oli heitä niin paljon, kuin kellarinsaliin mahtui." Saksalainen parranajaja, joka oli sitonut vahtimestarin haavan, sanoi että haava vähällä olisi voinut tulla hengenvaaralliseksi. Haavoitetulla oli neljä reikää päässä, kumminkaan ei pääkallon läpi, sekä pienempiä mustelmia käsivarsissa ja polvissa. Haavat, lisäsi hän, voivat kyllä tulla vaarallisiksi, "jos Hindrich ei varoisi itseään ja terveyttään, vaan yhä joka päivä joisi ja päihdyttäisi itseänsä."
Chronanderin käskettiin ilmoittamaan, kutka ylioppilaat sinä iltana olivat olleet Mutterin kapakassa. Hän kieltäysi, vaikka monasti kehoitettuna, sitä tekemästä, ja tuomittiin sentähden pantavaksi prubba’an, siksi kun asiasta saataisiin selkoa. Silloin astui Ericus Binningius esiin ylioppilasjoukosta ja ilmoitti julkisesti olevansa se, joka oli temmannut sauvan vahtimestarilta ja lyönyt häntä käsivarrelle, sekä vaati että Chronander vapautettaisiin. Myöskin muut ylioppilaat, jotka olivat ottaneet osaa tappeluun, vaikkapa vaan olleet kapakassa, seurasivat esimerkkiä ja ilmoittavat itsensä. Tämän johdosta päätettiin, että kaikkien niiden ylioppilaitten, jotta olivat osaa ottaneet tappeluun, piti mennä "prubba’an", kunnes asiaa ehdittäisiin likemmin tutkia. Niiden joukossa oli Chronander. Hän ei tosin ollut lyönyt vahtimestaria, mutta sanoi ottaneensa häntä käsivarresta. Hän tahtoi näet olla osallinen toverien kohtaloon.
Prubba oli suuruudeltaan keskinkertainen huone kirkkomuurissa; siinä oli lava makuusiana, penkkejä pitkin seiniä, yksi pöytä ja muutamia tuolia. Ovi oli harva ja heikko, ikkuna oli reikä, jossa oli rikkonainen lasi, ja välikattoa ei löytynyt ollenkaan. Seinät, pöytä, penkit ja ovet olivat täynnä piirrettyjä nimiä, sukkeluuksia, komparunoja ja irvikuvia, jotka muistuttavat niistä monista, jotka siellä olivat istuneet toinen toisensa jälkeen. Takkanurkassa oli hevoisen lannan jälkiä; pedelli, jonka hoidossa prubba oli, oli näet äskettäin pidetyillä markkinoilla kannusta olutta vuokrannut satunnaisesti tyhjän huoneen parille talonpojalle hevoistalliksi — josta omavoittoisesta keksinnöstään hän oli saanut kunnon torat ylioppilailta, ja tarpeellisen muistutuksen rehtorilta.
Seuraavana päivänä kutsuttiin ylioppilaat taas konsistorioon. Sekä akatemian ulkopuolelle että etehiseen oli kokoontunut suuri joukko ylioppilaita ja porvaria, jotka viimemainitut olivat jättäneet konsistorioon kirjoituksen, missä valittivat ylioppilasten käytöstä ja vaativat ankaraa rangaistusta heille, koska muuten ei kukaan porvari voinut turvallisesti tehdä vahtiansa öillä.
Rehtori otti kirjoituksen vastaan, ja kun hän oli lukenut sen, sanoi hän arvollisuudella porvarille, joka oli jättänyt kirjoituksen:
— Jos joku ylioppilas on harjoittanut jotakin vääryyttä ja jäänyt rankaisematta, niin astukaa esiin ja todistakaa se. Muutoin tulemme niin menettelemään, ettei kukaan tule hulluuttansa hyväkseen nauttimaan; vaan se, joka syntiä tekee, sitä rangaistaan.
Ylioppilasten voitokkaasti hymyillessä ja heidän ivansa esineenä vetäysi porvari nöyränä, hattu kädessä, jälleen pois joukon läpi.
Kohta sen jälkeen syntyi liikuntoa käytävässä. Maaherra, oikeuspormestari ja kaupungintoimitsia astuivat nyt sisään. He olivat pyytäneet saada olla läsnä asiaa tutkittaessa, koska se koski hyökkäystä paljastetuilla aseilla erästä virkatoimissaan olevaa kaupungin palveliaa vastaan ja siis oli hengen asia, varsinkin jos vahtimestari, niinkuin luultava oli, kuolisi haavoistaan. Rehtori oli julistanut, että he tosin, jos tahtoivat esiintyä asianomistajina, saisivat olla läsnä, mutta että siviili-virkamiehinä heidän ei ollut sekaantuminen konsistorion toimiin.
He tulivat nyt ja saivat paikan erään pöydän ääressä konsistorion kokoushuoneessa.
Kun tutkinto ja vierasten miesten juurtajaksainen kuulusteleminen oli päättynyt, jolloin yllämainittu tapaus kaikkine sivuseikkoineen tuli toteen näytetyksi, nousi maaherra ja vaati, että ne ylioppilaista, jotka olivat tehneet väkivaltaa kaupungin vahtimestarille, lähetettäisiin linnan vankilaan.
Silloin luki rehtori kuningatar Kristiinan yliopistolle antamat etuoikeudet, joiden mukaan akatemialla oli oma tuomiovaltansa, sekä vielä akatemian kanslerin, valtionvalvojan Pietari Brahen lausunnon samanlaisessa, kymmenen vuotta ennen Upsalassa nostetussa kysymyksessä, vieläpä muistutti Upsalan yliopiston esimerkkiä, jossa samaa järjestystä aina oli noudatettu. Tämän johdosta julisti rehtori, että konsistorio pidätti itselleen täyden tuoimio-oikeuden asioissa, jotta koskivat ylioppilaiden rikoksia, jonka jälkeen maaherra nousi ylös ja meni pois pormestarin ja kaupungintoimitsian seuraamana.
Kun nämä olivat menneet, päätti konsistorio, että tappeluun osaa-ottaneiden ylioppilaiden jälleen piti mennä prubba’an, siksi kuin vielä muutamia vieraita miehiä oli kuulusteltu.
Nyt tuli iloinen elämä prubbassa, jommoista sen vanhat seinät eivät vielä koskaan olleet nähneet. Petrus Torpensis lähetti salaa ylioppilaille olutta ja espanjan »viiniä sekä soitto-niekkoja rumpuine torvineen, ja siellä "melskattiin, juotiin ja huudettiin", niin että koko kirkkokorttelissa tuskin kukaan sai unta silmiinsä sinä yönä. Varhain seuraavana aamuna meni rehtori, jolle asiasta nyt ilmoitettiin, sinne tekemään metelistä lopun. Hän tapasi pedellin juopuneena ja nukkuneena rappujen alimmaisella portaalla, prubban ovi oli nostettu paikoiltaan ja heitetty eräälle hautakivelle kirkkomaalla; mutta ylioppilaat istuivat ryypiskellen ja laulellen suuren leimuavan takkavalkean ääressä soitto-niekkojen, paraan mukaan, rumpujaan ja torviaan päristäessä. Hälinä ja melu oli niin suuri, että sen olisi luullut herättävän kuolleetkin, jotka olivat haudatut kirkkoon ja kirkkotarhaan.
Kun rehtori, valistunut ja vapaamielinen Andreas Thuronius, joka oli saavuttanut nuorison kunnioituksen ja rakkauden arvollisen vastalauseensa kautta hengen rangaistustuomiota vastaan, johon konsistorio oli langettanut loihtimisesta syytetyn ylioppilaan Colenius’en, näkyi ovessa, hiljeni meteli, ja ylioppilaat nousivat, paljastivat päänsä ja asettuivat niiden toverien eteen, jotka olivat liiaksi ryypiskelleet. Rehtorin kysymykseen, miten he uskalsivat harjoittaa semmoista, akatemian sääntöjä vastaan sotivaa »vallattomuutta, vastasi Chronander, että huhtikuun yö oli ollut kylmä ja prubba niin huonosti varustettu, jotta heidän oli täytynyt ostaa puita ja muutoinkin tehdä, mitä voivat, pysyäkseen lämpiminä. Rehtorista oli kaikki tämä, vaikka hänen täytyi virka-arvonsa tähden pysyä ankaran näköisenä, niin hullunkurista, että hän oli vähällä purskahtaa nauruun. Hän käski nyt ylioppilaiden jättämään ovettoman prubban ja jokaisen hiljaa ja ääneti menemään kotiinsa, jota käskyä ylioppilaat lupasivat noudattaa.
Kun rehtori ankaralla katseella oli kääntänyt heihin selkänsä ja poikennut Vanhalle Kirkkokadulle, ei hän voinut olla sydämmellisesti naurahtamatta.
— Niin, niin, ne ylioppilaat, sanoi hän, ne ovat aina samanlaisia. Vähempiä hullutuksia emme mekään tehneet minun ylioppilas-aikanani Wittenbergissä. Siivoja poikia kaikissa tapauksissa, kun vaan heitä oikein ymmärtää, lisäsi hän, kun hän seuraavassa kulmassa katseli taaksensa ja näki kuinka ylioppilaat, totellen hänen käskyään, hiljaa hajosivat eri haaroille.
Samana päivänä langetti konsistorio heidän tuomionsa. Se kuului seuraavasti:
"Koska syytetyt ylioppilaat ovat nuoria, sekä tähän asti ovat näyttäneet olevansa hiljaisia, siivoja, sävyisiä ja oppivaisia; koska he eivät ole tappelua aikoneet, vaan hän, joka tuli haavoitetuksi ja joka löi heitä ensin sauvalla sekä sitten miekalla; koska häntä vastaan eivät ole käyttäneet aseita ja miekkoja, vaan paljaita käsiään, mutta sitte, kun hän hyökkäsi heidän päällensä, ottivat hänen oman aseensa; koska he pimeän tähden eivät huomanneet, että he löivät häntä liian kovasti; koska hän ei ollut virkatoimessaan johtamassa kaupunginvahtia, vaan oli jättänyt tämän kapakkaan, ja koska ylioppilaat ovat kunniallisten ja ansiollisten miesten lapsia, joiden tulevaisuutta ei tämän asian tähden voi hyvällä omallatunnolla turmella, niin ei senatus academiae voi langettaa heitä suurempaan rangaistukseen, kuin mitä he jo ovat kärsineet prubbassa. Mutta koska ovat meteliä pitäneet prubbassa, vetäkööt sakkoa kukin kaksi taaleria rahassa."
Kun tuomio oli julistettu, seisoivat sekä syytetyt että myös lukuisa joukko heidän toveriaan, jotka olivat olleet sangen levottomia heiden tähtensä, vielä kadulla ja tervehtivät kolmikertaisella "vivat"-huudolla rehtoria ja konsistorion jäseniä, kun nämä lähtivät akatemiasta.