V.
Kesä oli kulunut, syksy tullut, ja ylioppilaat sekä professorit kokoontuivat jälleen Turkuun työtään aloittamaan. Piispa Terserus oli Tukholmassa, jonne hän Svenonius’en syytöksen tähden oli kutsuttu teologisen tutkiakunnan edessä, johon kuului piispoja, tuomiorovastia, kirkkoherroja ja teologian professoreja, selittämään mielipiteitään riidanalaisissa kysymyksissä. Kerrottiin että piispa, pää-asiallisesti pysyen ennen lausumissa mielipiteissään, oli tehnyt muodollisia myönnytyksiä muissa pykälöissä, mutta että häntä ei oltu voitu saada muuttamaan mielipiteitään Kristuksen helvettiin alasastumisesta. Tämän johdosta oli hän kirjoittanut ystävilleen konsistoriossa: "Tässä asiassa tahdon uskollisesti pysyä, ja omatuntoni on minulle tahtoa rakkaampi; ja niinkuin tahdon suoda muiden tässä asiassa pitää mielipiteitään, niin olen myös siinä hyvässä toivossa, että muut tekevät samoin minulle."
Sillaikaa oli huhu alkanut levitä, että Terserus tuomittaisiin piispan viralta pois ja Svenonius tulisi hänen jälkeisekseen. Tämä, että itse piispa pantaisiin viralta herjauksen tähden, oli jotakin, jota ei ennen oltu kuultu, ja antoi varsinkin yleisessä kansassa aihetta mitä kummallisimpiin kertomuksiin, olletikin kun muutamia vuosia aikaisemmin erästä teologian professoria, iäkästä Martin Stodius’ta, oli todenteolla syytetty siitä, että hän muka oli tehnyt liiton perkeleen kanssa ja pitänyt hänen kanssaan salaista kanssakäymistä öisin eräällä korkealla vuorella Nummen kirkon luona, mikä vuori oli pahassa maineessa, sentähden että perkeleen sanottiin siellä muinoin pitäneen kokouksia uskottujensa kanssa. Konsistorio oli tuominnut Stodius’en viralta pois, ja vaikka akatemian kansleri, kreivi Pietari Brahe oli hylännyt tämän tuomion, uskoi kansa kumminkin, että jotakin pahusta todellakin oli ollut syytöksen perusteena. Ympäri koko maan puhuttiin sen lisäksi, kuinka eräs ylioppilas oli myynyt sielunsa perkeleelle rahasta, sitten tullut riivatuksi ja nyt nähtiin juoksevan ympäri Turun kaduilla ihan järjettömänä; että toinen ylioppilas, nimeltä Colenius, joka oli houkutellut häntä siihen, oli tuomittu kuolemaan, perkeleen kanssa liittoon käyneenä, ja nyt istui Turun linnan vankitornissa, siksi kun hän mestattaisiin ja poltettaisiin torilla, joka tapahtuisi niin pian kuin hänen tuomionsa tulisi vahvistetuksi.
Oppimaton ja taikauskoinen kansa, joka ei ymmärtänyt uskonnollisia sanansaivarruksia ja joka sentähden haki jotakin käsitettävää syytä Terserus’ta vastaan tehtyyn syytökseen, luuli että piispa oli ollut paholaisen kanssa liitossa ja tahtonut tälle myydä seurakunnan sielut. Palkkioksi tästä tekisi paholainen muka hänet paaviksi, ja sentähden tahtoi piispa nyt seurakuntaa kääntymään katoliseen uskoon. Nämä huhut levenivät ja niitä uskottiin sitä enemmin, kuta enemmin puhe Terserus’en viralta pois panosta tuli todenmukaiseksi.
Tersevus’en vaimo oli hänen luonaan Tukholmassa, ja Turkuun jäänyt perhe oli mitä suuremmassa levottomuudessa. Neiti Heblan posket olivat surusta ja huolesta käyneet vallan kalpeiksi. Hän askaroitsi ääneti ja hiljaa, niinkuin ennenkin, mutta hänen ilomielisyytensä ja onnellinen hymynsä olivat poissa. Täti Gudelina pudisti päätään. Hän arveli, ettei käynyt laatuun, että lapsi noin kuihtui, ja hän katsoi häneen niin lämpimästi ja osaa-ottavaisesti. Ystävällisen eukon vanhat silmät huomasivat kyllä, etteivät Heblan posket kalvenneet yksin surusta isän tähden. Ei, jotakin muuta oli hänen sydämmensä pohjalla, joka pakoitti sitä ikävöimään ja suremaan.
Eräänä päivänä tuli neiti Gudelina kotiin torilta punaisena ja hengästyneenä. Heittämättä yltään päällysvaatteitaan, meni hän Heblan luo ja sanoi:
— Niin paljon ylioppilaita on jo tullut kaupunkiin. Kohtasin juuri
Andreas’en Jakob Wollen kulmassa.
Punaisena kuin ruusu, nousi Hebla ompelunsa äärestä, otti kiiruusti hatun ja kaapun päälleen ja sanoi:
— Minä menen vähän kävelemään. Hyvästi siksi, ratas, kulta tätini.
Hän oli jo ovella, ja nopealla nyökkäyksellä katosi hän alas portaita myöten.
Gudelina katsoi hänen jälkeensä tyytyväisesti hymyillen.
— Niin, niin, ne lapset! sanoi hän itsekseen. Mutta kylläpä Andreas onkin oikein harvinainen ja kunnon poika. Aivan oikein; he poikkeavat Karjakadulle. Hän ymmärsi siis mitä tarkoitin, kun sanoin että Heblan olisi tehtävä pieni kävely Kupittaan lähteelle, nauttiakseen raitista ilmaa. He tarvitsevat kyllä saada olla vähän kahden kesken, jotta saavat puhua häiritsemättä niin pitkän eron jälkeen.
Kun Hebla ja Andreas olivat kääntyneet kadun kulmassa, jätti Gudelina tyytyväisellä nyökkäyksellä ikkunan ja meni töihinsä.
Molemmat nuoret näkivät toisensa ilolla, jota ei kumpikaan huolinut salata. Heblan hienot posket olivat jälleen saaneet kauniimman ruusunvärin, silmät säteilivät ja suu hymyili. Andreas, jonka ihon kesän aurinko ja terveellinen ilma maalla oli ruskeuttanut, ei voinut luovuttaa onnellisia, ihailevia silmiään hänestä. Ajattelematta muuta kuin toisiaan, kulkivat he vilkkaasti puhellen eteenpäin. Kulmassa, jossa Hämeenkatu yhtyi toriin, eli niin sanotussa Kuopassa, seisoi tavallisuuden mukaan joukko ylioppilaita. He kiiruhtivat näiden ohitse, eikä Hebla edes huomannut, että muutamat häntä tervehtivät. Antti Marthens’in kellarissa istuivat Petrus Torpensis ja Jacobus Chronander avatun ikkunan vieressä, kummallakin tuoppi olutta edessään. He nyökäyttivät päätään Andreas'elle, mutta tämä ei sinnepäin katsonutkaan.
Kupittaan eli Pyhän Henrikin lähde oli eräässä lehdossa eli puistossa itäänpäin kaupungista. Jo pakanuuden aikana oli sitä käytetty uhripaikaksi; katolisuuden aikana oli se vielä suuremmassa maineessa pyhyydestään, taru kun kertoi piispa Henrikin antaneen siinä kastaa ensimmäiset kristinuskoon käännetyt suomalaiset. Lähteen viereen oli rakennettu rukoushuone, ja itse lähde, joka oli syvällä maan sisässä, oli varustettu ämpärillä ja vivulla. Täällä oli käynyt sairaita koko Suomesta uhraamassa rahoja lähteesen, juomassa sen vettä ja muistoksi parantumisestaan ripustamassa votiivitauluja rukoushuoneesen. Jäännöksenä pakanuuden ajoilta oli Turun kaupungin asujamilla tapana kokoontua puistoon Juhannus-yönä uhraamaan lähteesen, polttamaan juhannuskokkoja sen ympärille ja huvittelemaan tanssilla ja laululla. Uskonpuhdistuksen jälkeen tiedettiin tämä, mutta vanhaa tapaa noudatettiin vielä kauan, kunnes kappeli vihdoin revittiin alas ja maistraatti pani sinne vahdin, joka ajoi taikauskoisen kansan pois. Vielä uskonpuhdistuksen jälkeen oli lähde kirkon oma, jonka kustannuksella ylläpidettiin ämpäri, vipu sekä rakennus, sisältävä tuvan ja kammarin, missä katolisena aikana oli asunut rukoushuoneen pappi, jonka toimena oli ollut koota lähteesen uhratut rahat. Vaikka lähde nyt tosin oli kadottanut merkityksensä uhripaikkana, niin että siellä ainoastaan yksi tahi toinen alhaisemmasta kansasta enää harjoitti taika-uskoaan, oli puisto kuin minkin kaupungin nuorison suosittu kokouspaikka, joka edelleenkin juhannus-aattoiltoina tuli sinne polttamaan kokkoja ja tanssimaan.
Kun Hebla ja Andreas saapuivat hautausmaalle, joka oli Karjakadun päässä — karjakaduksi sanottiin tätä katua sentähden, että kaupungin karjaa tätä myöten ajettiin Kupittaan takana olevalle laitumelle, jolloin katu oli aivan täynnä eläimiä — poikkesivat he vasemmalle, Kupittaalle johtavalle tielle, ja hetkisen kuluttua olivat he puistossa.
Kesäpäivä oli kaunis ja aurinko hellitteli puiston vanhoja riippakoivuja ja viheriää nurmikkoa. Linnut visersivät puissa, mehiläiset surisivat kukkivassa apilaassa ja laitumella kuuluivat lehmien kellot. Muutoin oli kaikki tyyntä ja hiljaista kuin varhaisena pyhä-aamuna.
He olivat yksin puistossa, jossa tavallisesti kävi ihmisiä ainoastaan illoin. Käveltyään hetkisen puitten välissä, istuutuivat he eräälle penkille lähteen viereen. Niinä kahtena kuukautena, joina eivät olleet tavanneet toisiaan, näinä pohjolan kesä-kuukausina, jolloin koko luonto on täynnä riemua ja elämänhalua ja jolloin lintujen suloisa viserrys, tuomen ja pihlajan tuoksu, koivun viheriät häilyvät lehdet ja järvien purpuranväriset, äärettömät kuvastimet tuudittavat sydämmen hiljaisiin, haaveksiviin unelmiin, tänä aikana, jolloin alinomaa olivat ajatelleet toisiaan, oli heidän ennen tietämätön rakkautensa puhjennut täyteen kukoistukseen. Ja nyt, kun he yksin istuivat toistensa vieressä hiljaisessa puistossa ja heidän silmänsä ilmaisi heidän kummankin yhteisen salaisuutensa, eivät he voineet vastustaa tunteiden kuohua. Andreas otti Heblan hienon, lämpimän käden käsiensä väliin, Hebla taas nojasi päänsä hänen olkaansa vastaan; ja tietämättä, mitä hän teki, suuteli Andreas häntä koko vilpittömän ja hartaan rakkautensa lämmöllä. He istuivat sitten kauan käsi kädessä puhellen, kuinka olivat ajatelleet toisiaan ja toivoneet kesän pian loppuvan, jotta saisivat jälleen yhtyä. Mitään muuta eivät he voineet ajatella; muu maailma eteni sinertävään kaukaisuuteen, ja koko heidän olemuksensa suli heidän rakkautensa ensimmäiseen hiljaiseen keväiseen onnellisuuteen.
Kun Hebla tuli kotiin iloisena ja onnellisena, näki neiti Gudelina, ettei hän ollut erehtynyt miettiessään syitä rakkaan lapsen kalpeuteen. Hän ei kumminkaan kysynyt mitään, eikä Heblakaan mitään virkkanut. Mutta hänen surumielisyytensä oli poissa. Hän otti pienen sisarensa Annan syliinsä, puheli ja leikitteli hänen kanssaan, niinkuin ennen, ja Gudelina, joka oli mennyt tarkastamaan piikojen askareita, kuuli heidän raittiin, hopeanheleän naurunsa keittiöön saakka.
Pienessä, matalassa huoneessaan porvari Davidsson’in vähäisessä talossa Ryssänmäellä istuivat päivän työn lopetettua Daniel Juslenius ja Andreas Aschelinus ja rakensivat tuulentupia siitä kiiltävästä aineesta, joka nuorisolla on niin runsaasti varastossa: elämän halusta, hyvästä tahdosta ja hyvistä toiveista. Daniel oli pitkällään yhteisellä vuoteella, jonka siniraitaiset uutimet olivat heitetyt sivulle sängynlaitojen yli, ja poltti pitkää piippua; Andreas istui arkkunsa päällä, nojaten selkänsä seinää vasten.
Daniel oli päättänyt tulla maisteriksi. Väitöskirjaksi, joka siihen vaadittiin, aikoi hän kirjoittaa Turun kaupungin historian, joka häntä oli miellyttänyt aina siitä asti, kun hänen vanha iso-isänsä oli hänelle kertonut katolisen ajan Turusta, Danielille oli hänen rakas Turkunsa kuin vanha kirja kuluneine lehtineen, jonka kirjoituksesta hän tahtoi saada selkoa, ja tästä oli hän uneksinut siitä saakka kun hän ensi kerran poikana eräänä sateisena syyspäivänä, istuen isänsä edessä hevosen selässä ja melkein kokonaan kätkettynä hänen kaapuunsa, ratsasti kaupunkiin Aningaisten tullista, alkaakseen katedraalikoulussa opintojaan.
Myöskin Andreas aikoi pyrkiä maisteriksi. Tulevaisuutensa oli hän ajatellut jossain pappilassa maalla, yksinkertaisen kansan keskuudessa, sen opettajana, neuvonantajana ja esikuvana. Siellä hän oli toivonut saavansa elää ja vaikuttaa niin pian kuin mahdollista; siellä oli hän aikonut sepittää laulujaan isänsä ja äitinsä kielellä, suomenkielellä, lauluja, jotka käsittelisivät kaikkea sitä ihanaa ja hyvää, jota elämä tarjoo ihmiselle, kun tällä on puhdas ja nöyrä sydän. Niin oli hän haaveksinut ja ajatellut aina siihen asti, kun hän tapasi Heblan aamupäivällä. Nyt tahtoi hänkin tulla maisteriksi ja sitten hakea apulaisviran akatemiassa, tullakseen aikaa voittani professoriksi.
Liian rusoittavat tulevaisuuden unelmat olivat kumminkin Andreas’elta hajoavat jo seuraavan päivän auringon noustessa. Kun hän, näet, varhain aamulla tahtoi mennä Heblaa tervehtimään, otti hänet vastaan neiti Gudelina, jonka ystävälliset silmät olivat punaiset itkusta. Andreas kalpeni ja hänen silmänsä pimenivät.
— Onko jotakin tapahtunut Heblalle? kysyi hän.
Mitään sanomatta antoi Gudelina hänelle kirjeen. Se oli piispalta.
Piispa ilmoitti siinä omaisilleen, että hän vihamiestensä toimesta oli menettänyt piispanvirkansa. Se oli, kirjoitti hän, korkeiden herrain kosto siitä, että hän kenestäkään huolimatta oli harrastanut köyhän kansan ja valtakunnan parasta; että hän olisi harhaoppinen, siitä eivät he, vaikka olivat kovasti ponnistaneet, olleet voineet saada häntä vakuutetuksi. Valittamalla tahtoi hän sentähden, nojautuen hyvään omaantuntoonsa, kaataa sen solvauksen ja häpeän, jonka olivat koettaneet syöstä hänen päälleen, ja hän kehoitti omaisiansa olemaan joutumatta epätoivoon. Samalla määräsi hän, että he vielä samana syksynä tulisivat Tukholmaan. Siellä vietettäisiin sitten joulun aikaan Heblan kihlajaiset hänen serkkunsa, Svean hovioikeuden asessorin, Olaus Bjugge’n kanssa. Tämä, joka usein oli oleskellut heidän luonaan Heblan lapsena ollessa, oli jo siihen aikaan ruvennut rakastamaan häntä, kirjoitti isä, ja nyt, kun Hebla oli täyttänyt viisitoista vuotia, oli hän pyytänyt häntä morsiamekseen, johon pyyntöön isä myös Heblan puolesta oli suostunut. Keväällä tulisivat häät vietettäviksi. Piispa ilmoitti kirjeessään sydämmellisen ilonsa siitä, että hänellä näinä vastoinkäymisien päivinä oli edes onni nähdä Heblan tulevaisuuden turvattuna ja hänen yhdistettynä mieheen, joka kaikissa suhteissa ansaitsi kunnioittamista ja jota Hebla lapsuudessaan oli ihaillut. Tyttären kohta tapahtuva naiminen, kirjoitti piispa, muistutti häntä Heblan Herrassa nukkuneesta äidistä, jonka kaltainen Hebla täysin oli. Samoin kuin Hebla nyt, oli hänen äitinsäkin ollut aivan nuori, ei viittätoista ikävuottansa täyttänyt, kun hän meni naimisiin, ja jo silloin kun tämä vielä oli vilkas leikkisä lapsi, oli hän, piispa, ruvennut rakastamaan häntä. Viisitoista häiritsemättömän onnen vuotta oli hän sitten lahjoittanut hänelle, kunnes hän kuoli lapsenvuoteesen, saatuansa nuorimman poikansa, joka surun lapsi seurasi äitiään hautaan. Ja nyt, vastoinkäymisten ja murheitten, kärsimyksen ja vainon päivinä tuli vainaja elävässä esikuvassaan, tyttäressään, ojentamaan hänelle ilon ja rauhan palmua.
Tämä oli piispan kirjeen sisältö, joka ilmaisi hänen liiallisesta kiihoituksesta sangen lannistunutta mielialaansa.
Andreas istuutui tuolille, salaman iskun saaneena. Hän näki selvään, että hänen nyt oli sanottava jäähyväiset elämänsä onnelle. Hän tunsi Heblan liian hyvin, tietääkseen ettei tämä silmänräpäystäkään epäilisi tehdessään sitä, mitä häneltä hänen velvollisuutensa vaati. Kasvatettuna ankarassa Jumalan pelvossa ja tottuneena pitämään isänsä käskyjä Luojan tahtona, olisi Hebla aina nöyryydellä totellut niitä, vaikkakin hänen sydämmensä olisi surrut — sitä enemmin tekisi hän sen nyt, kun hänen isänsä oli surusta ja onnettomuudesta murtunut ja odotti häneltä ainoata ilon vilahdusta, jota elämä nykyjään voi tarjota hänelle.
Vanha Gudelina, jolle Hebla oli kertonut kaikki, taputti Andreasta ystävällisesti olkapäälle ja käänsi pois kasvonsa, salatakseen kyyneleensä. Mutta Andreas nojasi päänsä hänen käsivarttansa vastaan ja sanoi itkien:
— Minä rakastan häntä koko sielustani, tuntuu sentähden niin raskaalta erota ainaiseksi.
— Rakas herra Andreas, lohdutti Gudelina, kyynelten virratessa alas hänen poskiaan. Niin on maailman meno. Mutta Herra johtaa kyllä kaikki parahimpaan. Harvat ovat ne, joiden kaikki sydämmen toiveet elämä täyttää. Samaa raskasta kohtaloa, joka nyt kohtaa Heblaa, on hänen äitinsä tuntenut, vaikkei kukaan muu kuin minä nähnyt hänen kyyneleitään. Mutta Herra muutti hänen surunsa iloksi, ja hän oli onnellinen jalon miehen kanssa, kunnes Jumala kutsui hänet pois paristamme.
— Saanko tavata Heblaa? kysyi Andreas hetkisen jälkeen melkein kuulumattomasti.
— Ette, hän ei tahdo sitä, vastasi täti. Hän on luvattu toiselle morsiameksi, ja hänen täytyy sentähden koettaa unhottaa. Hän tahtoo lähteä näkemättä teitä, sillä jos hän tapaisi teidät, tulisi ero vaan sitä vaikeammaksi ja hänen kohtalonsa kantaminen nöyryydellä yhä raskaammaksi. Mutta hän lähettää minun kauttani teille sydämmellisimmän tervehdyksensä Herrassa, ja hän pyysi minun sanomaan, että hän aina on kätkevä kuvanne sydämmessään rakkaana ja uskollisena ystävänä.
Hän ojensi hänelle kätensä. Ylioppilas tarttui siihen molemmin käsin.
— Sanokaa, etten koskaan ole unhottava häntä, nyyhkytti hän, ja suuteli jäähyvåisiksi kuihtunutta, taloustoimista ja enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden työstä karkeaksi tullutta kättä, jonka kumminkin vanhan sydämmen runsasmääräinen hyvyys teki pehmeäksi ja lämpimäksi.
— Jumala olkoon teidän kanssanne, rakas herra Andreas! sanoi eukko ystävällisesti. Hän vahvistakoon teitä, kunnes tämä koetuksen hetki on ohitse.
Sitten saattoi hän hänet ylimmäiselle portaalle ja kiiruhti sen jälkeen
Heblan luo.
Hän tapasi tämän semmoisena kuin oli hänet jättänyt, kalpeana ja surumielisenä, mutta tyynenä. Kuolemanväsyneellä, värisevällä hymyllä kuunteli hän tätinsä kertomusta. Kun Gudelina oli lopettanut, sanoi hän:
— On kai parasta, että rupeamme valmistaumaan matkalle, niin että voimme lähteä tulevalla viikolla.
Gudelina heitti häneen salaisen silmäyksen.
— Aivan kuin äitinsä, ajatteli hän. Jumala auttakoon, että tämä myös päättyisi yhtä onnellisesti.
Myöhemmin päivällä tuli Anna Svenonia tapaamaan Heblaa. Hän oli isältään saanut kuulla piispan viralta pois-panemisesta ja paikalla noussut sekä ottanut hattunsa ja kaapunsa.
— Mihin menet? kysyi isä.
— Heblan luo, vastasi Anna, huolimatta niistä säikähtyneistä viittauksista, joita äiti teki hänelle.
— Jos sinä astut piispan kynnyksen yli, niin on minun kiroukseni kohtaava sinua, sinä kelvoton lapsi! huusi isä.
Anna ei vastannut, vaan kiiruhti pois.
Kun Anna tuli Heblan kammariin, juoksi tämä itkein hänen syliinsä. Anna koetti lohduttaa häntä, mutta Hebla pudisti vaan päätään.
— Sinä et tiedä kaikkia, kuiskasi hän, ja kertoi nyt uskolliselle ystävälleen eilispäivän riemuisan onnen ja aamun synkän epätoivon.
Anna ei sanonut mitään, mutta sulki hänet kovasti rintaansa vasten.
— Sinä et tiedä, kuinka katkeraa on rakastaa, valitti Hebla silmät ummessa.
Anna huokasi syvästi.
— Enkö tiedä! sanoi hän. Sinä vieno, hento lapsi, jos se voi lieventää sinun suruasi, että minäkin kärsin samaa kipua kuin sinä, niin tiedä, että minä ensimmäisestä silmänräpäyksestä olen rakastanut Jacobus Chronanderia.
— Sinä rakastat häntä? kysyi Hebla ja katsoi Annaan kyynelsilmin.
— Niin, mutta ei ole hän eikä kukaan muu kuin sinä saava tietää sitä. Kun ensi kerran tapasimme toisemme ja tanssimme juhannuskokolla, silloin olisin tahtonut sanoa hänelle sen. Hän oli niin kaunis ja muhkea, mutta samalla niin nöyrä ja täynnä kunnioitusta, ja hän kun rinkitanssissa suuteli kättäni ja katsoi minuun tummilla silmillään, meni se kuin tulenliekki sieluuni. Hän huomasi sen kyllä, ja joka kerta kun sitten tapasimme toisemme, kohteli hän minua kuin tyttöstä, jonka hän luuli häneen rakastuneeksi. Mutta sitten näyttäysin minä kylmäkiskoiselta. Sitten esiintyi hän väitöksessä isääni vastaan ja loukkasi häntä syvästi. Se oli ylpeästi ja rohkeasti tehty. Olisin tahtonut olla siellä näkemässä ja ihmettelemässä häntä. Mutta voithan ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä isääni kohtaan myös loukkaa minua.
— Ja jos hän nyt tulisi pyytämään sinun rakkauttasi?
— Niin karkoittaisin hänet pois, vastasi Anna, ja hänen tummanruskeat silmänsä säkenöivät. Ja kumminkin, lisäsi hän hiljaan, voisin minä mennä kuolemaan hänen tähtensä. Tiedätkö, jatkoi hän, minulla on mustalaisverta suonissani. Sentähden tuntuu niin kummalliselta sisässäni. Joskus tuntuu kuin tahtoisi rintani pakahtua, ja silloin itken hallitsematta, nauraakseni kohta sen jälkeen niin raivoisasti, että oikein pelkään itseäni. Uhoitteleminen on minusta hauskempi kaikkea muuta. Silloin nautin minä oikein, kun saan niskoitella mielin määrin. Ei mikään maailmassa voisi semmoisina hetkinä lannistaa minua.
Ovi aukeni ja kuusivuotias Anna tuli juosten sisään. Hän oli Anna Svenonian erityinen suosikki ja hyvä ystävä, ja joka kerta kuin Anna oli Heblan luona, tuli hän istumaan Annan syliin. Sinne kiiruhti hän nytkin, kiersi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja nojasi päänsä hänen uhkamielisestä viehätyksestä hehkuvia poskiansa vastaan. Anna loi vaaleaveriseen lapseen silmäilyn täynnä sydämmellisintä rakkautta, taivutti päänsä hänen puoleensa, niin että hänen tummat kiharansa ympäröivä! kultahivuksisen lapsen kasvoja kuin yöllinen pilvi tähteä, ja suuteli häntä lapsellisen riemuisella ilolla.
— Sinä pienokainen, sinunkin edestäsi voisin antaa henkeni, sanoi hän ja painoi pienokaisen hellästi rintaansa vastaan.